Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 - 3

-- Kyllä, Toivalassa, -- vastasi poika katsoen terävästi kenraalia
silmiin.
Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin
henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan
kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:
-- Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! --
-- Minut on lähetetty Ouluun oppimaan sotatemppuja, jotka osaan jo
entuudestaan, -- vastasi Onni harmistuneena. -- Siikalahden Rujo-ukko
opetti minulle sen taidon jo toista vuotta sitte. Nyt tahdon seurata
Kokon ja Karen mukana ja... --
-- No, no, hyv' on! -- keskeytti Sandels, jolloin hänen totinen
katseensa hieman kirkastui. -- Mistä olet kotoisin? --
-- Lehtoniemen kärestä. Iso-isä on nopein hiihtäjä Kuopion
seuduilla. --
-- Vanhako olet? --
-- Kuudentoista, seitsemännellätoista. --
Kenraali mietti hetkisen, jonka jälkeen sanoi:
-- Olkoon menneeksi! -- Saat seurata mukana. Hae Kokko ja Kärki käsiisi
ja laittaudu kuntoon. Lähtö tapahtuu kohta. --
Niin sanoen Sandels pyöräytti heponsa ympäri ja kiisi pois. Hän ehti
kuitenkin kuulla Onnin huutavan täyttä voimiaan:
-- Hurraa, hurraa! Nyt saan minäkin osaltani olla ryssiä hutkimassa! Ja
sitte, -- jatkoi hän itsekseen rientäen huimaa vauhtia kirkkomaalle
takasin ystäviensä luo, -- sitte pääsen käymään kotona tervehtimässä
äitiä ja isoisää ja näyttämässä että olen sittenkin kelvannut
sotamieheksi. --
Ja riemuissaan tästä viukoili hän pitkin askelin lumisella
hautausmaalla pysähtyen viimein sille hautakumpareelle, jonne Kokko ja
Kärki olivat ehättäneet hekin päästäkseen joutumasta kiinni
uteliaisuudestaan.
Kun Sandels oli päässyt muutamia kyynäriä siltä paikalta, jossa Onni
seisoi, sanoi hän taapäin käännähtäen:
-- Jos minulla olisi kymmenen tuhatta tuommoista sotamiestä kuin tuo
poika, niin kahden kuukauden kuluttua tottavieköön julistaisin rauhan
Pietarissa! --



II.
Voittoretki.


1.

Maantie Siikajoelta Iisalmelle ja täältä Kuopioon, kulkee aivan läheltä
Pulkkilan ja Piippolan kirkkoja, joista edellinen on pohjoispuolella
jälkimäistä. Näiden kahden kirkon väliä on likipitäin 1 1/4
peninkulmaa.
Siihen aikaan, jota tämä kertomus koskee, oli noin keskipalkoilla
mainittujen kirkkojen välimatkaa Niemen muhkea herrastalo, jonka
omistaja oli vanha, virasta eronnut majuri Patrik Jernfält. Polveutuen
eräästä melkein ikivanhasta ruotsalaisesta suvusta, joka jo monta
vuosisataa sitte oli muuttanut Suomeen ja jonka jäsenet aina olivat
tunnetut uutterina maanviljelijöinä, oli Patrik ainoa kolmesta veljestä,
joka oli antautunut sotilasuralle. Hän oli ollut Kustaa III:nen
suomalais-venäläisessä sodassa ja taistellut monissa kahakoissa osaksi
kuninkaan itsensä osaksi urhean Stedingkin johdolla. Kuumassa, 19
tuntia kestäneessä Porrassalmen tappelussa, kesäkuun 13 p. 1789 oli
Patrik Jernfält jo majuri. Ja hän se juuri johtaen erästä osastoa Savon
jääkäriä otti vastaan Venäjän keisarinnan henkivartio-grenadierien
hyökkäyksen, kun nämä karkasivat heidän kimppuunsa Yrjö Maunu
Sprengtportenin johdolla, joka ennen Venäjän puolelle menoaan oli ollut
Karjalan joukkojen, Savon jalkajääkärien sekä Kymin kartanon ja
Rautalammin pataljoonien päällikkö. Tässä toimessaan hän oli hankkinut
Savon jääkäreille uusia kiväärejä, joilla voi ampua nopeaan ja kauas ja
joita sen vuoksi nimitettiin Sprengtportenin tussareiksi.
