Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 - 5

-- Niin juuri. --
-- Totta vieköön, Maaningan Vennuhan se sieltä tulee, -- ihmetteli
Mikko tarkastaessaan linkuttavaa, joka tällä välin oli tullut lähemmä.
-- Niin on, -- vastasi renki. -- Tiedäthän, että hän aikoo naida
talonpojan tyttären. Hän oli juuri tulossa sopimaan lopullisesti
kaupoista, kun vihollinen yllätti hänet tuolla tien taipeessa. Eräs
luoti osui vasempaan pohkeeseen, jonka tähden hän tarvitsee lepoa. --
Mikko kalpeni kuullessaan rengin puhuvan naimisista. Viimein sai hän
toki vaimennetuksi kuohuvaa mieltään niin paljon, että voi vastata:
-- Tietäähän hän, missä Antti Sormusen talo on. Miksi hän ei mene
sinne?
Selvään kuulosti ivaa näissä Mikon sanoissa, jotka hän lausui niin
kovasti, että lähellä oleva Vennu ne kuuli.
-- Olisin mennytkin, ellei vihollinen olisi vallannut koko metsää, --
virkkoi Maaningan mies, -- Mutta nyt... --
Samassa renki älähti:
-- Kas tuolla rinteessä! Siellä ne pirut jo ovat! --
-- Pirttiin joutuin! -- huusi Pekka Harinen,
-- Siellä on pari kelpo luodikkoa ja niillä... --
Samassa hän tuuppasi Maaningan Vennun ja rengin tupaan. Hän itse tuli
Mikon kanssa hiljaa perästä.
-- Telki oveen, -- komensi Pekka Harinen.
-- Sitten asetut sinä, Mikko, tuon ikkunan eteen ja minä tämän. Ja jos
sitte ryssän mieli tekee pistää nenänsä tänne, niin tiedät, mitä on
tehtävä. --
Mikko vastasi ainoastaan äänettömällä pään nyökkäyksellä.
Venäläinen osasto kulki kolmessa joukossa. Kun ensimmäinen oli ehtinyt
Kapakan torpan edustalle, sanoi upseeri osottaen pirttiin päin:
-- Asukkaat näyttävät olevan sieltä tipotiessään. --
-- Eipä niinkään, -- tokasi lähinnä seisova mies savupiippua osottaen,
-- sieltä nousee savua. --
-- Tosiaankin, -- säesti päällikkö. -- Sitte kai saamme oppaan
Iisalmelle. --
Samassa lähenivät venäläiset torppaa.
-- Saatana! -- murahti Pekka Harinen heittäen kovasti voivottelevaan
Maaningan Vennuun halveksivan katseen. -- Nyt se alkaa, Mikko.
Näytetään, että näissä pojissa on pontta enemmän kuin Antti Sormusen
rengissä ja tulevassa vävypojassa, senkin rahjuksissa. --
Pekka ja Mikko aikoivat juuri laukaista, mutta samassa pamahti metsästä
pari laukausta. Kolme venäläistä kaatui ja muut alkoivat juosta kuin
päättömät kanat, vaikka päällikkö pani parastaan saadakseen heitä
pysymään järjestyksessä.
Syynä venäläisten häiriöön oli laukaus metsästä ja kaatuneet toverit
sekä luutnantti Clementeoffin nopsa pistinhyökkäys.
Clementeoff oli näet ajoissa ehtinyt perille tehdäkseen jyrkän lopun
venäläisten aikeista.
Kun Pekka Harinen näki suomalaisten hyökkäävän esiin, irroitti hän
nopsasti teljen ovelta, putkasi sen auki ja törmäisi ulos huutaen:
-- Hurraa! Meikäläiset ovat täällä! Kuolema ryssille! --
Äkkinäisen hyökkäyksen johdosta venäläiset hätääntyneinä syöksyivät
suin päin metsään. Päällikkö latmisti ensimmäisenä.
Melkein samaan rymäkkään ehti luutnantti Burmankin. Nähtyään
venäläisten pakenevan hän huudahti:
-- Lempo jos pääsevät karkuun! Silloin varmaankin saavat tietää, että
Kuopiossa on varusasema! --
Mikko astuu samassa esiin ja sanoo:
-- Herra! Ei ainoatakaan ryssää tarvitse päästää pakoon. Metsän läpi
vie kaksi tietä. Miehittäkää niiden kummatkin päät ja... --
-- Hyv' on poika! -- keskeytti luutnantti. -- Jos viet meidät sinne,
niin teet suuren palveluksen. --
Kohta tämän jälkeen oli Burman muodostanut jääkäriketjun metsään eikä
ehtinyt kulkea kau'aa, kun jok'ainoa tiehensä hiipivä venäläinen oli
estetty etenemästä. Ainoastaan kuuden miehen onnistui päästä ketjun
läpi, mutta näidenkään vapaus ei tullut pitkä-ikäiseksi, sillä jo
seuraavana päivänä ammuttiin heistä kaksi ja neljä muuta vangittiin.
