Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät - 1

  
  SATA JA YKSI LAULUA; HIIHTÄJÄN VIRSIÄ; PYHÄ KEVÄT
  Eino Leino
  
  1898, 1900, 1901.
  
  SISÄLLYS:
  SATA JA YKSI LAULUA
   Hymni
   I. Höyhensaaret
   II. Laulu metsästä
   III. Hymyilevä Apollo
   Me kuljemme kaikki kuin sumussa
   Rauha
   Kulkijapoika
   Hei hah hah haa
   Sua odotin lasna ma laineilla
   Kultainen kirja
   Olen kyllin jo etsinyt totuutta
   Niin kauvas kuin silmä kantaa--
   Aamulaulu
   Kaks joutsenta
   Antonius ja Kleopatra
   Suo että sun helmahas peitän
   Kuka on hän?
   Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
   Meri kuutamolla
   Minä uskoni, toivoni hukkasin
   Piru tuli mun luokseni
   Metsäntähti
   Seita
   Omenankukat
   Niin jos oisit lauluni
   Oli mieleni paimenpojaksi
   Onnen orja
   Sun naurusi
   Sinä olet kuin kuplanen
   Indiaani
   Irma-impi
   Mun onneton ollahan pitäis nyt?
   Lohdutus
   Ihme
   Ystäville
   Sua katson vaan
   Salaisuus
   Kun omena on kypsä
   Onnen kulta
   Oli mullakin pikku ylpeytein
   Ja jos mua lemmit armahain
   Näin unta kesästä kerran
   Merimies kajutassaan
   Jaa, jaa!
   Kahden herran palvelija
   Minä rakastin metsää ja maailmaa
   Se oliko kieli, jok' katkesi?
   Kuten tahdot vaan
   Kun muistelen--
   Herodiaan tytär
   Jes siunatkoon!
   Jäähyväisten jälkeen
   Porraspuulla
   Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
   Väärinymmärrys
   Laulajapoika
   Kaarin
   Juhannus
   Tuli tuoksuvat illat
   Kesä
   Sinä tanssit kuin rautalangalla
   Älä usko tyttö mun laulujain
   Yksin
   Kauppasopimus
   Minä luulin sun eloni onneksi
   Mitä on tää?
   Don Quijote
   Pieni tarina
   Ei sallittu täällä mun käydä
   Minust' oli kuin olisi soudettu
   Iltarukous
   Kun tietäis
   Luonnossa luminen ilta
   Kai ihmettelit sinä
   Sinä teit minun eloni lauluksi
   Kuu kalpea
   Ave Maria!
   On niin herttaista ajatella
   Lepän lehdille lauluja kirjailen
   Niin sinua katsoin neiti
   Hanhipaimen
   Mua suutele kerran
   Sinä olet kuin mandeli makea
   Yölaulu
   Kun yksi rehkii
   Lintu
   Minust' on, kuin kuulisin vasta
   Lintu kevättalvella
   Lemmenlaulu
   Sen vasta ma naiseksi sanoisin
   Minä uneksin kahdesta koivusta
   Alppiruusu
   Aino-neiti
   Unta
   Sydämen kepponen
   Rekilaulu
   Taas kotona
   Kai useinkin tyhjältä
   Vuorilla kulkevat suuret tuulet
   Kunis kukkivat kanervat kankahan
   Pieni ballaadi
   Ne veivät multa mun iloni
   Tän yön me tahdomme tanssia
   Raskaalla hetkellä
   Laulajan laulu
  HIIHTÄJÄN VIRSIÄ
   Metsän kosija
   Yksin hiihtäjä
   Tellervo
   Itku pitkästä ilosta
   Kuoleman kannel
   Metsolassa
   Tähdet
   Tilapäisiä
   Vapaa sana
   Hymni
   Nuorten kiitos Ida Aalbergille
   Runoilija
   Pellervon laulu
   Hämy-hyräilyjä
   Tuijotin tulehen kauvan
   Metsähän oli mun mieli
   Et sinä ivannut, impi
   Oi uni, jumalten lahja!
   Kuvia ja kangastuksia
   Se Herra, jota ma palvelen--
   Orvon laulu
   Iltatunnelma
   Oi, varjele Herra mun järkeäin
   Hyvä on hiihtäjän hiihdellä
   Kuoleman renkinä
   Rauhattoman rukous
   Mua pelottaa
   Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
   Sydämeni talvi
   Laulu onnesta
   Ziska
   Inka-muori
   Hautalaulu
   Mirjamin laulu
   Sonetteja
   Yö
   Olin nuori
   Huokaus
   Illalla
   Sua lemmin
   En jaksa hymyillä
   Kalliolla
  PYHÄ KEVÄT
   Maa ja kansa
   Aleksis Kivi
   Mökkiläinen ja hänen poikansa
   Graniitti
   Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan
   Laulu vanhoista ajoista
   Laulu valon sodasta
   Eero Erkko
   Helsinki helmilöissä
   Koskenlaskija
   Koskenlaskija
   Lauluja Kantelettaren tapaan
   Miksi kysyisin enempi?
   Konstinsa kumpaisellakin
   Unta ja todellisuutta
   Katson, katson, kaunis tyttö
   Iva
   Sana Suomen saloille
   Laulun lapsi
   Pyhä kevät
   Keväthymni
   Virta venhettä vie
   Taideniekan yö
   Välirauha
   Jumalan vanki
   Maininkeja
   Surut
   Rakkauden laulu
   Alkibiadeen näky
   Hymni tulelle
   Hiukan tähtitiedettä
   Tähtelän tanhuat
   Pohjantähti
   Auringon opetus
   Uusi tähti Perseuksen sikermässä
   Väinämöisen miekka
  
