Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 - 4

iso-isälle, että sittenkin olen kelvannut sotamieheksi! --
-- Koeta kärsiä, poika, -- kuului samassa karkea ääni Onnin takana.
-- Kärsiä! Niin, sillä tavoin, Kokko-isä, voitte sanoa te, jonka koti
on niin kaukana, että sitä tuskin enää muistattekaan, -- sanoi Onni
siihen.
-- Tunnin kuluttua tulee sinun olla valmiina marssiin, -- huomautti
Kokko vastaamatta pojan sanoihin.
Onni hyppäsi kiveltä alas.
-- Mihin lähdetään? -- kysyi hän tarttuen Kokon käteen. --
Tiedättekö? --
-- En. --
-- Eihän toki vain peräytymään? --
-- Ei, siitä saat olla varma, poikani. Äsken ikään tapasin Dunckerin ja
hän sanoi näinikään: -- nyt, Kokko-vanhus, saatte kohta näyttää, mihin
kelpaatte. Pitäkää nytkin yhtä luja kurssi kuin Jynkässäkin, niin saat
nähdä, että ryssän töppöset heiluu. -- Niin se kapteeni sanoi. --
Kello 2 iltapäivällä toukokuun 1 päivänä läksi Fahlander ja kolme
tuntia myöhemmin Grotenfelt Pulkkilaa kohden.
* * * * *
Valter Jernfält oli luottanut liian paljon voimiinsa. Alkumatkasta hän
tunsi itsensä yhtä terveeksi ja virkuksi kuin ennen haavoittumistaan,
mutta Junnon kylään päästessä alkoivat voimat vähetä. Hän katui nyt,
ettei ollut suostunut setänsä kehotukseen ottaa hevosta ja rekeä. Mutta
nyt oli jo myöhäistä korvata tätä laiminlyöntiä, toinen keino täytyi
keksiä.
Juho, yksi majuri Jernfältin vanhimmista ja uskollisimmista
palvelijoista, kääntyi nyt Valteriin sanoen avomielisesti:
-- Näen luutnantin olevan väsyneemmän, kuin mitä tahdoitte myöntää.
Minäpä tahtoisin puolestani sanoa, ettei kelpaa ollenkaan tuolla tavoin
hoitaa ruumistaan, koska vielä äsken olette olleet sairas. Ottakaa nyt
minua kaulasta kiinni, niin on vakavampi astua. Kas, sillä tavalla! Ei
tässä tarvitse kainostella, sillä ei ole takeita, ettei ryssä minä
tuokiona tahansa karkaa niskaamme. Sen tähden täytyy tässä joutua
riivatun kyytiä kylään. --
Juho, ollen kookas ja tavattoman voimakas mies, kuletti luutnanttia
melkein kantamalla lumisohjussa. Tämä omituinen raahustaminen herätti
tietysti suurta huomiota Junnon kylän asukkaissa. Nuorta ja vanhaa
riensi ihmettelemään näitä outoja vieraita.
Viimein eräs akka älähti:
-- Taivasten tekijä, no ettekö nyt näe, että Juhohan se on, Niemen
majurin renki!
Ja samassa kun akka oli tämän sanonut, tunsivat Juhon kaikki ja väkeä
kertyi vieraiden ympärille laumottain. Satamalla tulvi kysymyksiä
Juholle.
-- Tämä upseeri on majurin veljenpoika, -- virkkoi Juho saatuaan
viimein sananvuoron. -- Hän on maannut kipeänä kokonaisen kuukauden
Niemessä, niin, aina siitä saakka kun hän täällä tappelussa haavoittui.
Nyt on hän matkalla Ranssilaan. Luuletteko, että tämä tie sinne on
tukossa? --
-- Ei ole, sen tiedän ihan varmaan, -- vastasi eräs hallavapartainen
valkotukka vanhus, -- mutta upseeri ei näytä vielä oikein toipuneelta
taudistaan. --
-- Sitä minäkin, -- vastasi Juho. -- Sen tähden olisi hyvä, jos
voisitte hankkia hevosen ja... --
-- Minulla on, minulla ja sen hän mielellään saa, -- ehätti
valkohapsinen vanhus.
-- Kiitos, ystävä, -- vastasi Valter Jernfält. Rehellisen maksun tulet
saamaan kyydistäsi. --
-- Häpeä sille, joka maksua ottaa maan puolustajalta, -- arveli ukko.