* * * * *
Metsään muodostetussa ketjussa olivat ystävämme Kokko, Kärki ja Onni
aivan lähellä toisiaan. Mikäli tilaisuus salli hauskuttelivat he
itseään puhellen ja nauraen.
-- Saa sanoa, että ryssä on joutunut suorastaan satimeen, -- virkkoi
Kokko.
-- Ihan ja siitä on kiittäminen maanmittaria, -- säesti Kärki.
Onni, joka hänkin tahtoi saada äänensä kuuluviin, sanoi:
-- Taitaa se olla reima mies se maanmittari, minkä minä olen hänestä
kuullut kerrottavan. --
-- Ahah, tuolla ryömii eräs pitkätakki, -- kuiskasi Kokko kyyristyen
erään pensaan taa.
Muut seurasivat esimerkkiä ja kun venäläinen oli aivan heidän
kohdallaan, kavahti Kärki pystyyn.
-- Antaudu, -- kiljasi hän karskisti ja kohotti kiväärin poskelleen.
Venäläinen, joka alussa ei huomannut toisia suomalaisia, tahtoi koettaa
onneaan ja livistää tiehensä, mutta samassa kohahtivat Kokko ja Onnikin
jaloilleen.
Kun moskovalainen huomasi kaiken vastustuksen turhaksi, antautui hän
ruikuttaen, että henki säästettäisiin.
Melkein samalla tavoin kävi muidenkin venäläisten vangitseminen.
Clementeoff ei kadottanut ainoatakaan miestä eikä myöskään Burman.
Sillä aikaa kun kolme ystäväämme olivat riisumassa venäläisten aseita,
kuului selviä valitushuutoja lähistöltä ja ennen pitkää saivatkin he
nähdä erään nuoren, kauniin tytön, joka itkien turvasi erästä
keski-ikäistä miestä, joka tuskin voi askeltakaan ottaa päästämättä
parahdusta.
Toiselta taholta lähenivät Pekka Harinen ja Mikko, kummallakin aseena
luodikkonsa.
Kun viime mainittu huomasi nuoren tytön ja tämän seuralaisen, riensi
hän näiden luo.
-- Herra varjele, ethän vain ole haavoittunut, Elsa? -- hätäili hän
ollen olevinaan huomaamatta Antti Sormusta.
-- En ole, mutta isä, -- vastasi nuori tyttö nyyhkyttäen.
-- Missä haava? --
-- Tässä, tässä! Oi, miten kirvelee! Tuntuu kuin tulessa olisi,
vaikeroi Antti Sormunen näyttäen vasempaa olkapäätään.
-- Käy tähän pitkällesi, -- kehoitti Kokko, joka samassa tuli paikalle
ja osotti erästä mätästä. -- On minussa vähän välskärin vikaa,
veikkoseni. Ahaa, sin'oot saanut luodin olkapaähäsi. Sitte ei tule
mitään, minä en saa sitä pois. Mutta miten se sinne osui? --
Kovasti nyyhkien kertoi Elsa, että venäläiset olivat äkkiarvaamatta
karanneet heidän päälleen. Ja kun vastustaminen oli hyödytöntä olivat
he päättäneet paeta. Tällä matkalla oli vihollinen kuitenkin saanut
heidät näkyviinsä ja ampunut muutamia laukauksia. Kaikki luodit olivat
menneet ohi paitsi yhtä. Ja se puuttui ukko Antin olkapäähän.
-- Missä on talosi? -- kysäsi äkkiä Kokko.
Antti Sormunen oli mennyt tainnoksiin eikä voinut vastata. Sen sijaan
sanoi Elsa:
-- Vähän matkaa tästä tuolla metsässä. --
-- Oliko ryssiä miten paljon? --
-- En minä niitä ehtinyt lukea, mutta mikäli voin nähdä, viidenkymmenen
paikoille. --
-- Tuhat tulimaista, -- kivahti Kokko, -- joutuin, Onni, juoksemaan
luutnantti Burmanin luo. Vihollinen ei saa päästä ehein nahoin! --
Onni katosi heti. Seuraus hänen ilmiannostaan oli se, että venäläiset
saarrettiin Antti Sormusen pirttiin, jonka he olivat miehittäneet.