Ja juuri näillä kivääreillä olivat savolaiset varustetut, kun
Sprengtporten koetti viedä henkivartio-grenadierinsä Porrassalmen yli.
Mutta äkkiä sai Patrik Jernfält tiedon, että hänen jääkäreiltään
puuttui luotia. Urheat suomalaiset seisoivat neuvottomina ja venäläiset
lähenivät yhtämittaa likemmä.
Tänä sotilaalle niin epätoivoisena hetkenä johtui hänen mieleensä
jotain.
-- Pojat, -- huusi hän, -- onhan meillä vielä nappeja nutuissa!
Koetelkaa niillä! --
Tuumasta toimeen. Napit saivat käydä luotien asemasta ja tekivätkin ne
tehoisan vaikutuksen. Yksi tämmöinen luoti sattui Sprengtportenia
rintaan. Hän huusi kaatuessaan suomeksi:
-- Omat koirat purivat! --
Venäläiset lyötiin joka paikassa, vaikka heitä oli kappaleen kuudetta
tuhatta miestä, jota vastoin Stedingkin komennettavissa ei ollut täyttä
750 miestä.
Taistelun loppupuolella kävi Patrik Jemfeltille niin onnettomasti, että
sai kolme luotia vasemman käsivartensa läpi. Lääkärit panivat parastaan
saadakseen ruhjoutuneen jäsenen entiseen kuntoonsa, mutta se oli
mahdotonta. Se täytyi leikata. Sydämmen katkeruudella oli urhea,
sotilas pakoitettu kelpaamattomana palvelukseen pyytämään eroa.
Kustaa III vuodatti kuitenkin öljyä kirvelevään sydämmen haavaan
kiinnittämällä omakäteisesti Miekkatähdistön ritarinmerkin sen kohdalle
hänen rintaansa.
Patrik Jernfält palasi kotiinsa Niemeen, niin pian kuin haavaltaan
voi. Hän ei kuitenkaan saanut olla kauan kotonaan, kun kuolema kävi
kutsumattomana vieraana kauniissa herrastalossa. Majurin puoliso, hyvä
ja kelpo rouva, joutui viikatemiehen uhriksi.
Tämä tappio tuntui vieläkin katkerammalta kuin käsivarren menettäminen
ja sen yhteydessä virkaeron ottaminen. Useita kuukausia oli majuri
aivan kuin suunniltaan ja kulki kuin varjo sekä huoneissa että ulkona.
Mutta suru ei ole ikuista. Monien kokeiden perästä onnistui viimeinkin
majurin tyttären, kahdeksantoista vuotiaan Amalian suorentaa rypyt
isänsä otsalta ja kun hän kerran oli saanut houkutelluksi isänsä
hymyilemään, oli jääkin sulanut.
Patrik Jernfält huomasi nyt, että hänellä oli yksi ainoa lapsi,
tuo mainittu tytär, jonka edestä hänen tuli elää ja lujalla
tahdonvoimallaan onnistui hänen viimein vaimentaa surun jäydettä niin
paljon, ettei se päässyt haittaamaan hänen jokapäiväisiä askareitaan.
Kun sota syttyi 1808, joutui Patrik Jernfält uudelleen melkein
suunniltaan, siksi että hän oli kykenemätön astumaan aseisiin. Amalian
oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan.
-- Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, -- huokaili
hän. -- Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy
istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet.
Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! --
Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri
vähitellen miettiväksi.
-- Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, -- puheli hän tyttärelleen
saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. --
Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi
pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. --
Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt
mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.
Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä,
tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa
etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi
Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman
turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat
kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät
tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.
Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan
olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi
laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen
paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin,
jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.
Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik
Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen,
toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.
Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen,
jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär,
kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti
viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri
selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta
alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja
turmeltumaton.
Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne
tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa
aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli
kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.
-- Valter Jernfält, -- kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.
-- Valter Jernfält! -- huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia
ja Olga punastuivat korviaan myöten. -- Sitte kai asuu isä Sulkavalla?