-- Antakaa vain pyyhkiä suoraa päätä Pelkolaan, siellä ei ole
vihollisen näköistäkään. --
Luutnantti koetti kaikin mokomin taivuttaa hevosen omistajaa ottamaan
edes jotain korvausta. Ukko toisti entiset sanansa lisäten, että hän
tuntisi itsensä suuresti loukkautuneeksi, jos luutnantti vielä
tyrkyttäisi hänelle maksua, jota hänen omatuntonsa kielsi ottamasta.
-- No, toivotaan sitte, että jonkun kerran voin tehdä sulle
vastapalveluksen, -- vastasi Valter Jernfält, heittäytyi rekeen ja
läksi rivakkaa ravia ajamaan Pelkolaan päin.
Vapunpäivän iltamyöhällä ehtivät vasta matkustajamme mainittuun kylään.
Asukkaat täällä olivat jo aikoja sitte käyneet levolle, jonka vuoksi
oli jokseenkin vaikea saada yösijaa. Viimein eräs kylän köyhin torppari
lupasi pirttinsä lepopaikaksi luutnantille. Juhon oli onnistunut löytää
muuan tyhjä vaja, jonne hän toimitti hevosen suojaan. Riisuttuaan sen
ja pantuaan ruokaa eteen laittoi hän itselleen vuoteen pehkuihin ja
nukahti heti.
Se voimattomuus, joka oli vallannut Valter Jernfältin, esti häntä
jatkamasta matkaa varhain seuraavana aamuna, kuten hän oli halunnut.
Koko aamupuolen päivää ja kappaleen iltapuoltakin lepäili hän sen
tähden pirtissä. Mutta kellon lähestyessä viittä tunsi hän itsensä
jälleen kyliin voimistuneeksi matkaa jatkaakseen. Hän käski Juhon
panemaan hevosen valjaisiin.
Vanha palvelija riensi heti toimittamaan käskyä, mutta jonkun minuutin
kuluttua hän syöksyi sydän kurkussa huohottaen pirttiin huutaen:
-- Luutnantin ei tarvitse matkustaa, ei ensinkään! --
-- Mitä sinä lörpöttelet, -- kivahti Valter ihmetellen. -- Pane vain
valjaisiin! --
-- Ei, mutta tulkaahan ulos, niin näette! --
Kun Valter Jernfält tuli ulos ja heitti katseensa pohjoiseen päin,
pääsi häneltä ilon ja ihmettelyn huudahdus, sillä tuskin parin pyssyn
kantaman päässä kylästä huomasi hän kaksi pitkää sotilasriviä tulevan
melkein rientomarssissa.
-- Ne ovat savolaisia! -- huudahti hän. -- Näen sen heidän
siniharmaasta univormustaan. Jumalan kiitos, että vielä kerran pääsin
toverini pariin! Riennä nyt kotiisi, Juho. Ja kun jätät hevosen
Junnonkylään, niin anna nämä rahat isännälle. Ellei hän hyvällä tahdo
ottaa niitä vastaan, niin pistä ne reen pohjalle ja livistä sitte
tiehesi. Tervehdi setää Niemessä ja molempia tyttöjä ja sano, että
tunnen itseni jälleen voimakkaaksi päästyäni vain veikkojeni pariin.
Kas niin, mars! Onnea matkalle!
Savolaisten jääkäri-upseerien ilo ja ihmetys nähdessään ilmi elävänä
edessään tuon jo kuolleeksi tai vangituksi luullun toverinsa oli
tietysti suuri. Ja suurin se oli Sulkavan komppaniassa, johon
luutnantti kuului.
Osaston levähtäessä Pelkolassa kokoontuivat kaikki upseerit Valterin
ympärille ja nyt täytyi hänen kädestä pitäin, juurta jaksain tehdä
heille selkoa, missä ja miten hän oli ollut tuon onnettoman taistelun
jälkeen Junnon kylässä. Valter tekikin niin, mutta suhteistaan Olga
Pavlukaan ei hän tietysti hiiskunut mitään. Ei maininnut edes tämän
nimeä ainoatakaan kertaa.
-- No, -- virkkoi Fahlander, kun kolonna taasen seisoi valmiina
marssiin, -- luuleeko luutnantti voivansa seurata meitä? --
-- Kyllä! --
-- Se hyvä, mutta ei mitään yli voimien. Parempi on päästä ensin
täydellisesti voimiinsa. --
-- Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi. Älkää minua kieltäkö seuraamasta!
-- Tehkää kuten tahdotte, mutta syyttäkää myöskin itseänne, jos
hullusti käy. --


4.

Jo kymmenen aikaan illalla toukokuun 1 päivänä saapui Grotenfeltin
osasto, jonka mukana Sandelskin oli, Sippulan kylään, joka on noin
puolentoista peninkulmaa Pulkkilasta pohjoiseen. Tässä levähdettiin
pari tuntia, jonka jälkeen marssia jatkettiin verkalleen yötä
myötenkin, sillä Sandelsin tarkoitus oli yllättää vihollinen niin
aikaiseen kuin mahdollista.