  
  
  
  
  SATA JA YKSI LAULUA
  (1898)
  
  
  HYMNI.
  
  I. HÖYHENSAARET.
  Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
  tai taitun ma talvisäihin,
  moni murtunut onpi jo ennemmin
  ja jäätynyt elämän jäihin.
  Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
  Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
  ja kerkät lemmen ja keväimen,
  ilot sammuvi ihmisten.
  Mitä siitä jos en minä sammukaan
  kuin rauhainen, riutuva liesi,
  jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
  ja vaipuvi merillä miesi.
  Kas, laulaja tähtiä laulelee
  ja hän meriä suuria seilailee
  ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
  käy purjehin reivatuin.
  Mitä siitä jos en minä saanutkaan,
  mitä toivoin ma elämältä,
  kun sain minä toivehet suuret vaan
  ja kaihojen kantelen hältä.
  Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
  niin jumalten riemut ma juoda sain
  ja juoda ne täysin siemauksin--
  niin riemut kuin murheetkin.
  Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan
  ja istuja pitkän illan,
  sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
  ja hieprukan hivuksilla.
  Niin mustat, niin mustat ne olivat;
  ja suurina surut ne tulivat,
  mut kaikuos riemu nyt kantelen
  vielä kertasi viimeisen!
  Oi, kantelo pitkien kaihojen,
  sinä aarteeni omani, ainoo!
  Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
  jos kuin mua kohtalot vainoo.
  Me kuljemme kylästä kylähän näin,
  ohi kylien koirien räkyttäväin,
  ja keskellä raition raakuuden
  sävel soipa on keväimen.
  Me kaksi, me tulemme metsästä
  ja me metsien ilmaa tuomme,
  me laulamme nuoresta lemmestä
  ja lempemme kuvan me luomme,
  me luomme sen maailman tomusta niin
  kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin
  ja korvesta kohoitamme me sen
  kun vaskisen käärmehen.
  Te ystävät, joiden rinnassa kyyt
  yön-pitkät pistää ja kalvaa,
  te, joita jäytävi sydämen syyt
  ja elämä harmaja halvaa,
  oi, helise heille mun kantelein,
  oi, helise onnea haavehein
  ja unta silmihin unettomiin
  mun silmäni suljit sa niin.
  Kas, ylläpä mustien murheiden
  on kaunihit taivaankaaret
  ja kaukana keskellä aaltojen
  on haaveiden höyhensaaret
  ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,
  ei sille ne aavehet yölliset näy,
  vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin
  kuin äitinsä helmoihin.
  Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan
  ja kestä ei päivän terää!
  Me uinumme siksi kuin valveutaan
  ja vaivat ne jällehen herää.
  Moni nukkui nuorihin toiveisiin
  ja heräsi hapsihin hopeisiin;
  hän katsahti ympäri kummissaan
  ja--uinahti uudestaan.
  Miks ihmiset tahtoa, taistella
  ja koittaa korkealle?
  Me olemme kaikki vain lapsia
  ja murrumme murheen alle.
  Miks emme me kaikki vois uinahtaa
  ja hyviä olla ja hymytä vaan
  ja katsoa katsehin kirkkahin
  vain sielumme syvyyksiin?
  Oi, unessa murheet ne unhottuu
  ja rauhaton rauhan saapi,
  oi, unessa vankikin vapautuu,
  sen kahlehet katkeaapi,
  ja köyhä on rikas kuin kuningas maan
  ja kevyt on valtikka kuninkaan
  ja kaikki, kaikki on veljiä vaan--
  oi, onnea unelmain!
  Oi, onnea uinua uudelleen
  ne lapsuen päivät lauhat
  ja itkeä jällehen yksikseen
  ne riemut ja rinnan rauhat;
  taas uskoa, että on lapsi vaan
  ja että voi alkaa uudestaan
  ja uskoa uusihin toiveisiin
  sekä vanhoihin ystäviin!
  Taas uskoa riemuhun, keväimeen
  ja lippuhun pilvien linnan
  ja uskoa lempehen puhtaaseen
