Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 - 2

Äiti raukka ei voinut muuta kuin hymyillä poikansa intomielelle. Mutta
tuo hymy kylpi kyyneleissä, sillä suuret vesihelmet vierivät pitkin
hänen poskiaan. Tuona hetkenä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen
rinnassaan. Nyt kävi toteen hänen yöllinen aavistuksensakin, että
sotilaiden tulo merkitseisi jotain onnettomuutta, sillä suurin
onnettomuus hänestä oli kadottaa ainoa lapsensa, jonka hän oli tuskalla
synnyttänyt ja lukemattomat kerrat vuodattanut kyyneleitä hänen
tähtensä. Nellalla oli tämä poika ainoa lapsi ja sen edestä hän olisi
uhrannut tuhannen omaa elämäänsä, jos olisi voinut.
Hyväiltyään hetken aikaa vapisevin käsin Onnin pellavakiharoita, isän
perintöä, sanoi hän kääntyen Hiukkaan:
-- Mitä me nyt teemme, isä? --
Vanhus vaipui mietteihinsä hyväksi aikaa, Sitte hän sanoi äänellä, joka
ei sietänyt vastustelemista:
-- Nukutaanhan ensin asian aluksi. Se sietää harkkimista. --
* * * * *
Vaikka Onnille olisi luvattu silkkaa mettä ja hunajaa, ei hän olisi
voinut ummistaa silmää tänä yönä. Tuhansia kuvia väikkyi hänen
silmissään ja kerran toisensa perästä hän nousi ylös vuoteeltaan
katsomaan, eikö päivä alkaisi sarastaa.
Nuoruudessa ovat veret kuumimmillaan. Tuskiinpa löytynee ketään, joka
ei olisi tätä kokenut. Silloin aivan kuin kärsii odottaessaan jotain,
jota mielellään tahtoo. Tunnit kuluivat niin velton hitaasti; mieli
palaa ja ikävöi ja kun viimein toivottu hetki lyö, niin tuskin voi
hillitä itseään.
Näin oli Onninkin laita. Minkä vastauksen äiti ja iso-isä antaisivat
päivän noustua?
Nauraisivatko hänelle, ivaisivat häntä? Sulkisivat päälle päätteeksi
pimeään karsinaan, joka jo lapsena kammotti häntä niin kovin, että hän
heti tukahdutti rajun kyynelvirran ja lakkasi huutamasta kohta, kun
vain äiti tai iso-isä uhkailivat sulkea hänet sinne. Tätä ajatellessa
hän puristi vihoissaan nyrkkiä ja hänen jäykkä suomalainen luonteensa
sanoi hänelle useammankin kerran, mitä silloin tekisi.
Viimein alkoi heikko päivän sarastus kajastaa Patoniemen ja Vaajasalon
saaren tummien metsien takaa. Ei lumen hiuentakaan putoillut. Ilma oli
kirkas ja että ulkona oli kirmeä pakkanen, sen huomasi Onni
ikkunaruutuun kertyneestä paksusta jääkuoresta, josta hän sai
hengityksellään sulatetuksi parhaiksi niin paljon, että voi nähdä ulos.
Vielä vähemmin kuin taannoin voi hän nyt käydä nukkumaan. Hän puki nyt
päälleen niin huolellisesti kuin voi ja hiipi ulos huoneesta äidin ja
iso-isän kuulematta. Suoraa päätä hän ohjasi askeleensa lautakojulle,
missä silmät ensinnä sattuivat suksiin, jotka hän itse oli valmistanut
ukko Hiukan johdolla. Miten halukkain katsein hän silmäili noita
liukkaita suksiaan! Niin, hän tunsi tuona hetkenä tahtovansa antaa
vaikka puolet elämästään, jos olisi niillä voinut nyt sujuilla
Jynkkään, tuonne toivottuun paikkaan.
Syvistä mielimietteistään herätti hänet äkkiä huuto, joka tuli Jynkästä
päin. Ja kohta hän saikin nähdä, miten lumi alkoi tupruta parissa
kohden korkeiden honkien välissä. Samassa hän huomasi kaksi sutta,
jotka laukoivat täyttä karkua jälessä muutamia pyssymiehiä suksilla.
Sudet tulla ryöppysivät suoraan kojua kohden.