Sippulasta lähetettiin kapteeni Silfverbrand Jynkän kylään hyökkäämään
siellä vihollisen vasemman siiven kimppuun.
Kun yö oli varsin pimeä, ei edistyminen voinut käydä sanottavan
nopeaan, varsinkin kun vielä paksu lumensohja vaikeutti kulkua.
Matka kävi pitkin maantietä, kaksi kolmen naulan tykkiä etunenässä,
jääkärit ja hiihtomiehet sivuilla.
Sandels oli melkein joka paikassa saapuvilla ja mihin vain hän tuli,
tervehdittiin hänen rohkaisevia sanojaan kaikuvilla hurra-huudoiila.
Tultuaan vasemman siiven äärimmäisten hiihtäjien luota takasin majuri
Grotenfeltin luo, joka luutnantti Svebeliuksen kanssa ratsasti tykkien
takana, sanoi hän:
-- Minua vähän arveluttaa se Fahlanderin joukko. --
-- Kuinka niin? Mistä syystä? -- kysyi Grotenfelt ihmetellen.
-- Hänellä on niin pitkä taipale kulettavana. Vähilleen viisi
peninkulmaa. --
-- Jos saan lausua mielipiteeni, -- puuttui luutnantti Svebelius
puheeseen, -- ovat everstiluutnantti Fahlanderin miehet väkeä, joka jo
lapsuudestaan saakka on tottunut viihtymään lumessa ja jäässä. --
-- Sitä minäkin, -- säesti Grotenfelt.
Sandels ratsasti jonkun aikaa ääneti.
-- Pulkkilaan ei liene enää kovinkaan pitkälti, -- sanoi hän viimein.
Ei majuri eikä luutnanttikaan voinut sanoa jälellä olevan taipaleen
pituutta. Tiedusteltuaan jälkijoukon miehiltä sai Sandels kuitenkin
tietää, että matkaa oli vielä viiden virstan verran.
-- No, sitte ei Fahlander ehdi perille vielä kahteenkaan tuntiin, --
virkkoi brigaadin päällikkö. -- Meillä on siis hyvää... --
Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun luutnantti Svebelius huudahti:
-- Tottavieköön, perillähän hän jo on! --
Sandels kuunteli pari tuokiota. Kohottihe sitte jalustimissa pystyyn ja
huusi taapäin:
-- Toverimme ovat jo taistelussa. Eespäin, pojat! --
Taistelun kiihko kuohutti miehiä. Apuun oli jouduttava verileikkiin
ryhtyneille veikoille. Juoksujalassa kiidettiin eteenpäin. Aidat
raskivat, metsikkö kaikui ja pensaat rusentuivat maan tasalle Sandelsin
urhean joukon intomielin rynnistäessä eteenpäin. Vasta kirkonkylään
päästyä, missä venäläiset olivat ahtautuneet jok'ainoaan taloon,
pysähtyi kolonna ja valmistautui ratkaisevaan painettihyökkäykseen.
Melkein samaan aikaan oli luutnantti von Fieandtin onnistunut anastaa
kasakoilta eräs asema. Muuan toinen osasto oli jo ajoissa älynnyt
hyökkäävät länsipohjalaiset ja pääsi pakenemaan pääjoukon turviin
Pulkkilaan.
Fahlander oli valinnut erään metsätien voidakseen niin huomaamatta kuin
mahdollista rynnätä venäläisten niskaan, mutta sitä oli kerrassaan
mahdoton kulkea. Sotamiehet upposivat aivan vyötäreitään myöten
lumisohjuun, ja jos he näin ollen olisivat joutuneet vihollisen eteen,
niin ei ainoakaan mies olisi päässyt hengissä.
Tämän tähden muutti Fahlander matkan suuntaa ja ohjasi kulkunsa läheltä
pappilaa. Mutta tämän kautta huomattiin hänet liian aikaiseen, joten
hänen oli pakko alkaa se taistelu, jonka Sandels muuten oli aikonut
alottaa.
Nopealla rynnäköllä anastivat savolaiset Kokkolan torpan kirkonkylän
eteläpuolella. Näitä johti kapteeni Duncker. Jonkun matkaa länteenpäin
rynnisti Kajaanin pataljoona urheasti luutnantti Clementeoffin johdolla
vihollista vastaan, sillä aikaa kun pohjolaiset majuri von Essenin
johdolla marssivat Anttilan kartanoa kohden. Etempänä luoteessa
hyökkäsi 80 länsipohjalaista ja 20 Savon jääkäriä kapteeni
Silfverbrandin johdolla Kytömäen torpan kautta ja puhalsivat torpan
vieritse juoksevan Pulkkilan joen poikki kiiruhtaen rientomarssissa
tovereilleen avuksi.