Eikö niin? --
Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte
hän virkkoi:
-- Niin, hän asuu Sulkavalla. --
-- No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! -- huudahti
majuri. -- Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet
majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia,
tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga
Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli
ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! --
Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi
hän sanoa ainoastaan:
-- Olenko sitte Niemessä? --
-- Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! -- huusi majuri. --
Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen
seisotte? --
Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän
tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti
sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja
ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin
neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen
voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan
käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut
heidän tulevaisuutensa?
-- Jätetään nyt poika rauhaan, -- sanoi majuri, sitte kun tervehdykset
oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän
kuluttua jälleen jaloillesi. --
Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa,
mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa
silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon
tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy
ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata.
Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari
tuntia.


2.

Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin.
Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja
silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä
toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri
kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko
sairas vai menisikö manalle.
Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään
lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän
saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli
näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun
käänteen sairaan tilassa.
Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä
hoitamassa haavoittunutta.
Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä
päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja
kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:
-- Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa
tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja
hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu
sammumaan. --
Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle
lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli
ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja
ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.
Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi
huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen
sanomaan:
-- Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä
siitä sanovat! --
Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän
sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu
osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen
edullisen jatkumisen suhteen:
-- Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei
suomalainen? --
-- Mitä sinä hänestä kyselet? -- vastasi majuri kuivasti ja kääntyi
toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan
hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:
-- Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun
olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla
kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. --
Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.
-- Kummallista, -- ajatteli tämä, -- jotain täytyy tässä piillä, se on
aivan varmaa. --
Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja
Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko
ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn
ääreen, alkoi majuri:
-- Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon
jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli
kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa
eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai
puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin.
Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon,
että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä
jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin
tullessa. --
-- Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin
rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei
ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin
kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä
pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:
-- Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven
samoilevan Kelttiin päin! --
Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä
pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme
verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi
joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei
Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet
matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme
alle tavallisen määrän.
Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet
näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta
pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. --
-- Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta,
-- keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein
merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.
-- Siitä ei ole nyt aikaa puhua, -- keskeytti vuorostaan majuri
ärähtävällä kärsimättömyydellä, -- ja sen tähden palaan kertomukseeni.
Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat
joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon
aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.
Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että
näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset
leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet
saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia
mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi
tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte
omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit
alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, -- jatkoi majuri,
jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron
kansasta, -- tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä
täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää
ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani,
seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan,
sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa,
jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton
liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten
neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin
tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi
pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta
koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä
onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin
täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin
vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta
nyt kertomukseeni!
Siitä, että naisia oli vahtitulien ääressä, huomasin, niin kuin jo olen
maininnut, etteivät nämä olleet noita sotaisia saporogeja. Mihin
heimoon kuuluivat nämä sitte? Olivatko donilaisia, ukrainalaisia vai
jajskia?
Olipa miten oli, heidän sukuperänsä totta puhuen oli minusta saman
tekevä. Siinä oli minusta kylläksi, että he olivat vihollisia. Kun olin
lähettänyt päällikölle sanan jouduttaa päävoiman marssia, sijoitin
vakoilijajoukkoni sopivaan paikkaan pitämään silmällä, mitä tapahtuisi.
Tähystellessäni erään rohkean ja reippaan ali-upseerin sekä muutamien
vankkakourien jääkärien kanssa muutaman suuren kiven takaa äärimmäisiä
leiritulia, joista olimme tuskin parinkymmenen kyynärän päässä,
yltyivät äänet tulien ympärillä yltymistään ja viimein huomasin, että
kahden keski-ikäisen miehen välillä syntyi riita. Toinen -- se oli
myöskin hurjempi ja luultavasti myöskin riidan alkaja -- osotti usein
erästä kaunista naista, joka pieni lapsi sylissä oli istuutunut
muutamalle mättäälle vähän matkaa nuotiosta. Näin selvästi, miten vaimo
parka tuskallisesti puristi pienokaista rintaansa vasten.
Kun riitaa oli miesten kesken jatkunut muutamia minuutteja, syöksyi
miehistä hurjempi naisen kimppuun, iski häntä rajusti päähän ja tempasi
lapsen käsiinsä.
Samassa kuulin ali-upseerin mölisevän karkean kirouksen. Olin niin
kiintynyt katsomaan näkyä edessäni, etten edes välittänyt hänen
murinastaan mitään. Mutta kohta olin sen saapa tietää.