  taas kahden puhtahan rinnan,
  taas uskoa itsensä rikkahaks
  ja maailman suureks ja avaraks--
  voi, kuinka se sentään on ihanaa,
  kun sen nuorena uskoa saa!
  Voi, kuinka se sille on ihanaa,
  joka kaiken sen kadotti kerran,
  joka häkistä katseli maailmaa
  ja näki vain vaaksan verran,
  joka etsi kauneutta, elämää,
  ja näki vain markkinavilinää,
  ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden--
  niit' aikoja unhota en.
  Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
  olen koirana lempeä täällä,
  miten rikasten portailla pyydellyt
  olen tuiskulla, tuulissäällä,
  vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain
  ja kun minä muistelen, mitä mä sain
  ja mitä mä nielin ja vaikenin
  ja mitä mä ajattelin!
  Miten olen minä kulkenut, uskonut,
  ett'eivät ne unhoitukaan!
  Ja sentään ne olen minä unhoittanut
  kuin unhoittaa voi kukaan.
  Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas,
  ja sentään ma seppona seison taas
  ja taivahan kansia taon ja lyön--
  oi, onnea tähtisen yön!
  Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
  mun onneni orhit valkeet,
  ne painavat vanhalla voimallaan
  mun rintani jättipalkeet.
  Ja kirkas on taivas ja kukkii maa
  ja säkenet suustani suitsuaa
  ja ääneni on kuni ukkosen--
  oi, onnea unelmien!
  Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan
  on verkkoja hämähäkin!
  Mitä siitä jos omieni viittova vaan
  on laulua laineiden näkin!
  Moni nukkui nuorihin toiveisiin
  ja heräsi hapsihin hopeisiin
  tai herännyt täällä ei milloinkaan.
  Missä? Milloin? Helmassa maan.
  Minä tahdon riemuja keväimen
  ja onnesta osani kerta!
  Olen imenyt rintoja totuuden,
  mut niistä vaan tuli verta.
  Siis, tulkaa te utaret unelmien,
  minä vaivun riemunne rinnoillen
  ja uskon päivähän, aurinkohon.
  Unen maito on loppumaton.
  Oi, kauniisti mulle te kaartukaa,
  mun syömeni sateenkaaret!
  Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,
  te haaveiden höyhensaaret!
  Mua katsokaa: olen lapsi vaan,
  olen riisunut päältäni riemut maan
  ja pyytehet kullan ja kunnian.
  Uni onni on laulajan.
  Minä tahdon vain uinua yksikseen.
  En tahtois vielä mä kuolla.
  Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
  Tuonen aaltojen tuolla puolla.
  Oi, odota hetkinen, äityein!
  En viel' olis valmis ma matkallein,
  mun syömeni on niin syyllinen.
  Suo että mä pesen sen.
  Suo että mä ensin huuhdon vaan
  nämä synkeät, huonot aatteet,
  suo että mä päälleni ensin saan
  ne puhtahat, valkeat vaatteet,
  jotk' ompeli onneni impynen,
  hän, hämärän impeni ihmeellinen,
  min kuvaa kannan ma sydämessäin
  siit' asti kuin hänet mä näin.
  Me tulemme, äitini armahain!
  Oi katso, meitä on kaksi!
  Oi katso, mik' on mulla rinnassain!
  Niin oisitko rikkahaksi
  sinä uskonut koskaan kuopustas?
  Ja katso, me pyydämme siunaustas,
  sun poikasi synkeä, syyllinen,
  ja mun impeni puhtoinen.
  Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen
  ja muistuttaa niin sua!
  Hän on niin hellä ja herttainen,
  vaikk'ei hän lemmi mua,
  Elä kysele hältä, miks tänne mun toi,
  mut usko, se niin oli parhain, oi!
  Ja usko, nyt ett' olen onnellinen
  kuin aikoina lapsuuden.
  Elä kysele multa sa laaksoista maan!
  Ei olleet ne luodut mulle.
  Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan,
  voin laulaa ma laulun sulle
  kuin lauloin ma lapsen aikoihin--
  kas, lauluna sujuu se paremmin
  ja kyynelet kuuluvat kantelehen.
  Niitä muuten ma ilmoita en.
  