Onni teki nopean päätöksen. Muutamilla hyppäyksillä oli hän jälleen
tuvan edessä, syöksyi sisään välittämättä, että äitinsä ja iso-isä
olisivat siitä heränneet, tarttui latingissa olevaan luodikkoon, joka
jollain tavoin oli jäänyt nurkkaan pihtipielen oikealle puolelle ja
kiiruhti takasin ulos. Hän ehti juuri paraaseen aikaan tähdätäkseen
etukynnessä koikkivaa sutta. Pamahdus kuului ja pitkähäntä teki
muutamia pyörähdyksiä lumessa, kavahti uudelleen pystyyn koettaen
päästä pakoon, mutta kaatui takaisin lumeen. Onnin luodikon lauetessa
pamahti toinenkin ja se oli etumaisen hiihtäjän tuliluikusta. Toinenkin
susi oikasi koipensa hangelle.
Nella ja Hiukka olivat heränneet laukauksien johdosta. Melkein
puolialastomina syöksähtivät he ulkosalle ja hämmästyivät
sanomattomasti nähdessään Onnin kahden metsästäjän parissa. Luullen,
että jotain pahaa olisi tapahtunut tai tapahtuisi hänen pojalleen,
riensi Nella parkuen joukkueen luo, vaikka pakkanen oli tavattoman
pureva.
-- Ei mitään hätää, äiti, -- vastasi Onni äitinsä nuhteisiin. -- Nämä
ovat vain ystäviä; entä tuo sitte! --
Näin sanoen hän osotti ammuttua sutta.
Samassa tali Hiukkakin saapuville ja nähtyään pyssyn tyttärenpoikansa
käsissä hän virkkoi:
-- Eihän tuo vain ole sinun työtäsi, poika? --
-- On se, hän juuri on sen tehnyt, -- vastasi toinen hiihtäjistä. --
Poika on omin käsin kaatanut pedon. --
Vanhan Hiukan kasvot muuttuivat ja luoden tyttärenpoikaansa ylpeän
katseen hän huudahti:
-- Sitä poikaa! -- Mutta itsekseen hän ajatteli: tulee siitä vekarasta
sotamies kun tuleekin, saapahan nähdä.
Pari tuntia tämän jälkeen sai Nella taistella elämänsä tuskallisimman
taistelun. Se oli kamppailua äidinrakkauden ja isänmaanrakkauden
välillä. Viimemainittu pääsi viimein voitolle.
Kun Onni sitte oli valmiina pyssy selässä ja sukset jalassa seuraamaan
Jynkkään palaavia hiihtomiehiä, syleili Nella häntä nyyhkien:
-- Ole aina, sanoi hän, -- kelpo sotilas, poikani. Vältä aina huonoa
seuraa ja pidä Jumala aina silmiesi edessä, niin saat nähdä, että sinun
hyvin käy. --
-- Niin, jos äitisi neuvoa tottelet, teet siinä oikein, -- vakuutti
vanha Hiukka liikutettuna ja kun viimeinenkin varjo tyttärenpojasta ja
tämän seuralaisista oli kadonnut Jynkän metsän syvyyteen, virkkoi hän
uudelleen:
-- Sitä poikaa! Minusta tuntuu, että hänestä tulee kelpo sotilas,
kunhan vain elää saa. --


3.

Eräänä päivänä tammikuun alussa v. 1808 sai n.k. Savon brigaadin
päällikkö Jean Adam Cronstedt käskyn ylipäälliköltä koota niin pian
kuin mahdollista joukkonsa Mikkeliin, jossa oli yhteinen kokouspaikka.
Savon jääkärirykmentissä palveleva luutnantti J.J. Burman lähetettiin
hetipaikalla viemään sanaa tästä käskystä määräpaikkoihin ja jo
tammikuun 8 päivänä oli Savon jääkärirykmentti, joka oli ollut
hajallaan ympäri maata, koottu kokouspaikkaan. Siinä oli silloin 1,100
miestä.
Joukko, joka ennen pitkää kokoontui Mikkeliin ja jota nimitettiin Savon
brigaadiksi, käsitti 3,738 miestä seuraavasti. [Katso J.J. Burmanin
Muistiinpanoja, toinen osa. Kertomus Savon Brigaadin liikkeistä 1808 ja
1809 sodassa.]
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, ruotuväkeä....... 900 miestä
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, varaväkeä........ 400 "
Karjalan rakuunia, ruotuväkeä.................... 250 "
Karjalan rakuunia, varaväkeä..................... 125 "
Savon jalkaväkirykmentti, värvättyjä............. 1,200 "
Brigaadin tykistökomppania, värvätty............. 183 "
Karjalan jääkäriä................................ 600 "
Vapaehtoinen komppania tykkiväestöä varten....... 80 "
3,738 miestä
Tänä vuonna talvi oli purevan kylmä. Sen pakkaset olivat kiintäneet
umpijäähän koko Itä-Suomen mahtavan vesialan, Saimaan vesistön.