Hurjistunut mies päästi niin kamalan pilkkanaurun, etten koskaan moista
ole kuullut, potkasi rukoilevaa miestä ja riuhtasi hennon lapsen ilmaan
aikeessa heittää roihuavaan nuotioon. Kaikilta kasakoilta pääsi
yht'aikaa hätähuuto, mutta siihen sekottui samalla kertaa pyssyn
pamahdus. Raivo kasakka laski lapsen pois, huitoi käsillään ilmaa ja
keikahti selkäperin maahan.
-- En voinut kauempaa nähdä moista sydämmetöntä raakuutta turvatonta
lasta kohtaan, -- huusi kersantti ja hyökkäsi esiin, ja kun
pääjoukkomme samassa ehti paikalle, tehtiin ryntäys heti paikalla.
Puolessa tunnissa olivat kasakat saarroksissa.
Kun taistelu oli tauonnut, oli jo aamukin käsissä. Uneksien ja
ajatellen tuota pöyristyttävää näkyä nuotion ääressä ohjasin melkein
tiedottomana askeleeni sinne päin.
Äkkiä pysähdytti minut hento parahdus jossain aivan lähellä. Kahden
mättään välissä huomasinkin samassa tuon rääkätyn naisen ja niistä
verijäljistä, joita ulottui jonkun matkaa etemmä, huomasin, että nainen
toinnuttuaan oli laahannut itsensä tähän paikkaan, missä hänen
onnellisesti säilynyt pienokaisensa lepäsi. Syvästä miekan haavasta
päässä oli veri tulvehtinut melkein kuiviin. Muutamien kyynärien päässä
tästä makasi hurjistunut mies kuolleena. Kersantin luoti oli sattunut
keskelle rintaa.
Sitte kun olin antanut viedä kuolevan kasakkanaisen erääseen pieneen
risumajaan kertoi tämä, että hänen miehensä polveutui eräästä arvossa
pidetystä kasakkaheimosta ja että yksi tämän esi-isistä oli ollut
kasakkapäällikkönä 17 vuosisadan alussa. Hän oli ollut erään
kapinaliiton johtajana, josta syystä oli neljän muun kuulun kasakan
kanssa mestattu Varsovassa. Hurjistunut mies oli ollut joukon
päällikkö. Hän oli joutunut rikollisiin rakkaussuhteisiin nuoren vaimon
kanssa ja viinan vaikutuksesta oli hänen luontonsa hurjistunut
rikokseen.
Kuolevan kasakkanaisen viimeiset sanat olivat:
-- Jalo herra, te, joka kuulutte siihen kansaan, jolla on enemmän
inhimillisiä tunteita ainakin viattomia lapsia kohtaan, älkää jättäkö
lastani kamalan surman saaliiksi... minä... e -- -- elän... --
Enempää onneton kasakkanainen ei ehtinyt sanoa, hän heitti henkensä
ja...
Parahdus pääsi samassa Olga Pavlukan huulilta ja hän vaipui pyörtyneenä
Amalian syliin. Ja kun hän sitte jonkun ajan perästä virkosi, riensi
hän majurin syliin huudahtaen:
-- Tuo pieni lapsi olin minä! Sanokaa, olenko oikein arvannut? --
-- Olet, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfelt kuivaten suuria hikihelmiä
otsaltaan. -- Sinut se kuoleva äitisi Keltin kylässä jätti minun
huostaani ja Jumala tietää, että aina olen koettanut kasvattaa sinua
niin, että sinusta tulisi hyvä ja hurskas nainen. --
Kauan itki Olga katkerasti majurin povea vasten nojaten. Viimein hän
virkkoi:
-- Entä nimeni? Ken on...? --
-- Ennen kuin äitisi kuoli, onnistui hänen kuiskata nimesi. Sittemmin
olen tutkinut Pietarin arkistoja ja saanutkin sieltä selville, että
eräs kasakkapäällikkö Pavluka v. 1637 nostatti kasakat kapinaan, joka
loppui aivan niin kuin äitisi oli kertonut. --
-- No, entä isäni sitte? Minne hän joutui? -- kysyi Olga etemmä.