  II. LAULU METSÄSTÄ.
  Voin laulaa ma laulun yhden vaan:
  »Oli lahden rannalla talo
  ja kauvaksi yöhön kaameaan
  sieltä vilkkui ikkunan valo.
  Mut kaikista, kaikista kauvimmaks
  ne loisti sen huonehen ikkunat kaks,
  joss' äiti se valvoi vuoteellaan
  ja vuotteli kuopustaan.
  Tuli kuopus se kerran kotihin.
  Oli sammunut ikkunan valo.
  Oli autio huone se armahin
  ja tyhjä, tyhj' oli talo.
  Mut kirkkomaall' oli kumpu uus
  ja kummulla humisi koivu ja kuus
  ja kasvoi kukkaset tuttavat,
  emon ennen kastelemat.
  Ja poika se matkasi maailmaan.
  Ei vilkkunut ikkunan valo.
  Oli ympäri huojuvat hongat vaan
  ja synkkä, synkk' oli salo.
  Kävi yksin kulkea raskahaks.
  Hän löysi ystävän, löysi kaks
  ja löysi maantien mahtavan,
  tien kullan ja kunnian.
  Oli kylmät ne mieron nuotiot.
  Ei vilkkunut ikkunan valo.
  Oli ympäri korvet autiot
  ja synkkänä huokasi salo.
  Ja tulilla öisillä kuulla sai
  niin paljon, niin paljon pahaa vain
  ja maailman markkinarähinää--
  vain harvoin ystävää.
  Ja poika se erosi yksikseen.
  Ei vilkkunut ikkunan valo.
  Mut oli kuin korpehen yölliseen
  olis kohonnut pikkunen talo.
  Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan
  olis riemuja, murheita mustan maan
  ja elellyt pienessä mökissään,
  yön seljässä, yksinään.
  Oli pimeä mökki se erakon.
  Ei vilkkunut ikkunan valo.
  Oli kolkko se humina hongikon
  ja synkkänä huokasi salo.
  Ei viihtynyt erakko tuvassaan,
  hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,
  ja kylmä, kylm' oli mökin lies--
  ja kylm' oli mökin mies.
  Mut kerran kun palas hän töllilleen,
  kas, vilkkuvi ikkunan valo!
  Oli hongikko huolittu hopeiseen
  ja kullassa kulisi salo.
  Ja kun hän astahti mökkihin,
  oli permanto peitetty kukkihin
  ja lämmin, lämmin ol' mökin lies
  ja lämpeni mökin mies.
  Ei yksin hän töllissä ollutkaan.
  Siks vilkkui ikkunan valo,
  siks hongat kaikk' oli hopeissaan
  ja kullassa kulisi salo.
  Ei olleet ne kultia kunnian,
  ei helyjä mammonan, maailman,
  oli linnunlaulua sydämen,
  oli riemuja rakkauden.
  Mökin lasilla lintunen lauleli.
  Ja vilkkui ikkunan valo.
  Ja katso! Katto se kohosi
  ja mökistä suur' tuli talo.
  Katso! Mökki laajeni maailmaks
  ja maailma suureks ja avaraks
  ja laulua täys oli avaruus
  ja aurinko oli kuin uus.
  Se lauloi laulua kotoista,
  miten vilkkuvi ikkunan valo,
  vaikk' ympäri korpi on kaamea
  ja synkkänä huojuvi salo.
  Se lemmen lämpöä lauleli,
  oman kodin se onnea ylisti,
  ja joulua kuusten ja kynttiläin
  ja lapsien leikkiväin.
  Se lauloi pienestä kädestä,
  joka sytyttäis ikkunan valon,
  joka hoitelis liettä lämmintä
  ja kukkihin kylväis salon,
  joka kädelle toiselle tukena ois
  ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois,
  kun surut ne yölliset saapuvat
  ja aavehet kolkuttavat.
  Mut laulu se muuttavi muotoaan.
  Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
  Mut erakko tölliä kiertävi vaan,
  jost' tullut on suuri talo.
  Ne saapuvat, aavehet yölliset,
  ne tunnon tuskat ja pimeydet,
  ne pistot syyllisen sydämen--
  ja ne pistävät syvällen.
  Ja erakko tutkivi itseltään:
  Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
  Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
  Munko ois tämä suuri talo?
  Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
  Tää lienevi linnoja unelmain?
  Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
  näin kirkkahan auringon?
  Taas muuttavi laulu se muotoaan.
  Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
  Mut erakko metsiä hiihtää vaan
  ja synkkänä huojuvi salo.
  Hän yksin hiihtää ja harhailee,
  hän kanssa peikkojen kamppailee
  ja kanssa syömensä syyllisen.
  Hän tahtoisi pestä sen.
  Niin suurina surut ne saapuivat.
  Mut vilkkuvi ikkunan valo.
  Mökin lasit on suuret ja valoisat
  ja mökki on suuri talo.
  Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin
  ja katso, hän aavehet voittaa näin,
  saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee--
  ja hän saapuvi mökilleen.
  Taas muuttavi laulu se muotoaan.
  Oli valhetta ikkunan valo.
  Oli härmää ne honkien hopeat vaan
  ja synkkänä huojuvi salo.
  Mut erakko yksin hän vuoteellaan
  vain kattohon katsoo ja katsoo vaan
  ja liettä kylmää hän koittelee
  ja hymyy ja hyräilee:
  »Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan
  sen ihanan ikkunan valo!
  Jos hongat ne härmässä olikin vaan
  ja valhetta jos oli talo!
  Toi valhe voiton mun sydämehen.
  Siis uskon, siis uskon ma valheesen
  ja suljen jällehen silmät kiin--
  taas onneni näen mä niin.»
  Ja laulu se muuttavi muotoaan.
  Kas, loistavi ikkunan valo.
  Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan
  ja kullassa kuultavi salo.
  Taas katto se kaartuvi taivaihin
  ja permanto peittyvi kukkihin
  ja lämmin, lämmin on mökin lies--
  ja lämmin on mökin mies.
  Hän uneksii pienestä kädestä,
  joka sytytti ikkunan valon,
  joka hoiteli liettä lämmintä
  ja kukkihin kylvi salon.
  Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain
  ja kiittävi onnea unelmain,
  kun surut ne yölliset saapuvat
  tai aavehet kolkuttavat.
  Ja näin hän kiittävi onneaan:
  »Oi, vilkkuos valheen valo!
  Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan,
  kun mulle se suuri on talo!
  Mitä siitä jos lieteni kylmä on,
  kun mulle se antavi auringon,
  ja muut jos ei lintua kuulekaan,
  kun mulle se laulavi vaan!»
  Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
  Yhä vilkkuvi valheen valo.
  Mikä lie, joka kaukaa humisee?
  Vai onko se vaan sinisalo?
  Ja onko mökkiä ollenkaan?
  Ja onko mökissä istujaa?
  Ja onko valhekin olematon?
  Kuka tietää, se vastatkoon.»
  
