Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 7

tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole
saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit,
espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän
sellainen härkäpää, ettei vastaa.
Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä
tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti
väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä
huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi
saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä,
mitenkä se päättyisi.
Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen
syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua
pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan
sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.
-- Mistä te tulette? -- kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun
kapteeni oli puheensa lopettanut.
Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein
epäluuloisesti ja vastasi viimein:
-- Lappajärveltä.
-- Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!
-- Mitä nämä kujeet merkitsevät? -- kysyin minä. -- Miksi olette
tapellut poliisin kanssa?
-- Mitäkö merkitsee! -- toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin
tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni,
tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet
minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.
Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni
suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.
-- Mies on väkevä kuin karhu -- sanoi hän -- ja pahempi tappelemaan
kuin itse p--le.
Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi
hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli
tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat
ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin
päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.
Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin
vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se
nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka
kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.
Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja
pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä
matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja
jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.
New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San
Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat
koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta
eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin
höyrylaivalla.
Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi
myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille
pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä
eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet
enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.
Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet,
että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana
ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset
voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.
Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin
Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä
voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi
tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä -- luulivat he -- voisi
Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä,
milloin laiva palaa.
Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut
San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä
heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei
riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan
maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä
helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.
Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari
kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä
ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni
ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt
vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu
alkanut.
Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun
yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt
tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin",
jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän
tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä
hän oli istunut tappelun alkaessa.
-- Mieshän on hullu -- päätti poliisikapteeni, kun juttu
kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen
ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla.
Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen
Astorialaisista ystävistään -- jos hänellä niitä on -- tulee Friskoon
ja ottaa hänet hoitoonsa.
-- Mitä se sanoo? -- kysyi Penttinen.
Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa
poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan
arvoonsa.
-- Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin
pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin
vihaisesti, -- mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan
poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä
kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten
sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?
Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla
olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan
yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle
tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui
kuuroihin korviin.
Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä
voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä
saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän
kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa,
ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat
tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.
Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen
itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta
poliisikapteeni kohautti olkapäitään.
-- Herran nimessä! -- sanoi hän hiukan kärtyisesti -- antaa tuon hullun
mennä, mihin tahtoo.
-- Mutta missä minun säkkini on? -- kysyi Penttinen kuin vastaukseksi
siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.
Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin
puolin hyvin säilyneeksi.
-- Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.
Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän
täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen
hampaihinsa.
-- Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja
vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni -- huomautus, jonka
ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.
Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti
"herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki
tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.
-- Odottakaa vähän, -- sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla,
vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä
menemään sillä tavalla!
-- Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, -- sanoi hän meihin toisiin
kääntyen, -- ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta
tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan -- miehekkäästi,
niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet -- iskettiin hänet
pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien
kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi
siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa
kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän
päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen
saaman. Minä pidän hattua.
Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään
siihen kymmenen dollarin setelin.
-- Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi
setelinsä hänkin, -- se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava.
-- Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että
hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise --
hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen -- tarjosi
Penttiselle.
-- Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle
selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä
arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:
-- Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja
kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen
saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.
En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen
maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille
hänen vastaustaan.
-- Yksi läksy lisää! -- sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi
pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan
rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!
Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister"
Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi
osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka
olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella
toisille.
-- Miksikä ei? -- sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva
sillä aikaa sattuisi tulemaan.
Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn
päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun
laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä,
lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista
säkkiään olallaan.
-- Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? -- kysyi mr Bolse, sittenkun
hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa
meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa
vieraissa.
Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein
parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa,
sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät
päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa
rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja
saman määrän samppanjaa.
Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja
hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä
saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken
epäiltyään, voivansa toimittaa.
Tilaus koski meitä kaikkia. -- "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se
meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi
pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli
tarpeeksi.
Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan
kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden
pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan
Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen
myhäilyyn.
Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan,
meidän juodessamme hänen terveydekseen. -- "Se pisti nenään", sanoi hän
ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka
syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.
-- Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän -- ja minä
lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä,
mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.
Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli
ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.
-- Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli
kadonnut ovesta, -- ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi
enemmän semmoisia.


Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt
halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin
asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi
aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen
kuukauteen nähnyt.
-- Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään,
se käy ylitse minun ymmärrykseni, -- sanoi översti tervehdykseksi, ja
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä
portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään
siihen "tyrmään", johon ne johtivat.
-- Istukaa, översti -- sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja
istuin itse vuoteeni laidalle -- ja polttakaa, jos teillä on halua ja
sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?
Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi
Chicagossa ollessani.
Översti nauroi.
-- Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. -- Mutta minä toivon,
että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.
Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita
pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja
tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.
-- Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? -- kysyi hän heti,
kun oli saanut savut suuhunsa.
Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten
avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten,
että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat
viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset
ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti
puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana
päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.
Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on
hyvä, kunhan olisi rahaa.
-- Siitä ei huolta, -- vakuutti översti. -- Minä tarjoon.
Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan
ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän
tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.
Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut
erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä
tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa
oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.
Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin,
missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta.
Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän
olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta
tarjottiin.
Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta
ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti
houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli
ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.
-- Minä maksan matkakulut -- sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi
ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa
viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.
-- Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti
hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. -- Mutta hän luuli voivansa
höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää
en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä
kauppa! -- lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia,
joka hänellä oli paidannappina.
-- Mukiin menee -- myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko
Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt
tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran
miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.
-- Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, -- lisäsin minä, -- miksi te
lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis
maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.
Översti hymähti.
-- Epäilemättä -- sanoi hän. -- Mutta jos minä tarjoan omistajalle
korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt
määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun
kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä
sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita
enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut
sen ehdollisesti neljään luokkaan.
Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista
rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin
juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en
käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.
-- Kyllä te voitte -- vakuutti hän. -- Omistaja on teidän
maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki,
jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja
roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua
kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman
sen suurempia vaikeuksia.
En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti
luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi
tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja
tarpeelliseksi.
Överstejä _in partibus infidelium_ tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti,
että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään
muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla,
jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle
palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti
päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.
Meidän hevosemme voitti kuin voittikin -- vetokurssi: kaksikymmentä
yhtä vastaan -- niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin
vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin
kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä
lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä
syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa
"säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi
panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran
edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden
jatkamista vastaan.
Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä,
mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin
poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on
hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan
välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin
seuraamaan häntä Independenceen.
-- Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte
paluupiletin.
-- All right! -- nauroi översti. -- Varovaisuus ei ole koskaan
vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas
jättää säkene täysihoitoon -- jokainen centi, minkä voin kokoon haalia,
on nyt tarpeen.
* * * * *
Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta
översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään
sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme
varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin
ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka
kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon
alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa.
Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen
kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen
puoli itsellensä -- ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri
mitään muistuttamista.
Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet,
vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan
mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen,
että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.
-- Tässä on omistajan nimi -- lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun.
Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma,
niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.
"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille
kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli
suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä
laittamaan itseäni lähtökuntoon.
Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan
polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää
ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa
puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies
ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä
oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.
Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset
taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä
toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien
siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat
innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta
tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.
Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään,
että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä
suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan
tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.
-- Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? -- alotin minä
keskustelun.
-- Tuossahan tuo menee.
-- Ja ehkä tahdotte myödä sen?
-- Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.
-- Millainen hinta teistä on hyvä?
-- Eihän tuota tiedä, -- vastasi Urola vältellen. -- Tässä maassahan
maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa
vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini
juoksee.
Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka
tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin
varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen
hinnan.
-- Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta
sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se
iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia
asiasta omistajan kanssa.
Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän
talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt,
valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.
-- Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.
Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni,
oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat
olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää
sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut
laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään
ehkä olisi voinut olla lihaa.
-- Well! -- sanoi översti. -- Mitä pidätte löydöstäni?
-- Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin
te olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.
-- Ei merkitse mitään -- vakuutti översti. -- Kaikki Wilken hevoset
juoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa
kuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua,
sen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti
tamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on,
että hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.
Sillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen
kummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen
kaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten
kärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut
ympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.
-- Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki
kilpailijansa maanviljelyskokouksessa, -- selitti översti. Siitä voitte
päättää, millainen meno konilla on.
Hevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui
ohjiin.
-- Poika on kasvanut tallissa -- huomautti isä -- ja ajaa oritta
paremmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.
Pikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista
ravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun
hän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja
siitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin
porhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki
ilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.
-- Se p--leen poika pilaa koko pelin -- torui hän. Jos vaan joku
merkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme
hyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.
Aatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun
hän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän
huomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen
matkalla oriin taas juosta lujemmin.
Komeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona
pyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata
tarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.
Seuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme
eräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.
-- Minun -- vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.
-- Mikä sillä on hintana?
-- Minä olen kaupoissa siitä, -- ilmoitti översti kuivasti.
-- Kuka? Tekö? -- kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei
suinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai
hänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.
-- Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä
rahaa -- sanoi hän -- ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa
luvattuna.
Mutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi
miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä
vasten silmää.
-- Korjatkaa luunne täältä! -- karjasi hän ja rytyytti miestä
armottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon
miestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te
koettaa.
Pahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti
oli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että
översti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.
-- Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä
sitä tekemättä, siitä olen varma -- vastasi översti ja ilmaisi
minulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia
veto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani
hotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni
saada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.
-- Puhdas peli on paras -- lopetti hän ohjeensa. -- Tarjotkaa hänelle
kuusituhatta, jos koni juoksee 2:25, jonka se varmaan tekee, ja
selittäkää, mitenkä asiat ovat. Meidän ei sovi kitsastella, jos
mielimme saada asiasta valmista, ja minun täytyy mennä sijoittamaan
viisisataseni iltapäivän kilpailuja varten, ennenkun tuo mies ennättää
nostaa kurssin. Paljoko te panette?
Minä annoin hänelle viidendollarin setelin, selittäen, että siinä