Etteivät Burmanin miehet olisi joutuneet ilmeisen tulen alle
marssiessaan avoimen kedon poikki, joka ympäröi pirttiä, lähetti
luutnantti erään venäläisen vangin toveriensa luo. Tämä kertoi näille,
että koko toinen venäläinen joukko oli riisunut aseensa.
Tämä vaikutti. Ja kun luutnantti Burman antaakseen vielä vahvistusta
tämän lähetin sanoille, antoi hyvällaisesti tulta ja luotia metsän
rinteestä, marssi 40 tervettä sotamiestä päällikköineen Antti Sormusen
pirtistä ulos ja antautui vangiksi.
Tämän tapahtuessa oli Pekka Harisella ja Mikolla vähän syrjempänä
pitkä ja vilkas keskustelu. Ja kun tämä oli lopussa, meni vanhus
pojanpoikansa kanssa suoraan luutnantti Burmanin luo ja puhutteli häntä
näin:
-- Herra, minä olen jo vanha mies enkä jaksa enää liikkua sotajoukon
mukana. Oli kumminkin aika, jolloin minä olin yhtä rohkea ja nopsa kuin
teidänkin poikanne näkyivät tänään olleen ja silloin oli ottelu
vihollisen kanssa kuin huvia. Tämä poika tässä on pojanpoikani. Hänellä
on Jumalan kiitos sama sisu kuin minullakin ja sen tähden tahtoisin
pyytää, että hän saisi seurata teitä vaikkapa vain oppaanakin aluksi.
Parempaa seudun tuntijaa ei näillä tienoin ole. --
Burman mittaili muutaman hetken silmillään Mikon kookasta vartta ja ne
kirkastuivat sikäli, mikäli hän tarkasteli ukon pojanpoikaa.
-- Saat lähteä mukaan, -- sanoi hän viimein. -- Oletko heti valmis
lähtöön? --
-- Olen, vastasi Mikko iloisesti ja syleili iso-isäänsä. Sitte riensi
hän Elsan luo, joka oli polvillaan vielä tainnoksissa olevan isänsä
ääressä. Hän ilmoitti lemmitylleen päätöksensä ruveta sotamieheksi ja
tällä tavoin ansaita Antti Sormusen suostumuksen.
Raukea hymy kaunisti nuoren tytön huulia, kun tämä ojensi kätensä
Mikolle ja sanoi:
-- Mene vain, Mikko! Sinä tiedät, että voit luottaa uskollisuuteeni.
Mutta tuletko isää enää näkemään, se on tietämätöntä. --
-- Toivotaan parasta. Jää hyvästi, rakkahin Elsa! --
-- Hyvästi! Jumala kanssasi! --
Suutelo vielä ja Pekka Harisen reipas pojanpoika oli poissa.


7.

Elämä Niemessä Valter Jernfältin lähdön jälkeisinä päivinä oli ikävää
ja yksitoikkoista, kuten tavallista rakkaan ystävän lähdettyä joko
ainaiseksi tai epämääräiseksi ajaksi.
Patrik Jernfält oli sietämättömän äreä ja pitkät ajat voi hän kävellen
edestakaisin työhuoneessaan höpistä itsekseen minkä mitäkin.
Eräänä päivänä ilmaisi hän Amalialle, että hän suoraan sanoen oli
suutuksissaan siitä, että Valter oli pakoitettu jättämään hänet
entiseen kolkkoon elämään.
-- Mutta olenhan minä ja Olga sinulla, -- sanoi Amalia hyväillen ukon
poskia.
-- Onhan tuo sitäkin, lapseni, mutta toista on kuulla puhuttavan
tykkien jyskeestä ja miekkojen kalskeesta; silmiensä edessä näkee
kirottujen pitkätakkien juoksevan kuin... --
-- No, no, setäkulta, -- keskeytti kaunis kasakkatyttö, joka oli
hiipinyt majurin selän taa ja pannut sormensa tämän huulille, --
elämmehän me kaikessa rauhassa täällä Niemessä. --
Majuri höpisi taas pitkän läksyn itsekseen ja väistyi. Olga Pavluka
tiesi aina keinon, miten riistää aseet tuolta vanhalta sankarilta.
Niin iloinen kuin Olga mieleltään olikin siitä, että hänen lempensä oli
löytänyt vastarakkautta, ei hän kuitenkaan voinut olla entisellään.