-- Siitä en tiedä, lapseni. Meidän hyökkäyksemme johdosta pakenivat
kasakat ja luultavasti temmattiin isäsi joukon mukaan. Minun huostaani
joutuessasi olit sinä vuoden vanha. Nyt kirjoitamme me 1808 ja sinä
olet siis sen mukaan yhdenkolmatta ikäinen. Paljoa kepeämpi on nyt
ollakseni saatuani ilmaista, kuka sinä olet, mutta, -- jatkoi Patrik
Jernfält otsa synkkänä, -- jos tahdot mennä kansalaistesi pariin,
niin... --
Majuri ei ehtinyt lausua ajatustaan loppuun, kun Olga Pavluka nopeasti
vei kätensä hänen huulilleen.
-- Ei, -- virkkoi hän tummat silmänsä säihkyen, -- minä tahdon jäädä
tänne niin... niin... niin kauaksi kuin se minulle suodaan. --
Vastauksen sijaan painoi Patrik Jernfält lämpimän suutelon nuoren
kasakkaneidon otsaan ja Amaliakin sulki hänet syliinsä huudahtaen:
-- Ei, siskoseni, sinä et saa jättää meitä! Sinä ja minä, olemmehan
sisaruksia! --


3.

Valter Jernfält kostui tämän jälkeen taudistaan aimo vauhtia. Mutta
parantavana lääkkeenä tässä oli myöskin se, että molemmat tytöt joka
päivä rohkasivat häntä iloisuudellaan.
Mutta tervehtymisen kanssa sai jalansijaa myöskin ajatus, että hänen
oli jättäminen Niemi ja sen asukkaat, jotka jo olivat tulleet hänelle
niin rakkaiksi.
Rakkain näistä kaikista oli kuitenkin Olga. Hän tunsi, miten
lähtemättömäksi oli painunut tämän kuva hänen sydämmensä syvyyteen ja
tämä huomio sai hänet aluksi aivan alakuloiseksi. Miten saisi hän
tietää, olivatko hänen tunteensa löytäneet vastarakkautta? Olisikohan
hän, kuten muutkin etelän lapset yleensä, epävakainen luonteeltaan? Jos
neidolla nyt oli jotain hellempiä tunteita häntä kohtaan, niin mitenkä
hän voisi olla varma siitä, etteivät ne kylmeneisi hänen poissa
ollessaan.
Tätä ajatellessa tuntui niin kovin tuskalliselta.
Oli eräs päivä huhtikuun lopulla. Valter Jernfält tunsi itsensä nyt jo
niin voimakkaaksi, että oli päättänyt etsiä käsiinsä sotatoverinsa.
Tämä halu sai vielä kiihdykettä siitä, että hänen lähettämänsä
tiedustelijat olivat saaneet selville, että Sandels oli murtautunut
pois Oulunsalosta ja marssi nyt Ranssilaan päin.
Päivällispöydässä ilmasi Valter sedän perheelle päätöksensä lähteä
matkalle seuraavana päivänä. Tuskin hän oli ehtinyt lausua loppuun
ajatuksensa, kun hän huomasi miten liikutetuiksi molemmat tytöt tulivat
hänen sanojensa johdosta. Amalia punehtui vienosti ja käänsihe syrjään,
mutta Olga Pavlukan hienot kasvot sävähtivät kalman kalpeiksi. Siinä
oli kylläksi. Nyt hän tiesi, että hänen tunteensa olivat saavuttaneet
vastarakkautta.
-- Siinä teet, poika, lemmon oikein, -- virkkoi majuri. -- Toimettomana
täällä lojua ei ole mikään huvi. Saada nyt minun vaikka ihmeen kautta
vasen käsivarteni takaisin, niin eipä tottavieköön kuluisi monta
tuntia, kun olisin minäkin valmis lähtöön mukanasi.
Koko iltapuolen päivää vallitsi yleinen alakuloisuus pienessä
perheessä. Amalia istui allapäin alakerroksen salissa ommellen niin
vikkelään, että olisi luullut hänen pitävän saada työnsä määrähetkellä
valmiiksi. Olga näyttäytyi harvoin alhaalla. Hän pysyttelihe
enimmäkseen tyttöjen yhteisessä ylishuoneessa.