Kuumin taistelu oli kuitenkin Dunckerin jääkärien kestettävänä, sillä
näiden rintamaa teki venäläisten mieli puhkaista ja avata siten
itselleen tie pakomatkalle. Se oli turhaa.
Äsken mainittu Kokkolan torppa oli Sulkavan komppanian rintaman edessä.
Mökki paha oli laho ja huono. Luuli, että pieninkin tuulen puuska olisi
voinut kellahuttaa sen kumoon. Katto oli osaksi hävitetty ja oven
rahjus riipsatti yhden saranan varassa.
Jo venäläisten tullessa seudulle oli torpan väki, mies ja vaimo pienen
lapsen kanssa, paenneet siitä sukulaistensa luo Marttilan kylään.
Ennen venäläisten ensimmäistä murrosyritystä olivat Kokko, Kärki ja
Onni ynnä muutamat muutkin jääkärit saaneet Dunckerilta käskyn lähteä
vakoilemaan torpan tienoville. Nämä läksivätkin ketjussa ja asettuivat
mökin taa ja sivuille. Ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
-- Pitääpä mennä katsomaan, onko väkeä mökissä, -- virkkoi Onni ottaen
pari askelta eteenpäin.
-- Oletko hullu, poika, -- ärähti Kärki tarttuen Onnin käsivarteen. --
Tuolla aitovierellä on jotain liikkeessä. --
Onni tähysteli tarkkaan. Vihdoin hän sanoi:
-- Näkyjä olette, isä Kärki, nähneet. Porsaitahan siellä on
tonkimassa. --
Näin sanottuaan hän tempasihe irti ja hiipi varovasti itäisen nurkan
taitse.
-- Niin, niin, -- huusi Kärki, -- mutta pidä varasi, etteivät porsaat
pure tavalla, jota et voi aavistaakaan! --
Tuskin oli Onni ehtinyt nurkan toiselle puolelle, kun aidan takaa
kuului pamahduksia. Luotia vinkui kuin rakeita Onnin korvissa, mutta
eivät saaneet aikaan sen pahempaa kuin että yksi lennätti lakin hänen
päästään hyvän matkaa erääseen hiililäjään.
Muutamilla hyppäyksillä seisoi Onni taas toisten luona.
-- Ähäh, mitä sanoin porsaista, -- virkkoi Kärki nuhdellen. -- Moinen
varomattomuus olisi voinut käydä hyvin kalliiksi. --
Heti laukauksien jälkeen hyökkäsivät venäläiset esiin suletuin rivein.
Tämä oli heidän ensimmäinen murrosyrityksensä.
Hädin tuskin ehtivät vakoilijamme pääjoukon turviin. Vihollinen oli
aivan kintereillä. Ja venäläisten painetit kalskahtivat jo vastakkain
savolaisten kanssa, kun vakoilijat paraiksi ehtivät riviin paikoilleen.
Dunckerin joukko oli nyt voittamaton. Miehet taistelivat ihmeteltävän
kylmäverisinä ja kuolemaa halveksuen. Venäläiset eivät päässeet
edistymään jalankaan leveyttä.
Obuhow itse nähtiin mukana murroshyökkäyksessä. Hänen rohkaisevat
sanansa ja hyvä esimerkkinsä eivät kuitenkaan auttaneet. Hänen täytyi
viimein peräytyä, ei kumminkaan kauemma kuin äsken mainitun aidan taa.
-- Olkaa varuillanne, pojat, -- huusi Duncker, joka taukoamatta
piti silmällä vihollisten liikkeitä. -- Kohta ovat ne uudelleen
niskassamme! --
-- Tulkoot vain samaan löylyyn, -- virkkoi Kokko ilkkuen.
Hurra-huuto kajahti vastaukseksi näille sanoille, jotka koko joukko oli
kuullut.
Nojautuen erästä katkennutta puuta vasten seisoi Valter Jernfält
muutaman kyynärän päässä joukosta. Posket olivat entistään kalpeammat.
Näki selvästi, että hän kamppaili väsymyksen kanssa. Hänen ajatuksensa
eivät tällä kertaa olleet vihollisissa, niinkuin toisten, vaan
kauniissa kasakkatytössä. Pitäisikö hänen nyt erota tästä, jota juuri
oli oppinut rakastamaan koko sydämmensä lämmöllä?