Majuri Patrik näki usein tämän muutoksen hänessä ja oli monet kerrat
päättänyt kysyä Olgalta, miksi tämä luutnantin lähdettyä oli käynyt
niin vähäpuheiseksi, mutta hän ei koskaan tullut sitä tehneeksi. Tuntui
kuin hänkin viime aikoina olisi tullut tuppisuiseksi.
Myöskin Amaliaa kohtaan näytti Olga peräti muuttuneelta. Pitkät ajat
voi hän istua toimettomana, hän, jonka tapana muuten oli aina jotain
askaroida.
-- Omituinen muutos, -- ajatteli Amalia. -- Ahaa, nytpä arvaan! Siitä
pitää puhella isän kanssa.
Entiseen tapaan kului taasen muutamia päiviä. Olga pysyi entisellään,
yhä vain haaveksivana. Toisinaan sädehti hänen kauneista silmistään
jotain, joka paljon muistutti etelän hehkua, etelän taivoa ja kuta
kauemmin majuri sitä katseli, sen varmemmaksi tuli hän siinä
johtopäätöksessä, että tyttö oli rakastunut.
Eräänä päivänä päätti hän ottaa kauniin kasakkatytön perinpohjaisen
tutkimuksen alaiseksi. Hän sanoi sen vuoksi tavattuaan Olgan yksinään:
-- Mistä se tulee, tyttöseni, että sinä viime aikoina olet tullut niin
kummalliseksi? --
-- Minäkö, -- tapaili Olga hämillään. -- Minä kummalliseksi, en toki.
Setä on varmaankin erehtynyt? --
-- En ole. Sinä et ole sama pirteä ja iloinen tyttö kuin ennen. --
-- Mutta minä vakuutan sedälle, että minä... minä... --
-- No, no, Olga, puhu nyt totta. Tiedäthän, että sinulla minussa on isä
ja että... --
Majuri keskeytti ajatuksensa, kun samassa kuului pihalta nelistävän
hevosen kavion kopsetta.
Muutamia minuutteja tämän jälkeen seisoi eräs ratsumies yltä alta
pölyssä hänen edessään ja antoi hänelle kirjeen. Majuri aukasi sen ja
huudahti tuskin ehdittyään heittää siihen silmäystäkään:
-- Se on Valterilta! --
Samassa tuli Amaliakin huoneeseen. Hänen tulonsa oli Olgasta varsin
tervetullut, sillä sen kautta haihtui majurin huomio hänestä itsestään
ja että tämä huomio oli nuorelle tytölle tavattoman rasittava, sen näki
kyllä hänen kasvojensa ilmeestä.
-- Jahah, -- virkkoi majuri tarkastellen kirjettä joka puolelta, --
onpa se poika viimeinkin joutanut kirjoittamaan. Ja hän on jo
Iisalmella. Olipa se hyppy! Tahdotteko, tytöt, kuulla, mitä hän
kirjoittaa?
Olga oli kääntynyt ikkunaan päin, niin ettei majuri voinut nähdä hänen
kasvojaan, jotka sävähtivät punasiksi, kun majuri oli tehnyt tuon
viattoman kysymyksen.
-- Tahdomme, -- vastasivat tytöt yhteen ääneen. Olgan vastaus oli
kuitenkin tuskin kuultava.
Majuri Jernfält käänteli kirjettä puoleen ja toiseen, luki sitä ääneti
paikka paikoin ja taas käänteli sormiensa välissä. Viimein sanoi hän
hieman hymyssä suin:
-- Valter tervehtii teitä kumpaakin. --
Olga ei vastannut mitään. Hän istui yhä vain ikkunaan päin. Amalia sitä
vastoin virkkoi:
-- Lukekaa nyt, isä, mitä Valter serkku kirjoittaa, sitä olisi hauska
kuulla, sillä... --
-- ... se uteliaisuus on niin suuri, -- keskeytti majuri hymyillen. --
Niin, niin, kyllä se ottaa omansa! Olkaa nyt tarkkaavaisia, niin saatte
kuulla. --
Monien rykimisten ja röhkimisten perästä alotti majuri:
Iisalmella lokakuun alussa 1808.
Paras Setä!
Sydämmellinen kiitos siitä huolenpidosta, jota sain Niemessä.