Tämän johdosta venäläisetkin voivat sekä suuremmalla varmuudella että
nopeudella tehdä hyökkäyksensä Savoon. Siihen ryhdyttiinkin viideltä
eri taholta, jotka ovat puoliympyrässä Saimaan rantojen seuduilla
Mikkelin kaupungista itään. Nämä paikat olivat lounaasta käsin lukien:
Mäntyharju, Kristiina, Puumala, Sulkava ja Rantasalmi.
Savon brigaadin ottaessa haltuunsa sille määrätyt paikat Mikkelissä ja
sen ympärillä saapui sanoma, että venäläiset olivat 30-tuhantisella
miesjoukolla hyökänneet maahan Keltisen ja Ahvenkosken kautta sekä että
pienempiä kahakoita ja tappeluita oli tapahtunut Orimattilassa,
Koskenkylässä, Loviisassa ja Kuuskoskella.
Nytkös Mikkelin seuduilla elämää ja intoa syntyi, sillä kaikkien mieli
paloi halusta päästä tappelemaan vihatun vihollisen kanssa. Kapteeni
von Fieandt, joka brigaadin ensi kertaa saapuessa yhtymäpaikkaan oli
lähetetty Helsinkiin hakemaan sieltä niin paljo kelvollisia kiväärejä
kuin mahdollista, saapui myöskin paikalle tavaroineen. Kun vihollinen
jo tällöin oli ehtinyt niin pitkälle, että uhkasi jo Hämeenlinnaa, oli
von Fieandt pakoitettu tekemään pitkän kierroksen ensin mainitulle
paikalle ja sitte Kangasniemelle pohjoispuolelle Mikkeliä.
Kolmenkymmenenknuden asteen pakkasessa täytyi Savon brigaadin seista
aseissa koko yö helmikuun 25 ja 26 päivän välillä, koska se joka hetki
odotti venäläisten hyökkäystä.
Mikäpä muu se tuona aikana piti vireillä rohkeutta miehissä, ellei
isänmaanrakkaus ja viha viholliseen! Ei koskaan rakkaus synnyinmaahan
ole ollut niin uhrautuva, niin voimakas, kuin tässä isänmaamme viime
taistelussa olemassa olonsa puolesta. Ei koskaan ennen ole suomalainen
voima, sitkeys ja kestävyys osottautuneet paremmin näkyviin kuin noina
öinä, jolloin pakkanen oli jäädyttää kaikki jäsenet. Tosin toimitettiin
toista sataa miestä sairashuoneisiin, mutta muut olivat kuitenkin
reippaita ja iloisia rohkaisten toisiaan sanoin ja teoin uskaltamaan
kaikki synnyinmaan edestä.
Sitten kun brigaadin johtaja muutamia kertoja oli turhaan tarjonnut
mieslukuisammalle viholliselle tilaisuutta taisteluun, alkoi hän, koska
oli käsketty ainoastaan peräytymään, pitkän peräytymisretken
Haukivuoren kautta Pieksämäelle Ouluun vievän tien varrella. Perin
uupuneet sotilaat saivat täällä muutaman tunnin levon, joka olikin
hyvin tarpeen. Tämän levähdyksen aikana tuli äkkiä varma tieto, että
2,000 venäläistä oli hyökännyt maahan Sulkavan seuduilla ja oli siis
brigaadin selkäpuolella. Toinen tuhannen miehen suuruinen
vihollisjoukko oli tunkeutunut Savonlinnasta Joroisiin ja oli
ainoastaan noin kolmen peninkulman päässä.
Sitten kun useampia osastoja oli lähetetty eri tahoille ja kuormasto
lähtenyt matkalle, poltettiin kaikki Varkaudessa olevat varat, etteivät
ne olisi joutuneet vihollisen saaliiksi. Kenraali Tutshkow, joka johti
vihollislaumoja, oli nyt lähennyt suomalaisia noin kahdeksan virstan
välimatkan päähän.
Maaliskuun 11 päivänä tapahtui pieni kahakka Leppävirralla, missä 1,500
miestä komentava eversti Wlastow oli vähällä joutua suomalaisten
saarroksiin. Mutta kun Cronstedt kielsi panemasta toimeen
saarrosliikkeitä, pelastui Wlastow perikadosta.