-- Ei, -- mutisi hän, -- lempeä sallimus on suojeleva sekä häntä että
minua. --
Samassa kuului ääni hänen takanaan:
-- Jos olette väsyksissä, luutnantti Jernfält, ettekä jaksa enää
tapella, niin vetäytykää pois lepäämään. Näin kyllä, että olitte mies
paikallanne ensi rynnäkössä. --
Nämä sanat lausui kapteeni Duncker laskien takaapäin kätensä Valterin
olalle.
-- Ei, herra kapteeni, -- vastasi luutnantti pystyyn terhentyen. --
Minunko mennä lepäämään, kun toiset taistelevat voitosta! Ei! Kunhan
saan vain hengähtää muutaman minuutin, niin olen jälleen valmis! --
Duncker ei vastannut erotessaan mitään, mutta siinä katseessa, jonka
hän ajatuksiinsa uudelleen vaipuneeseen luutnanttiin loi, huomasi
selvään ihmettelyä.
Äkkiä alkoi kirkonkylän pohjoispuolelta kuulua tiheää ampumista.
Venäläisten etuvahdit riensivät pikamarssissa sinne ja niiden
kintereillä Sandelsin urhea, taiston haluinen joukko. Luutnantti
Svebelius pani paikalla kaksi tykkiään paukkumaan. Hyvin tähdätyt
luodit kumahtelivat milloin minkin talon seinään kylässä, missä
venäläiset olivat. Tämä sekä kiivas kiväärituli pakottivat venäläiset
pois asemiltaan.
Kun Kokkolan torpan luona oleva venäläisjoukko huomasi tämän, syöksähti
se taas esiin koettamaan toista murrosyritystä. Mutta tälläkin kertaa
seisoi savolaisten rintama vankkana kuin vuoren seinä.
Niin pian kuin Valter Jernfält oli huomannut vihollisen käyvän uuteen
hyökkäykseen, riensi hän paikoilleen riviin. Väsymys oli unohtunut
kerrassaan. Koko hänen olentonsa paloi halusta saada näyttää
Dunckerille, joka taisteli lähellä häntä, että hän ansaitsi kunniakkaan
paikan tämän urhojen riveissä. Hän tappeli ensi rivissä ja jakeli
vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle niin voimakkaita iskuja, että
moskovalaisia kepertyi mies toisensa jälkeen.
Hän oli tuohtunut tulisimmilleen ja taisteluinnoissaan joutui
jokseenkin kauas vihollisten keskelle. Hänet saarrettiin, surma aukoi
hirvittävää kitaansa kaikkialla hänen ympärillään.
Onni, jonka silmä ehti kaikkialle, huomasi toki ajoissa vaaran ja
ilmoitti siitä Kokolle ja Kärelle. Muutamissa minuuteissa oli tuon
epätoivon vimmalla kamppailevan Valter Jernfältin ympärillä oleva
hurjistunut venäläisjoukkio masennettu ja luutnantti vapautettu, juuri
kuin kolme venäläistä oli iskenyt kiinni tehdäkseen hänet vangiksi.
Tässä toisessa rynnäkössä sai everstiluutnantti Obuhow kaksi haavaa.
Hänen sotilaansa taistelivat kylläkin urheasti, mutta huomatessaan
päällikkönsä haavoittuvan menettivät he miehuutensa ja peräytyivät
Anttilan kartanoon, jonne myöskin kirkonkylästä karkoitetut saapuivat.
Kauan ei kulunut, ennenkuin venäläiset joutuivat umpisaarroksiin.
-- Höyhentäkää, minkä jaksatte, -- huusi Sandels luutnantti
Svebeliukselle osottaen kartanoon päin. -- Ei ainoakaan rysää saa
päästä pois. --
Svebelius vedätti tykit esiin ja aikoi ryhtyä ampumaan, mutta silloin
saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Obuhow antautuu. Suomalaisten tuli
lakkautettiin heti.
Kun Sandels antautumisen jälkeen astui siihen huoneeseen, missä
haavoittunut Obuhow oli, tapasi hän tämän pitkällään eräällä
sänkyrähjällä huolellisesti sotalippuihinsa kietoutuneena. Hän huomasi
kyllä venäläisen uhkamielisen katseen, mutta ollen jalo sekä ihmisenä
että sotilaana valtasi hänet jonkullainen kunnioituksen tunne
nähdessään tämän vastustajansa menettelyn.
Venäläisten puolella saatiin pelastetuksi ainoastaan kaksi pienempää
kenttätykkiä ja neljä viisi miestä. Urhea Serbin, toinen Mogilevin
rykmentin kapteeneista, johti nämä kaikessa hiljaisuudessa pois
pälkähästä ennen Anttilan talon saartoa. Sen jälkeen tämä pieni joukkio
yhtyi kenraali Tutshkowiin, joka peräytyi Klingsporin armeijan tieltä.