Sen ansioksi on luettava, että kohta sen jälkeen sain olla
mukana Pulkkilan taistelussa. Joskin pakkanen paukkui, oli
kuumaa kuitenkin, kuten sedällä on tapana sanoa, mutta kelpo
sotamiestemme rohkeuden kautta, jota jokainen suomalainen osottaa
ratkaisevalla hetkellä, lyötiin vihollisjoukko perinpohjin ja
koko osasto otettiin vangiksi. Sitte suunnattiin kulku etelään
päin ja kelpo kapteenimme Malm on nyt entistään oivallisemmin
osottanut, mihin hän kykenee, kun näet Iisalmella kaapattiin
venäläinen joukko, kokonaista 150 miestä, ilman että hän itse
menetti ainoatakaan miestä. Ja nyt kirjotan tässä Kuopion
valloittamisesta, Uskokaa pois, setä, että siinä sitä
myllästettiin. Kun olimme tuon äsken mainitsemani onnistuneen
kahakan jälkeen vielä Iisalmella, saapui tänne postimestari
Sjöberg Kuopiosta. Hänen käytöksensä näytti kovin epäilyttävältä,
jonka tähden hänet pidätettiin ja muutamia luotettavia talonpoikia
lähetettiin ottamaan selkoa vihollisen hankkeista Kuopiossa.
On todellakin ilo nähdä, millä uhrautuvaisuudella maaseutuväestö
ottaa osaa maan puolustukseen. Sillä kun saavuimme Pöljän kylään,
joka on noin puolitoista peninkulmaa mainitusta kaupungista, oli
siellä meitä vastassa lähemmä satakunta rahvaan miestä, jotka
paloivat halusta saada auttaa meitä kaupungin valloittamisessa,
mikäli siihen kykenivät. Useammilta tahoilta saimme auliisti
tukea, muun muassa eräältä Hellgren-nimiseltä koulumestarilta,
joka kaikilla mahdollisilla tavoilla osoitti lämmintä
isänmaanrakkauttaan.
Ja vaikka kapteeni Malm vakoilijoiden kautta sai tietää, että
kaupunki oli lujasti miehitetty, niin uskalsi hän kuitenkin
rynnätä mukanamme, rohkea kun oli. Kolmessa osassa hyökkäsimme
kaupunkiin. Minä olin siinä, jota kapteeni johti.
Hurrahuudoilla rynnistimme päälle ja saattepa uskoa, että se
kävi riuskoilta pojiltamme kuin leikkiä lyöden. Savolaiset olivat
tapansa mukaan etunenässä tietä raivaamassa. Lyhyen vastustuksen
perästä ajettiin venäläisten etuvahdit kaupunkiin. Me rynnistimme
ihan kintereillä ja paiskelimme pakenevia nurinniskoin pitkin
katuja.
Oo, miten hupaista oli nähdä pitkätakkien juoksevan. Ja sitä he
tekivätkin henkensä kaupalla. --
-- Saakeli soikoon! -- huudahti majuri, joka ei voinut enää pidättää
itseään. Ja täällä saan minä istua raukkana rahjuksena, jolla ei ole
virkaa pennin edestä. Vähemmästäkin voi raivostua mielettömäksi! --
-- No, no, isä, -- virkkoi Amalia hymyilen innostuneelle vanhukselle,
-- lukekaa vain etemmä, me olemme uteliaita. --
Ja majuri jatkoi:
Parhaassa mellakassa joutui luutnantti Tavastjerna pahaan
ahdinkoon torilla. Hän oli näet ottanut jo muutamia vangiksi,
mutta ennen pitkää huomasi olevansa vihollisparven ympäröimänä,
joka puolestaan uhkasi häntä joko kuolemalla tai vankeudella.
Mutta nyt on asianlaita semmoinen, ettei luutnantti enemmän kuin
Länsi-Pohjan ja Savon pojatkaan ole kuunapäivänä tienneet pelosta
mitään. Niinpä nytkin kävi.
Joukko sulkeutui kiinnemmä yhteen ja venäläisten tuuma tehtiin
tyhjäksi verrattain vähällä vaivalla. Mutta vihollisen puoli
tiheni myötäänsä ja Tavastjerna olisi viimein ollut auttamattoman
surman suussa, ellei luutnantti Clementeoff juuri samassa olisi
ehtinyt paikalle ja rajulla pistinhyökkäyksellä pelastanut
toverinsa.
Itse olin pari kertaa vaarassa joutua vangiksi ja kerran jäämässä
kasakkaparven jalkoihin, mutta onni oli mukanani ja niin pääsin
pälkähästä saamatta edes naarmuakaan.