Kun luutnantti sattumalta kulki sen ohi, pysähtyi hän kuuntelemaan. Hän
erotti selvästi nyyhkintää sisästä. Kaksi kertaa hän yritti lähteä
pois, mutta viimein naputti hiljaa oveen. Hänen piti saada puhua kahden
kesken kasakkaneidon kanssa ja hän tiesikin, että tämä se juuri siellä
sisässä oli, koska oli nähnyt äsken ikään serkkunsa alhaalla salissa.
Ovi avautui ja Olga astui esiin. Ensi katsahdukselta Valteriin lensi
hohtava puna hänen ihanille kasvoilleen.
Me jätämme mainitsematta, mitä sisässä nuoret keskenään puhelivat. Sen
vain tahdomme lisätä, että kun Valter jätti Olgan, painoi hän
kutrikkaan päänsä tämän rinnoille ja loi rakkautta sädehtivät silmänsä
häneen ja kuiskasi vienosti:
-- Jumala kanssasi, ystäväni. Rukoukseni seuraavat sinua aina! --
Varhain seuraavana aamuna Valter Jernfält jätti Niemen saaden mukaansa
pienen perheen sydämmellisimmät onnentoivotukset. Hän oli saanut
matkaoppaakseen erään majurin luotettavimmista rengeistä. Tämän
kehoituksesta suunnattiin kulku ensin Junnoon ja sitte Pelkolaan päin.
Syynä tähän oli se, että huhuttiin everstiluutnantti Obuhowin
asettuneen viidensadan miehen kanssa Pulkkilaan.
* * * * *
Se Te Deum [kiitos-jumalanpalvelus], jonka Sandels oli Revonlahden
voiton johdosta antanut pitää, oli tuskin ehditty toimittaa loppuun,
kun eräs hänen ajutanteistaan, luutnantti von Fieandt, riensi hänen
luokseen.
-- Tulimmainen, minkä näköinen olette! -- huudahti Sandels. -- Oletteko
olleet taistelussa? --
-- En, mutta nyt tiedän, missä Obuhow majailee. --
-- No, missä? --
-- Pulkkilassa. --
-- Tiedättekö myöskin hänen joukkonsa suuruuden? --
-- Kyllä, erään vangitun ryssän ilmotuksen mukaan ei sitä kuulu olevan
viittä sataa miestä enempää. --
Tämä tieto teki Sandelsin, joka koko matkan ajan Oulunsalosta oli ollut
synkkä ja vähäpuheinen, tavattoman puheliaaksi. Hän kutsui heti
sotaneuvottelun kokoon ja siinä päätettiin yksimielisesti hyökätä
Pulkkilassa majailevan venäläisen joukon kimppuun, ja jos mahdollista,
vangita se tai lyödä maahan.
Tätä tarkoitusta varten brigaadin päällikkö teki seuraavan
suunnittelun:
Toukokuun ensimäisenä päivänä kohta jälkeen puolenpäivän marssii
everstiluutnantti Fahlander 100 pohjanmaalaisen, yhtä monen Savon
jääkärin sekä Kajaanin pataljoonan kanssa Pelkolan kylän kautta, s.o.
länteen päin ja jatkaisi kulkuaan, kunnes saapuisi Pulkkilan
eteläpuolelle. Täällä pysähtyisi hän Iisalmen tielle katkaistakseen
vihollisen paluumatkan sille taholle. Majuri Berndt Grotenfelt
määrättiin länsipohjan pataljoonan ja sadan jääkärin kanssa seuraamaan
Ranssilasta tulevaa tietä Pulkkilaan. Grotenfeltillä oli mukanaan 2
kolminaulaista tykkiä luutnantti Svebeliuksen komennossa. Sandels itse
seurasi viime mainittua kolonnaa.
Muutaman kivenheiton päässä Ranssilan kirkolta oli Onni sijoittunut
eräälle suurelle karpeiselle kivelle, jolta hän oli pyyhkinyt lumen
pois. Nuoren jääkärin ulkomuoto ei ilmaissut ollenkaan väsymystä,
vaikka hän oli raahustanut raskaita matkavarustuksia koko tuon 5
peninkulman pituisen matkan Oulunsalosta Ranssilaan. Päinvastoin hän
näytti oikein reippaalta ja iloiselta huudahtaen tuon tuostakin
itsekseen:
-- Päästä nyt vain joutuin etelään päin, niin saisi näyttää äidille ja