Kun suomalaiset taiston tauottua olivat taasen asettuneet rintamaan,
ratsasti brigaadin päällikkö pitkin rivejä ja kiitti miehiä. Kauvimmin
viipyi hän Fahlanderin joukon luona ilmaisten erityisen mielihyvänsä
varsinkin Sulkavan komppanialle.
Hänen lähdettyään meni Valter Jernfält Kokon luo ja sanoi;
-- Sinäkö se äsken pelastit minut surman suusta? --
-- En, luutnantti, -- vastasi Kokko, -- tuolla pelastaja on. Hän se
ensinnä vaaran huomasi ja ilmoitti sen meille. Ja kun teitä olivat
raastamaisillaan saaliikseen, niin hän se juuri kolhi sen miehen
maahan, joka teidän kurkkuunne pyrki käsiksi. --
Näin sanoen Kokko osotti korviaan myöten punottavaan Onniin, joka
kainostellen oli vetäytynyt Kokon selän taa.
-- Niin se taisi ollakin, nythän tunnen sinut, -- virkkoi Valter
taputtaen Onnia olkapäähän.
-- Sinähän muistaakseni houkuttelit ryssät ensi kerran Kokkolan torpan
luona aidan takaa esiin ja menetit mylläkässä lakkisi? --
-- Minähän se, -- vastasi Onni matalalla äänellä.
-- Ensimmäinen opinnäytteesi on onnistunut odottamattoman hyvin.
Sinusta tulee aikaa myöten parhaita sotilaitamme, kunhan vain jatkat
samaan tapaan. --
Luutnantin lähdettyä pois heitti Onni lähinnä seisoviin katseen, josta
voi lukea: näittekö nyt mihin poika kelpaa. Uskaltakaapas sanoa vielä
pojaksi.


5.

Hammasta purren ja kiroillen mittaili urhea kapteeni Malm aamulla
aikaisin toukokuun 10 päivänä kiivain askelin Iisalmen kirkon edustaa.
Hän oli joukkoineen seisonut aseissa koko yön hautausmaalle
piiloutuneena odotellen niitä venäläisiä, jotka huhun mukaan aikoivat
hyökätä mainittuun paikkaan, missä vihollisella oli useampia
varastomakasiineja.
Tietämättä siitä, että kenraali Klercker, ylikomentaja Oulussa, oli
lähettänyt majuri Bosinin hävittämään Juuassa venäläisten varastoja,
oli Sandels jo käskenyt Piipossa olevan Grotenfeltin lähettämään 50
miestä ja yhden upseerin anastamaan makasiineja Iisalmessa. Tämän sai
tehdäkseen luutnantti Clementeoff. Myöhemmin tuli käsky Klingsporilta,
että Sandels antaisi 150 miehen mennä viime mainittuun paikkaan ja, jos
mahdollista, myöskin Kuopioon ottamaan kiinni venäläiset kuormastot ja
hävittämään makasiinit. Tämän tehtävän uskoi Sandels urhealle Malmille,
joka 80 länsipohjalaisen ja 20 savolaisen kanssa läksi matkalle.
Kun Malm täten saavutti muut joukot Iisalmessa, katsoi hän itsensä
kyllin vahvaksi uskaltaakseen käydä ahdistelevan vihollisen kimppuun.
Mutta juuri hänen kiroillessaan, niin kuin edellä mainittiin, ja
tömistäessään maata lämpimikseen, kun näet yöllä oli ollut tavallisen
kolakka, tulee eräs talonpoika aika hamppua tieltä esiin ja pyytää
saada puhutella suomalaista päällikköä.
-- Mikä hätänä? -- kysäsi Malm, josta oli mieleen tämä
yksitoikkoisuuden keskeytys.
-- Vihollinen on kaikessa rauhassa majaillut tänä yönä Taipaleen
kylässä. --
-- Valehtelet! -- kiljasi kapteeni Malm.
-- En, en valehtele. Totta kai sen tiennen, kun olen samasta
kylästä. --
-- Paljoko vihollisen väkeä on? --
-- Eipä paljo päälle puolentoista sadan. --
Kapteeni Malmilla oli heti valmiina urhea päätös. Se oli omiaan tuolle
urhealle sotilaalle. Hän lähetti heti paikalla sanan luutnantti
Burmanille, joka puolen joukon kanssa oli piiloutunut erään
metsätöyrään taa kirkon eteläpuolella, että tämä kiiruimman kautta
rientäisi takasin.