Kun Kuopio oli jo melkein meidän käsissämme, tapahtui jotain,
joka ilmaisi, mitä jäntevyys, päättäväisyys ja ripeys liikkeissä
saavat aikaan
Taistelun lopulla oli näet eräs osasto venäläisiä grenadieria
sulkeutunut torin varrella olevaan kansliataloon. Tämän
anastaminen olisi kyllä käynyt päinsä, mutta ei ilman mieshukkaa.
Kapteeni Malm lähetti sen tähden sanan venäläisille, että jos he
mielisivät antautua, heidät armahdettaisiin.
Tähän vastasivat grenadierit ainoastaan ampumalla. Tämän johdosta
juolahti Burmanin mieleen käyttää jotakuta vankia välittäjänä.
Tämä onnistuikin paremmin ja venäläiset pyysivät saada puhutella
sitä upseeria, joka oli lähettänyt välittäjän.
Luutnantti Burman läksi tämän johdosta kansliataloa kohden, mutta
hän sai kavalan vastaanoton, luotia yhteislaukauksesta. Hän
vimmastui moisesta hurjasta hankkeesta siihen määrin, että juoksi
rappuja ylös, ampui toisella pistoolillaan keskelle venäläisiä ja
alkoi mitä ankarimmin puhutella heitä venäjäksi.
Tämä vaikutti. Haavoittumattomat grenadierit laskivat aseensa
ja neljätuntisen taistelun perästä oli Kuopio täydellisesti
käsissämme.
Se mikä eniten vaikutti tämän yrityksen onnistumiseen, oli se,
että venäläisten päällikkö, luutnantti Pavlenki oli edellisenä
iltana lähtenyt partioretkelle Toivolaan päin. Kun hän sitte
aamulla tuli takasin, oli hän vähällä joutua vangiksi, mutta
onnistui kuitenkin livistämään tiehensä.
Tämän hankkeen perästä tuli eversti Sandels itsekin Kuopioon koko
brigaadin kanssa. Ja sinä aikana, kun hän on ollut täällä, on
tehty monta urotyötä sekä maalla että vesillä. Retki Varkauteen
on myöskin yksi merkillisimpiä tapauksia, sillä silloin saimme
haltuumme suuren joukon kaikellaista sotatarvetta.
Harvoin ja tuskinpa koskaan olen nähnyt semmoista iloa kuin sen,
mikä nousi, kun seudun asukkaat näkivät ruotsalais-suomalaisen
joukon saapuvan jälleen heidän tienoilleen. Kauan olivatkin
he vihollisen sorrantaa saaneet kärsiä, jotka tapansa mukaan
kaikkialla harjoittivat suurta julmuutta. Eivät edes lapset
säästyneet pahoinpitelyltä. Siitä mitä itse olen lähemmin nähnyt,
käy selville se kumoamaton totuus, etteivät ne kasakat ole
julmimpia, vaan jääkärit. Joroisissa näin omin silmin, miten
kaksi Donin kasakkaa oman henkensä kaupalla vapauttivat erään
suomalaisen naisen ja tämän kaksi pientä lasta hurjien jääkärien
käsistä, jotka väkivallalla tahtoivat anastaa naisen ja surmata
lapset. Minulla oli kymmenen savolaista mukanani. Kiertelemällä
oikoteitä onnistui minun päästä venäläisten kimppuun. Kaikki
viisi vangittiin. Kasakkoja kohdeltiin lempeästi, mutta jääkärit
armotta ammuttiin. En voinut estää savolaisiani panemasta toimeen
ansaittua kostoa heittiöille.
Vihollinen sai myötäänsä apua ja niin voi se vähitellen tehdä
hyökkäyksen toisensa perästä asemaamme vastaan. Eversti Sandels
huomasi vihdoin, ettei ollut muuta tehtävissä kuin jättää Kuopio
ja vetäytyä pois Toivolaan. Se päivä, jona me peräydyimme
asukkaista autiosta Kuopiosta, oli surun päivä, mutta voiton
toivo, jota vielä vahvisti kapteeni Malmin menestysrikas retki
Laatokalle päin, missä hän uhkasi itse venäläisten kaupunkia
Sortavalaa, ei kuitenkaan vielä jättänyt meitä. Vielä kerran
toivoivat suomalaiset voivansa ajaa vihollisen maastaan ja
uudelleen asettua niiden kotien herroiksi, jotka heidän
toistamiseen nyt täytyi jättää.
