Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 1

Total number of words is 3572
Total number of unique words is 1937
24.4 of words are in the 2000 most common words
34.4 of words are in the 5000 most common words
39.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

SIIRTOLAISIA
Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä
Kirj.
KONNI ZILLIACUS
Suomentanut
Juhani Aho


Porvoossa,
Werner Söderström.
1897.


SISÄLLYS::
Lukijalle.
Eenokki Muponen intiaanisodassa.
Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.
Naimiskauppa uudessa maailmassa.
"Valkoinen valo".
Juho Penttinen.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.


LUKIJALLE.

Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus,
ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me
siirtolaisia yleensä ajattelemme.
Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät,
ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja
vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen
ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan
ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme
miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.
Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia,
jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On
ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa;
kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti
lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita
kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti
kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä,
jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi
suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka
ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman
saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin
tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka
itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi,
päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on
antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka
kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.
Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta
pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää
voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää,
missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä
ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa
tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.
Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja
happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille
kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada
Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja
verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet
opi liiaksi whiskyä rakastamaan.
Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan
hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään
on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä
ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota
puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa
enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin
moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä
tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin
yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran
ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin
entisyyteensä.
Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä
tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön
kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät
päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja
usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain
satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa
vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein
mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset -- ja niitä on lukemattomia
kaikista maailman ääristä -- eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa
maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes
ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa
kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota -- tai
oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin
semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.
Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan
siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme
me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja
antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin
lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen
maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki
kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme
tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin
alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein
äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden
sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme
käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".


Eenokki Muponen intiaanisodassa.

Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme
omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita
poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita
hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa
suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai
kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä
liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan
metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita,
joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella.
Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko
asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa
varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat
osaavat varastaa.
Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta
Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin
varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä
ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan
entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan
pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet,
että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus
pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa
kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan
"agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja
punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa
tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.
Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin
vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta
kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi,
jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan
asiamies lihoo moisesta ravinnosta -- ja niin on kina valmis. Joskus
onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla
mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät
punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat
jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein
tuntuvalla tavalla.
Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan
armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten
pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta
-- he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin
antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja
kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi
pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille
metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten
intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan
vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja
kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille
nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään
rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan
ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.
Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä
kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun
edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa,
odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi
sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia --
ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä
nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja
sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna
rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan
rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä
käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta
ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä
sotaretkellä.
Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä,
joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan
ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla,
kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa
tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat
sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka
olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja
nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa
tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en
minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.
Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin
olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin
huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin
rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää,
jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista
lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen
tuivertama petäjä.
Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen
saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi -- seutu
oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen -- kun
erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa
pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että
voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää
vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.
-- Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä
turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta,
jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät
olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska
ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja
vakava käynti -- minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.
Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon
eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten
kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti
ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona
Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä
selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun
itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi
kylmän kirkkaasen ilmaan.
Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo
silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen
kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui
hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen
vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa
muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.
-- Hyvää päivää, sanoin minä.
-- Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin
välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran
päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen
omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä,
kun minä hänelle käteni ojensin.
-- Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin
pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään
tupakan.
Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän
oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien
maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!
-- Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn
tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla
ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä
tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.
-- Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat
teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?
-- Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa,
vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa
kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli
onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:
-- Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada
yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset -- s.o.
intiaanit -- mihin pääse.
Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en
ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä
maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka
hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut
Ameriikassa.
-- Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko
suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön
eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän
seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut
mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat
menneet lännemmäksi.
Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin
tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui
aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun
kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia
bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja
siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli
hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja
asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime
kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä
oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon,
että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista
tynnöriä -- siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa
Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.
Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta
minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes
mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana,
mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se
oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.
Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä
oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä
vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan
pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan
hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita
intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä
meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat
tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä
jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla
hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.
Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea
matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli
ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden
ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä
halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen
enempiä seikkailuja asioimistoon.
Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo
yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k.
ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa
nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta
ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun
luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat.
Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin
joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina
ystävinä sotamiesten keskessä.
Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit
pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin
se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään,
missä he jo huomenna ovat.
-- Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään,
ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi
päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!
Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes
sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa
ruunasta.
-- Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin
kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä
on elossa.
Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana
päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika
myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua
asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki
Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.
-- Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan
antaminen oli, -- mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän
minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa
minunkaan mielentilastani.
Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan
oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois,
niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui
hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.
-- Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän
toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?
Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana
päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan
tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja
he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen
sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria
dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä
sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla
hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.
Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan
dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän
olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta
hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.
-- Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.
Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman,
tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja
silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka
paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun
minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.
Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä
kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi
sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli
päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään
Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen
jaloitella.
Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat
sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli
ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta
kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja
tärkeydestä -- varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja
hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.
Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää
senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen
siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli,
tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan
tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi
cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria
vaivoistaan.
Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt
välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi
saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin
taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt
meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään
sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.
-- En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta
täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta
taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.
Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat
hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin
Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen
kaupan.
Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin
olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten
he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka
auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla
maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin
olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta
dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä
omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän
oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.
Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo
seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa
retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä,
vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin
vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.
Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin
hevosensa jaksoi -- itse oli hän aina valmis lähtemään -- ja tuli hän
niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen
tuli näkyviin ja sanoi: "pass... telekram... Rössville", ilman mitään
kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out
for your skalp" -- tai jotakin sentapaista.
Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä
liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa
punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli
siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin
välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui
leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän
päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta.
Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset
onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin
tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin
nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän
hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin
saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi
hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.
Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja
määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon
maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan
minä olin luullut mahdolliseksi.
Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja
kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista
päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina
laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka
jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen
telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä
vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä
univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui
hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt
paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän
muiden jäädessä seisomaan.
Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia
esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän
edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös
vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että
kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja
esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla
mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun
aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja
oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.
-- No, no... telekram -- Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan
tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin
hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla
äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään
apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan
hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua
sisään.
Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista
vilkkaammalla käden pyöräyksellä:
-- Ruuna on täällä nyt!
-- Mitä? kysyin minä.
-- Ruuna on täällä... se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten
joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se
oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin
minä tänne pihaan.
Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää
ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset
suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.
-- Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra
vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.
Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä
riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja
kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.
Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat
nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli
kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa
joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi,
että se oli kuin olikin "oll raitt".
Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja
sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa
luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät
vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä,
komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja
selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä,
mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta,
jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 2
  • Parts
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 1
    Total number of words is 3572
    Total number of unique words is 1937
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 2
    Total number of words is 3809
    Total number of unique words is 1854
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    35.6 of words are in the 5000 most common words
    41.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 3
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1859
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 4
    Total number of words is 3878
    Total number of unique words is 1743
    27.7 of words are in the 2000 most common words
    37.9 of words are in the 5000 most common words
    43.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 5
    Total number of words is 3818
    Total number of unique words is 1792
    28.9 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 6
    Total number of words is 3715
    Total number of unique words is 1878
    27.3 of words are in the 2000 most common words
    37.8 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 7
    Total number of words is 3720
    Total number of unique words is 1829
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 8
    Total number of words is 3764
    Total number of unique words is 1694
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 9
    Total number of words is 460
    Total number of unique words is 320
    33.6 of words are in the 2000 most common words
    40.0 of words are in the 5000 most common words
    43.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.