  III. HYMYILEVÄ APOLLO.
  Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
  ja äiti mun ymmärsi heti.
  Hän painoi suukkosen otsallein
  ja sylihinsä mun veti:
  »Ken uskovi toteen, ken unelmaan,--
  sama se, kun täysin sa uskot vaan!
  Sun uskos se juuri on totuutes.
  Usko poikani unehes!»
  Miten mielelläin, niin mielelläin
  hänen luoksensa jäänyt oisin
  luo Tuonen virtojen viileäin,
  mut kohtalot päätti toisin.
  Vielä viimeisen kerran viittasi hän
  kuin hän vain viitata tiesi.
  Taas seisoin ma rannalla elämän,
  mut nyt olin toinen miesi.
  Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
  niin saatte te vasten suuta!
  Nyt raudasta mulla on jänteret,
  nyt luuni on yhtä luuta.
  Kas, Apolloa, joka hymyilee,
  sitä voita ei Olympo jumalineen,
  ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
  Hymyn voima on voittamaton.
  Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
  Apollo saapuu ja hymyy.
  Ja katso! Ukkonen vaikenee,
  tuul' laantuu, lainehet lymyy.
  Hän hymyllä maailman hallitsee,
  hän laululla valtansa vallitsee,
  ja laulunsa korkea, lempeä on.
  Lemmen voima on voittamaton.
  Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
  niin lemmi!--ja aavehet haihtuu.
  Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
  niin lemmi!--ja iloks ne vaihtuu.
  Ja jos sua häpäisee vihamies,
  niin lemmellä katko sen kaunan ies
  ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
  kuin itse hän hävennyt ois.
  Kuka taitavi lempeä vastustaa?
  Ketä voita ei lemmen kieli?
  Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
  ja ilma ja ihmismieli.
  Kas, povet se aukovi paatuneet,
  se rungot nostavi maatuneet
  ja kutovi lehtihin, kukkasiin
  ja uusihin unelmiin.
  Ei paha ole kenkään ihminen,
  vaan toinen on heikompi toista.
  Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
  vaikk' ei aina esille loista.
  Kas, hymy jo puoli on hyvettä
  ja itkeä ei voi ilkeä;
  miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
  siellä lähell' on Jumalakin.
  Oi, antaos, Herra sa auringon,
  mulle armosi kultaiset kielet,
  niin soittaisin laulua sovinnon,
  ett' yhtehen sais eri mielet.
  Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
  Mut laulukin syömiä selittää
  ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
  Sen kautta käy Jumalan tie.
  Oi, onnellinen, joka herättää
  niitä voimia hyviä voisi!
  Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
  niin ette niin kovat oisi!
  Miks emme me kaikki yhtyä vois?
  Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
  Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
  Niin suuri, suuri on maa.
  Tääll' on toki tilaa kaikillen.
  On ketoja auran kääntää,
  on lehtoja laulella neitojen
  ja saloja sulhojen vääntää.
  Kas, lempi se maailman levittää.
  Oi, ihmiset toistanne lempikää
  ja kohti taivasta tavoittakaa!
  Niin pieni, pieni on maa.
  Niin pienet, pienet on piirit maan,
  mut taivas on suuri ja laaja
  ja taivas on kuultava korkeuttaan
  ja taivas on tähtinen, taaja.
  Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
  on jokaisella se sielussaan,
  ja taivas on rauha täytetyn työn.
  Se estävi aavehet yön.
  Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
  elon pitkillä pientaroilla,
  niin aitaa sarka ja aitaa kaks
  ja onnes sa löydät noilla.
  Ja maailma kuinka se muuttuukin,
  käy elosi päivään tai pilvihin,
  niin yksi, yksi on varma ain:
  työn onni on oikea vain.
  Oi, kaikuos kantele kautta maan,
  soi soittoni kodasta kotaan,
  niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
  kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
  Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
  oi, helise hellästi sydämein,
  oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
  työn onnea ylistäin!
  Se talo, min portilla kilpi on:
  »Tässä talossa tehdään työtä.»
  Se talo on pyhä ja pelvoton
  ja pelkää ei se yötä.
  Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
  kun vaan se työtä on oikeaa
  ja kun sitä palkan et tähden tee!
  Työ riemulla palkitsee.
  Se raatajan riemulla palkitsee
  ja tekijän terveydellä,
  työ himoja huonoja hillitsee
  niin puhtaalla sydämellä.
  Oi, rauha päätetyn päivätyön!
  Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
  ja nuorena, vankkana nousevi hän
  taas uutehen päivähän.
  Oi, antaos Herra sa armas sää,
  kun raatajan ilta raukee!
  Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
  kun työmiehen hauta aukee!
  Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
  kun loppuvi raatajan rauhattomuus
  ja päättyvi pitkä päivätyö!
  Herra, valkase vaivamme yö!