Toivolassa oli asemaa hyvin helppo puolustaa, mutta kova onni
oli alkanut seurata meitä. Huolimatta ankarimmasta valppaudesta,
huolimatta todellisista urotöistä ja useista vihollista vastaan
tehdyistä retkistä, katsoi brigaadin päällikkö olevansa kuitenkin
pakoitettu lähtemään lopulta tästäkin vahvasta ja edullisesta
asemasta.
Suru sydämmessä jätimme Toivolon. Näin useiden arpipäiden
uroiden itkevän harmista ja kuulin monta karkeaa sanaa nuorempien
huulilta.
Nyt olemme varustanut aseman Iisalmelle ja tämä lienee vieläkin
edullisempi Toivolaa, koska vihollisen on paljoa hankalampi
päästä tänne kuin sinne.
Kenraali Tutshkow vanhempi on nyt saanut venäläisen joukon
päällikkyyden. Ja niitä on kappaleen 10:ttä tuhatta miestä, jota
vastoin Sandelsin joukossa, viidennessä brigaadissa, on vähän
päälle 1,200 miehen. Meidän on siis tapeltava melkoista ylivoimaa
vastaan, mutta tästä huolimatta toivomme voivamme pidättää
vihollista siksi, kunnes ehkä saamme apuväkeä.
Savon jääkäreissä on kolme sotilasta, jotka eniten ovat itseään
kunnostaneet, nim. Kokko, Kärki ja eräs Onni-niminen 17-vuotias
poika Lehtoniemen kärestä. Kaikki nämä kuuluvat Sulkavan
komppaniaan, joka on paras koko jääkärirykmentissä. Monet kerrat
olen nähnyt heidän osottavan sekä urhoutta että kestävyyttä ja
ollapa meillä edes kymmentuhantinen semmoisia poikia, niin eipä
ennättäisi kovinkaan monta viikkoa kulua, ennenkuin venäläinen
olisi omien rajojensa takana. Mitä jäntevyys ja miehuus saavat
aikaan, sen on Malm selvästi näyttänyt. Ja jos hän olisi saanut
tarpeeksi tukea, ei olisi itse Dolgorukikaan, joka 2,000 miehellä
hyökkäsi Sortavalaan, saanut häntä peräytymään.
Varsinaisena syynä peräytymiseen Kuopiosta ei ollut vihollisen
ylivoima, jolle suomalainen miehuus lukemattomat kerrat on
pitänyt puolensa, vaan juuri se seikka, että vääpeli Brunow, joka
on ollut Karjalassa vakoilemassa vihollisen liikkeitä, laittoi
sanan, että tuhannen miehen suuruinen vihollisparvi riensi
pikamarssissa Nilsiään päin. Sandels oivalsi, että tämän liikkeen
tarkoitus oli niin ajoissa kuin mahdollista miehittää Iisalmi ja
siten katkaista hänen peräytymisretkensä pohjoiseen.
Tämän tähden joudutti brigaadin päällikkö melkein salaa lähtöä
Toivolasta. Kun venäläiset tulivat tänne, tapasivat he ainoastaan
tyhjän leiripaikan ja muutamia päiviä sitte kuulin kerrottavan,
että he tämän nähtyään olivat ensin nolostuneet ja sitte niin
vimmastuneet, että unohtivat takaa-ajonkin vähäksi aikaa. Ja kun
viimein ryhtyivät siihen, oli se jo myöhäistä.
Täällä olemme nyt kokoontuneina Iisalmen kirkolle odottamassa
monta vertaa mieslukuisemman vihollisen hyökkäystä, jota ei kovin
kauan enää tarvinnekaan odotella. Hyvä henki vallitsee toki
koko brigaadissa ja jokaisella on se hiljainen lohdutus, että
Sandels on tekevä kaikki ottaakseen arvokkaalla tavalla vastaan
Tutskowin, joka kopeasti jo on kehuskellut, että viimeinkin on
saanut meidät satimeen.
Joka päivä tulee riveihimme suurempia ja pienempiä miesparvia
ja vähästäkin avusta, jonka näin saamme, kasvaa miehuutemme
myötäänsä.
Parasta on kuitenkin se, että brigaadin päällikkö itse on niin
lohdullinen. Voi melkein sanoa, että hän on joka paikassa
saapuvilla. Teoin ja neuvoin auttaa hän aina tarvitsevaa.