-- Luutnantti, -- huudahti hän Burmanille tämän tultua takasin, -- nyt
voimme näpistää hengiltä jok'ainoan ryssän näillä tienoin! --
-- Mutta minähän en näe yhtään, -- ihmetteli Burman ympärilleen
katsoen.
Kapteeni Malm teki nyt selkoa Taipaleen miehen kertomuksesta.
-- Jos siihen voisi luottaa, -- arveli luutnantti uskomattomana.
-- Epäilettekö sitte? --
-- Kyllä, totta puhuen, minua epäilyttää. --
-- No, kutsukaa mies tänne uudelleen, niin saamme nähdä, puhuuko hän
ristiin. --
Pitkän etsimisen perästä palasi luutnantti Burman tyhjin toimin.
Talonpoika oli aikoja sitte laputtanut tiehensä. Hän sanoi lopuksi:
-- Aavistukseni pitää sittenkin paikkansa. Mies on laskenut pitkän
valheen. --
Mitään vastaamatta kapteeni Malm kulki kiivaasti edestakasin. Viimein
hän äkkiä pysähtyen Burmanin eteen sanoi:
-- Luulen kuitenkin, että mies on puhunut täyttä totta ja sen tähden
olen päättänyt ottaa asiasta lähempää selkoa. --
-- Kapteeni tekee mielensä mukaan, -- vastasi luutnantti, -- mutta
muistakaa, että olen teitä varoittanut. --
Välittämättä luutnantin sanoista jatkoi kapteeni Malm:
-- Meidän täytyy välttämättömästi saada nuo 150 ryssää käsiimme. Muuten
ehkäiseisivät ne hyökkäyksemme Kuopioon. --
Tunnin perästä tämän jälkeen läksi Malmin joukko rientomarssissa
Taipaletta kohden. Kulku ei kuitenkaan käynyt maantietä myöten, koska
vihollinen tämän kautta olisi saanut liian aikaiseen tiedon heidän
lähenemisestään. Kapteeni Malm teki siis puolentoista peninkulman
pituisen kierroksen Kilpijärvelle päin.
Saavuttuaan Taipaleeseen tapasi hän täällä erään pitkänpuoleisen,
siististi puetun miehen, joka kertoi, että venäläiset olivat tunti
sitte lähteneet kylästä matkoihinsa.
Malm hämmästyi. Mokoma rasittava matka oli siis mennyt puille
paljaille. Se suututti sanomattomasti.
-- Nimenne, herrani? -- kysyi kapteeni epäluuloisesti
-- Boisman. --
-- Ah, luultavasti sama maanmittari Boisman, joka yhdessä Keinäsen,
Erkki Ollikaisen, Risto Hokkasen ynnä muiden kansaa tappelitte joku
vuosi sitte Iisalmella? --
-- Niin juuri. Ja te olette kapteeni Malm. Haavani eivät tosin vielä
ole aivan terveet, mutta tahdon auttaa teitä vointini mukaan. --
-- Se hyvä. Tunnetteko seudun? --
-- Totta kai, koska olen jo pitemmän aikaa ollut, täällä
maanmittarina. --
-- Te voitte siis tehdä minulle kelpo palveluksen neuvoilla ja
tiedoilla. Ensiksi siis: näittekö, mihin päin vihollinen läksi? --
-- Iisalmelle. --
Kapteeni Malm hypähti.
-- Tuli ja leimaus! -- kiljasi hän. -- Ja minä kun en jättänyt sinne
riittävästi väkeä! --
-- Tyyntykää, kapteeni. Tiedän hyvän keinon, jos vain sen
hyväksytte. --
-- Antaa tulla joutuin. --
-- Lähtekää heti paikalla ajamaan vihollista takaa. --
-- Mutta sehän on jo liian kaukana, --
-- Kyllä, kyllä, -- myönteli maanmittari, -- mutta... --
-- Mahdotonta on sitä enää saavuttaa. --
-- Eipä niinkään. Jos tottelette minun neuvoani, niin teidän pitää
lyödä vihollinen Kapakan torpan luona. --
-- No, mutta kukas osaa sinne metsän kautta? --
-- Minä lähden oppaaksi. --
-- Oivallista! -- huudahti kapteeni Malm ja puristi voimakkaasti
Boismanin kättä. -- Nyt ei kelpaa kuhnailla! ---
Luutnantti Clementeoff sai heti käskyn lähteä matkalle muutamien Savon
jääkärien (näiden joukossa Kokko, Kärki ja Onni), sekä 50 Kajaanin
pataljoonan miehen kanssa maanmittari Boismanin opastamana. Pieni
joukko läksi samassa liikkeelle toverien raikkaiden hurrahoutojen
kaikuessa.