  On monta uskoa päällä maan
  ja toinen toista kiittää,
  mut laulajalla yks usko on vaan
  ja hälle se saapi riittää:
  Min verran meissä on lempeä,
  sen verran meissä on ijäistä
  ja sen verran meistä myös jälelle jää,
  kun päättyvi päivä tää.
  Ja yhden ma varman tiedän sen,
  kun löydy ei tietä mistään:
  On työtä tehtävä jokaisen.
  Puu tutaan hedelmistään.
  Se usko, ken sitä ei opeta,
  sitä uskoa täällä ei tarvita,
  se on uskoa usmien, haamujen,
  ei uskoa ihmisten.
  Kuka tietävi, mistä me tulemme
  ja missä on matkamme määrä?
  Hyvä että me sitäkin tutkimme.
  Ei tutkimus ole väärä.
  Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
  Me olemme kerran nyt päällä maan
  ja täällä meidän on eläminen,
  miten taidamme parhaiten.
  Me olemme kaikki nyt laivalla
  ja kynnämme suurta merta.
  Me synnytettiin vaivalla
  ja vaivalla kuolemme kerta.
  Mut se, mikä siinä on välillä,
  se olkohon lämpöä, lempeä!
  Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
  käy kulkukin helpommaks.
  Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
  kun oikein me aattelemme.
  Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
  niin maassa tok' kiinni emme.
  Tääll' onhan niin paljon muutakin
  kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
  kun oikein, oikein me etsimme vaan.
  Niin kaunis, kaunis on maa.
  Oi, katsokaa, miten lainehet
  niin kauniisti rantoja kaulaa!
  Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
  niin kauniisti lehdossa laulaa!
  Oi, ootteko nähnehet illan kuun
  ja kuullehet kuisketta metsän puun,
  min ylitse valkeat hattarat
  suvitaivaalla vaeltavat?
  Tai ootteko koskaan te painaneet
  pään kesäistä nurmea vastaan,
  kun heinäsirkat on helisseet
  ja raikunut laulu rastaan?
  Sinikellot tokko ne keinuivat,
  lepinkäiset tokko ne leijuivat,
  ja tuoksuiko kukkaset tuhannet?
  Sitä tuoksua unhota et.
  Ja ootteko mennehet milloinkaan
  te aamulla järven rantaan,
  kun aurinko noussut on aalloistaan
  ja paistanut valkosantaan?
  Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
  sumun keskeltä nousiko seijastuin
  sadun saaret, niemet ne terheniset?--
  Sitä utua unhota et.
  Oi, ootteko silloin te tunteneet
  maan luonnossa maailman Luojan?
  Oi, ootteko silloin te löytäneet
  yön aaveilta armahan suojan?
  Ja ootteko silloin te itkeneet
  ja hyviä olleet ja hymyilleet,
  oi, ootteko silloin te lempinehet?--
  Sitä lempeä unhota et.
  Oi, ootteko silloin te lempineet
  sitä tyttöä tummatukkaa
  ja ootteko silloin te rakastaneet
  joka puuta ja joka kukkaa?
  Ja oliko veli joka ihminen?
  Ilo loistiko silmistä jokaisen?
  Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
  Niin kaunis, kaunis on maa.
  Ken yhtä ihmistä rakastaa,
  se kaikkia rakastaapi.
  Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
  se unten onnen saapi.
  Ken kerran itse on onnellinen,
  se tahtois onnehen jokaisen
  ja antaa ja antaa ja antaa vaan
  oman onnensa aarteistaan.
  Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,
  sa jolle lempesi annoit!
  Hän antoihan sulle elämän
  ja kuvaa sa kaunista kannoit.
  Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,
  niin kulkeos riemulla kuolemaas
  ja julista virsillä Jumalaa,
  kun kaunis niin oli maa.
  Oi, kiitos sa Luojan armollinen
  joka hetkestä, jonka ma elin,
  kun annoit sa ruumihin tervehen
  ja syömen mi sykähteli,
  kun annoit sä tervettä kättä kaks,
  kaks silmää sieluni ikkunaks,
  ja hengen herkän ja avoimen
  joka tuutia tuulosen.
  Sua kiitän mä Luojani armollinen,
  kun annoit sa kodin hyvän,
  soit äidin niin hellän ja herttaisen
  ja taaton niin tarmoa syvän,
  kun annoit sa myös pari ystävää
  ja ne hyvää, en pyydä mä enempää,
  ja annoit sa armahan isäinmaan,
  jota kyntää ja rakastaa.
  Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
  kun laulun lahjan sa annoit,
  kun riemut ja murheet lapsosen
  näin sävelten siivillä kannoit,
  sen sulta, sulta ma yksin sain
  ja sulle siitä mä vastaan vain
  ja leiviskästäni tilin teen,
  miten käytin mä kanteleen.
  Soi, helise kulkijan kannel vain!
  Halo aaltoja laulajan haaksi!
  Käy purjehin täysin ja pullistuvain,
  jätä välkkyvä jälki taaksi!
  Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
  niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
  joka upposi laulujen laineisiin
  ja lempensä unelmiin.
  Se soutavi seljässä delfiinein
  ja sen lempeä lainehet laulaa
  ja kanssa Vellamon impyein
  se aikojen aalloilla kaulaa.
  Oi, viritä virtesi, nuori mies!
  Voi, pian se riittyvi rinnan lies
  ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
  Anna kanteles kajahtaa!
  