Hänen ystävällisyytensä yhtä paljon kuin järkähtämätön
oikeamielisyytensäkin ovat tehneet hänet siinä määrin sotamiesten
rakastamaksi, että se on aivan tavatonta. Lopuksi tahdon mainita
yhden tärkeimmistä syistä siihen, miksi suomalainen soturi niin
iloisella luottamuksella lähtee taistelun pyörteisiin Sandelsin
johdolla ja melkein aina voittaa. Miehet näet luulevat, että
päällikkö on liitossa onnen kanssa. Ja seuraus tästä on se, että
sotilas ilomielin häntä seuraa. Tämmöinen henki sotajoukossa
tekee sen melkein voittamattomaksi. Malmin loistava retki
Laatokalle on myöskin lisännyt tätä miehuutta ja luottamusta.
Nyt täytyy minun lopettaa tällä kertaa, koska minä ja Tavastjerna
lähdemme vakoilemaan Maaninkaan päin. Lähetän sedän viehättäville
tytöille paljon sydämmellisiä tervehdyksiä ja toivon, ettei
rauha koskaan rikkoutuisi kauniissa Niemessä.
Sedän uskollinen
Valter Jernfält. --
-- Siis ei mitään erityistä tervehdystä minulle, -- ajatteli Olga, kun
vanhus oli lopettanut lukemisen. -- Niin, mutta jos oikein asiata
ajattelen, oli kuitenkin hyvä, ettei hän minulle erityisesti
tervehdystä lähettänyt. Hän arvaa asianlaidan ja siitä tahdon häntä
sydämmellisesti kiittää, kun hän palaa takasin. --
Tämän ajatuksen perästä nuoren tytön povesta kohahti kepeä huokaus.
-- Palaakohan Valter Jernfält enää koskaan? --


8.

Oli eräs sateinen ja tuulinen ilta syyskuun lopulla 1808. Junnon ja
Launilan kylien väliin, jotka ovat Siikajoen varrella, oli eräs pieni
kasakkajoukko leiriytynyt aivan virran partaalle. Sekä ihmiset että
eläimet olivat perin uupuneet pitkästä ja rasittavasta marssista Suomen
joukon anastamien seutujen halki. Päällikkö oli saanut käskyn
liittäytyä Kulnewin joukkoihin, mistä hyvänsä nämä sitte tapaisikin.
Mutta kun hän ei tuntenut paikkaa eikä mitään opastakaan voinut saada,
niin oli noiden aronpoikien perin tukalaa päästä etenemään.
Öin päivin he olivat harhailleet ympäriinsä aina Hämeenlinnasta saakka.
Hapuilleet metsät halki, samoilleet suot ja rämeet ja sitäpaitsi
saaneet tapella osaksi kuleksivien partiojoukkojen, osaksi
maaseutu-väestön kanssa, joka käytti jokaista tilaisuutta
vahingoittaakseen maan vihollisia.
Joukon lähtiessä Hämeenlinnasta oli siinä 120 miestä, mutta leirissä
ollessaan mainittujen kylien välillä oli se huventunut puoleen määrään.
Kasakkaparvi oli lähtenyt suojelemaan erästä melkoista ruokavarastoa
sekä pienempää määrää aseita ja ampumatarpeita.
Retki onnistui alussa hyvin, sillä sotnikka [100 miehen päällikkö] Elka
oli taitava ja tavattoman valpas päällikkö. Mutta lähellä Kärsämäen
kirkkoa, joka on kolme peninkulmaa etelään Piippolasta Pyhäjärven
varrella, hyökkäsi äkkiarvaamatta kuormaston kimppuun varhain eräänä
aamuna 50 kuulua Porin rykmentin sotamiestä. Näillä oli apuna satakunta
talonpoikaa. Syntyi vimmattu tappelu, joka päättyi siten, että
kuormasto joutui suomalaisten saaliiksi.
Huomatessaan, että oli menettänyt puolet miehistään ja että toinenkin
puoli joutuisi saman kohtalon alaiseksi, jos hän jatkaisi taistelua,
antoi Elka peräytymiskäskyn.
Kasakat pienillä, kestävillä ratsuillaan kipasivat pakopirteilleen
Kärsämäen kirkon länsipuolella oleviin saloihin ja heidän onnistui
eksyttää vihollisensa niin, etteivät nämä enää kyenneet heitä ajamaan
takaa.
Marssi nykyiselle leiripaikalle oli ollut rasittavimpia, mitä Elka
koskaan oli tehnyt. Mutta hän ja hänen miehensä olivat kuitenkin liian
karaistuneita lakatakseen toivomasta onnellista loppua tuolle
seikkailurikkaalle retkelle. Lepoa tarvitsivat he kuitenkin, ja kun
Elka oli saanut varmasti tietää paikasta, missä hän nyt oli, että se