Kun se oli kadonnut metsään, alkoi luutnantti Burman vähitellen lähetä
Iisalmen maantietä asettuakseen ryssille vastaan, jos Clementeoffin
olisi onnistunut saartaa ne.


6.

Kapakan torpassa asusti Pekka Harinen, Kustaa III:n Venäjän sodan
aikuinen sotavanhus. Nyt olivat ukko Harisen haivenet harmaassa,
jäykistyneet olivat käsivarret, niin ettei hän enää voinut liikkua niin
vapaasti kuin ennen. Tämän tähden täytyi hänen myöskin vaikka
vastenmielisesti pysyä kotona, kun saapui sanoma sodan syttymisestä. Se
kirveli tietysti kovin, mutta mikäs auttoi! Vaijeten ja mitään voimatta
täytyi ukko Harisen nähdä, miten Suomen pojat menivät maataan
puolustamaan.
Ukon ainoa lohtu oli hänen poikansapoika Mikko. Tämä oli 20 vuoden
ikäinen ja hoiti torpan toimia kuin aika mies, niin että sekä hän että
Pekka Harinen tulivat toimeen hyvin.
Mikko oli iloinen veitikka. Harvoin tämän maailman surut ja huolet
häntä painelivat. Mutta tämä iloisuus loppui äkkiä Mikon täyttäessä 19
vuotta. Silloin nähtiin hänet käyskelevän yksinään, alla päin ja
pahoilla mielin.
Pekka Harinen tuli alussa levottomaksi ravakan Mikkonsa tähden. Hän
luuli, että tämä varmaankin oli sairastunut, mutta päästyään sittemmin
selville taudin oikeasta laadusta, tyyntyi hän heti vaikkakin haikeasti
päivitellen pojanpoikaansa.
Pari sataa kyynärää kauemma metsään päin oli laajalti muokattu paikka.
Keskellä tätä koheni hyvin rakennettu talonpoikaistalo, jonka omisti
tyly ja itara Antti Sormunen. Tällä oli Elsa-niminen tytär, vuotta
nuorempi Mikkoa.
Lapsina olivat nämä yhdessä leikkineet. Vuosien vieriessä oli
lapsellinen rakkaus muuttunut lämpimämmäksi eikä kulunut kovin kauvaa,
kun he tunnustivat toisilleen sydämmensä hellimmät tunteet.
Antin suostumusta avioliittoon Elsan kanssa oli paljoa vaikeampaa
saada, kuin mitä Mikko oli aavistanut. Rikas talonpoika oli näet jo
luvannut tyttärensä Maaningan Vennulle. Kun Mikko ilmoitti asiansa
Antille, ajoi tämä hänet muitta mutkitta ovesta ulos.
-- Älä ole tietävinäsi mokomasta pohatasta mitään, -- neuvoi Pekka
Harinen, kun hän samana päivänä, jolloin tapaukset Taipaleessa
alkoivat kehittyä, puheli asiasta pojanpoikansa kanssa. -- Pahalla on
paha palkkanakin ja pane mieleesi, ettei Antti Sormusella ole puhdas
omatunto. Jumala yksin tietää, millä tavalla hän on rikkautensa
haalinut. Ja jos on totta, että isäin pahat teot seuraavat lapsia
kolmanteen ja neljänteen polveen, niin ei ole mikään onni naida hänen
tytärtään. Sen tahdon sulle... --
-- Riittää, riittää jo, -- keskeytti Mikko. Mitä se Elsaan kuuluu, jos
hänen isänsä on huonossa huudossa. Tyttö kärsii kyllä sitä
ajatellessaan, sen tiedän liiankin hyvin. --
Pekka Harinen oli ääneti hyvän aikaa. Viimein hän sanoi tutkivasti
katsoen pojanpoikaansa:
-- Sinä siis pidät Elsasta? --
-- Kyllä, iso-isä. --
-- Todellako? --
-- Todella. --
-- Entä hän? Onko hänkin samaa mieltä sinua kohtaan? --
-- On. --
-- Hyvä! Pysykää lujina rakkaudessanne, te saavutatte viimein
tarkoituksenne. --
Mikko aikoi vastata, mutta samassa tulla huhkii Antti Sormusen renki
sydän kurkussa pirttiin. Hänen takanaan uikutti keski-ikäinen mies.
-- Hukassa ollaan! Ne ovat täällä! -- kirkui renki hyvän matkan päästä.
-- Kutka ne? -- kysyi Pekka Harinen pystyyn kavahtaen. -- Ryssätkö? --