  
  
  SATA JA YKSI LAULUA.
  
  1.
  Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
  ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
  me astumme hyllyvän sammalen päällä
  ja illan on varjoa ihmisen syön.
  Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
  yön helmassa toistansa huhuilevaa
  ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,--
  se sentään, se sentään on ihanaa!
  
  2.
  RAUHA.
  Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
  Mitä on tämä hiljaisuus?
  Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
  tää suuri ja outo ja uus?
  Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
  ja metsässä puhuvat puut.
  Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
  ja toivot ja tou'ot muut.
  Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
  kaikk' on niin hellää ja hyvää.
  Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
  ja tuoksuvat rauhaa syvää.
  
  3.
  KULKIJAPOIKA.
  Kaks lauloi lintua kehdollain
  ja toinen niist' oli musta.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa,
  ja toinen niist' oli musta.
  Siitä toisesta muuta ma muista en,
  mut se lauleli lohdutusta.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa,
  että lauleli lohdutusta.
  Mun äitini kuoli ja kuopattiin
  sen kivikirkon lehtoon.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa,
  sen kivikirkon lehtoon.
  Mut huutokaupalla myötihin
  tään kulkijapojan kehto.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa,
  tään kulkijapojan kehto.
  Ja silloin se suurista suruista
  mun ääneni sortua taisi.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa,
  mun ääneni sortua taisi.
  Mut jos mua tyttö sä rakastat,
  vielä rintani riemahtaisi.
  Tilu ranttantaa,
  tilu ranttantaa
  ja lauluni kaiun saisi.
  
  4.
  Hei hah hah haa,
  onko hullumpaa,
  kun poika on rakastunna,
  poika rakastaa,
  tyttö hakastaa
  ja on kuin oikea nunna.
  Hei hah hah haa,
  onko hullumpaa,
  hän on mulle kuin abbedissa,
  risti rinnallaan,
  pyhä pinnaltaan,
  silmät Neitsehen rukouksissa.
  Hei hah hah haa,
  onko hullumpaa,
  kun vaikka sen valheeksi tiedän,
  minä uskon niin
  silmän rukouksiin,
  että suunsakin pilkkaa siedän.
  
  5.
  Sua odotin lasna ma laineilla,
  kun kuuhut lahtea kultas,
  sua odotin silloin, kun ensi murhe
  mun eloni kukkia multas.
  Sua odotin silloin ja sittemmin
  sua odotin kertaa monta,
  ja istun ja odotan vieläkin--
  voi tyttöä vallatonta!
  Hän kulkevi vain minun kupeellain
  ja vierellä käy ja vilkkuu,
  mut kun häntä kosken, hän häilähtää
  ja kutria heittää ja ilkkuu.
  
  6.
  KULTAINEN KIRJA.
  Kai ihmettelet, miks iloinen
  niin tänään mä olen ja nuori,
  miks loitolle lämpöä säteilen
  kuin päivän paistama vuori.
  Elä imehdi tuota, oi armahain!
  Mulla ollut on juhla suuri,
  mulla ollut on suuri sunnuntai
  elon arkien keskellä juuri.
  En tiedä, saatatko uskoa,
  mut kaukana olen ma käynyt,