Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 5

-- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie
potkasenkin! kähisi hän.
-- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli
hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että
hän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!
Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin
vastarintaan.
-- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan
toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin
huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään.
Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja
jääköön vihkiminen silleen.
Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen
suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin
että se natisi liitoksissaan.
-- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi
lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo
saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...
Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka
lensi palasiksi.
Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa
oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut
enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta
koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä
tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa
kuului melun läpi.
-- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle
saakeli!
Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi
selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut.
Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän
pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät
lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.
Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä
tapettavankaan.
-- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla
rauhassa.
-- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi
Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän
näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät
kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.
-- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja
kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä
käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven
ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan,
jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka
hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.
-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä,
muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna
matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista,
mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.
-- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä,
vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.
-- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.
-- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki,
mitä hänelle oli tapahtunut.
Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen
verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa,
että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua.
Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena
puhui, todellakin ollut tuomari.
-- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa,
arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua
neuvoisin.
Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen
kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä
päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi
hänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena
nyyhkytti yhä katkerammin.
-- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma
päähän.
-- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.
-- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa
ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.
-- Eikö se ole hirveän kaukana?
Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.
-- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko
se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli
vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on
olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.
-- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen,
miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki
vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.
-- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se
häpeä, että panevat kiinni.
-- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli
onnistunut mainiosti.
-- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä
tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.
-- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään
ja höyrylaivoja menee joka päivä.
-- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se
ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.
-- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä
Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas
tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.
-- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi,
tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.
-- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota.
Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat
piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.
-- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon
kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään
tähän taloon.
-- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini
tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat
tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.
-- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen
heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen
sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien
kuluttua olisi kotimatkalla.
Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty
kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja
kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä
oli autiota ja hiljaista.
Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi
heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen
peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin
saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä
vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia
tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan
porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin,
jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli
vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He
saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen
tulevan.
Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen
tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun
rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin.
Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi
Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä
hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi,
että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli
ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.
Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen
liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja
kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa
ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan
utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta
suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui
hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen
varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:
-- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei
toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset,
ett'ei köyhä saa oikeutta.
Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään
tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.
-- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein
paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät
mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät
laitkaan kykene auttamaan.


"Valkoinen valo."

I.
Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin
painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve,
voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että
hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.
Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman
mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni
tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen
oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan
tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.
Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta
kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen
on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle
lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän
tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.
Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että
Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei
aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin
kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä
kuitenkin vähän liika kaukana.
-- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata
on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin
itsellemme?
-- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti
Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä
hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi
vieraiksi.
Ameriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa
pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki,
jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää,
niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt.
He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat
koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se
olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen,
minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä
odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.
Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että
Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi
kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä
vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi --
vaikka viisi vuotta.
-- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin
että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.
Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.
New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen
syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät
lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat
asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista.
He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta
tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista,
olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli
aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis
voi käyttää.
Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa
työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että
värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen
oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin
suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli
toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin
kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.
Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan
sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja
asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti
sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli
markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.
Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan
työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli
tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja
kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin
pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka
tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin
lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden
pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja
semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä
verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää
huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut
tulokkaat kykenivät.
Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin
niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua
näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden
kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen
työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä,
että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja
hyvässä järjestyksessä.
Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun
tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen
kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta.
Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun
viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki
Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena
veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.
Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että
konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa
työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" -- semmoinen, joka on
ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies,
jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi
maailmassa.
Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen,
että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen
syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja
säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että
toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka
hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä
nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet.
Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli
erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan
häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta
kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet
kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta,
niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.
Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka
koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma
siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen
puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun
ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen
sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään
sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.
Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi
lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla
tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi
vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin
kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.
Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa
Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi
päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän
summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi
kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti
paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä
siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.
Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän
tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein
tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä,
joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi
tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.
Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla
ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni
milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä
Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli
kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin
syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet
tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun
oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni
odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi...
naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin
oltiin melkein kuin naimisissa...
Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin
kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä
muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat
piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.

II.
Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta
enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni
liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin
tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki
Peltonenkin vetureita kulettamaan.
Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden
monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut
selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli
hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää
voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän
ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn
matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain
lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.
Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen
koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa
saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä
palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan
ostoon -- ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!
Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti
Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen,
että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi
ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä --
kirjoitti hän -- semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää
rahaa talon ostoon -- vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän
tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa.
Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi,
niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja
talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.
Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike
muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo
silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä
päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o.
kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus
kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan
viiteenkymmeneen -- seitsemäänkymmeneen -- kahteensataan tuhanteen
päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa,
ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan
täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla!
Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat,
jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien
henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.
Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin,
että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui
ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän
oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa
itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa
morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista
ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata
joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin
tällöin sai nukkuakseen. -- Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua
tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. -- Mutta rahaa täällä tulee niin
tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.
Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli
pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan
suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen
rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!
-- Niin, -- ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli
Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne
lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat
kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon,
että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme -- talon ostoon se kyllä
riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!
-- Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja
ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä
viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!
-- No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri
täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka
matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. -- Vaan ei meidän taida maksaa
vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä
semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä
päivää.
Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin
oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin
mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän.
Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes
voisivat saada kuntoon taloutensa, -- tai palata kotiin.
Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia.
Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka
järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin
säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan,
niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan,
miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi
sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan
välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää
näkemään.
Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä
vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas
ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt
vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona
kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin,
-- myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.
Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä
matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän
kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili
ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea
pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman
veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.
Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle
tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten
semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen
päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja
kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta
siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä
tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan
siellä kotona. Ei siltavouti, -- eikä edes vallesmannikaan! -- mitäpäs
ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! -- Eikö se
ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin
kaikkien mietteidensä lopuksi.
-- Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin
suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää,
tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne
näyttävät.
Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:
-- Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä
täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla
tahi vaunuissa -- silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne
näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on
punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti
-- silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on
silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että
alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone
rutisee.
-- Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!
-- Niin minäkin ennen ajattelin -- ja nyt ajan sillä yöllä ja
päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee
merkkitulet... ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että
kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.
Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, --
vaikka kuinka pienelle tilalle.
-- Halloo, Eisak! -- oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä
suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi
koneineen viereiselle raiteelle. -- Kuka on hän tyttösesi?
-- Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. -- Me
aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki
esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän
luokseen.
-- Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun
kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja
kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö!
Olettehan saaneet korean tytön!
Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston
ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri
erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt
kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi
viikon tai parin loman.
-- Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti
hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.
Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän,
jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.