Näin jatkettiin taas marssia pohjoiseen Vehmaismäelle. Pakkanen ja pyry
vaikeuttivat liikkeitä, niin että vasta iltamyöhällä väsyneet
suomalaiset pataljoonat ehtivät mainittuun paikkaan.
Maaliskuun keskivaiheilla saavuttiin viimeinkin Kuopioon, missä
Karjalan rakuunat olivat brigaadia vastassa.
Voidakseen jossain määrin salata Savon brigaadin leiripaikkaa
kaupungissa ja sen ympärillä määrättiin kapteeni J.Z. Duncker, tuo
sankari, josta Runeberg niin ihanasti laulaa runossaan "Heinäkuun
viides päivä", asettumaan Jynkkään, joka sijaitsee kolmen neljännes
peninkulman päässä Kuopiosta etelään.
Tälle leiripaikalle Kokko ja Kärki olivat juuri menossa, kun yö heidät
yllätti, niin että heidän täytyi etsiä suojaa vanhan Hiukan mökissä
Lehtoniemen käressä.
Kun he sitte palasivat Jynkkään, oli heillä, niinkuin tiedämme, Onni
mukanaan.


4.

Perin väsyneenä kiivaasta hiihtämisestä kyynärän syvyisessä lumessa,
joka paikoin oli niin pehmeätä, ettei suksia voinut ollenkaan käyttää,
saapui Onni viimein seuralaisineen Jynkän kylään, missä kenttävahdisto
oli nuotiolla.
Kapteeni Duncker oli juuri käymässä urhojensa luona, kun hänen
silmiinsä pisti Onni, joka miehevin katsein tähysteli ympärilleen ja
tyynenä otti vastaan ne hymyilevät silmäykset, jotka häntä kaikkialla
kohtasivat.
-- Minkä poikapuitukan te olette tänne saaneet? -- kysyi hän Kokolta.
-- Onko hänet lumesta löydetty? --
Kokko teki juurta jaksain selkoa omasta ja toverinsa vierailusta ukko
Hiukan mökissä.
-- Soo, -- virkkoi kapteeni Duncker ja tarkasteli nyt poikaa aivan
toisin katsein. -- Sinä kai olet miestä mielestäsi, vai mitä? --
-- Antakaa minun vain koettaa, niin saanette kai nähdä, onko
poikapuitukasta mihinkään, -- vastasi Onni närkästyneenä kapteenin
antamasta ivallisesta nimityksestä.
Duncker hymyili Onnin vastatessa ja taputtaen tätä olkapäähän hän
sanoi:
-- Koska Kokko ja Kärki ovat ottaneet sinut huostaansa, niin saathan
olla heidän mukanaan. --
Ilta kului reippaassa keskustelussa ja ilon rähäkässä. Onni istui
enimmäkseen ääneti ja kuunteli. Olihan hän ensi kertaa sotilaiden
parissa. Erilaiset puvut, aseet ja sotamiesten melu tekivät häneen
tavattoman vaikutuksen. Korvissa suhisi ja tuntui toisinaan päätäkin
huimaavan.
Kärki, joka jo hyvän aikaa oli silmäillyt häntä, kumartui lähelle hänen
korvaansa ja kuiskasi:
-- Ei nyt vielä ole myöhäistä palata kotiin. Ajattele tarkoin asiaa,
sillä huomenna ei se enää voisi käydä päinsä. --
Onni säpsähti aivan kuin käärmeen pistosta ja tumma puna nousi hänen
kasvoilleen ajatellessa, että Kärki oli oivaltanut hänen mietteensä.
Mutta kohta hän sai malttinsa takasin ja vastasi:
-- Ei, minä en tahdo takasin kotiin! Äiti ja iso-isä nauraisivat minut
pahanpäiväiseksi. Minä jään tänne! --
-- Mutta sinähän näyt olevan uninen. Käy tuohon olkikuvolle pitkällesi,
parempaa vuodetta ei täällä ole. --
Onni ei antanut käskeä itseään kahta kertaa. Kohta hän nukkuikin yhtä
makeasti kuin kotonaan, vaikkei tiennyt seuraavan päivän vaiheista
mitään.
Niin pian kun Kokko ja Kärki olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että
Onni oli unen helmoissa, alkoivat he pitää puhetta rohkeasta pojasta.
Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät suojella häntä taisteluissa
parhaansa mukaan. Tämän jälkeen paneutuivat hekin nauttimaan niukkaa,
mutta tarpeellista lepoa.
Tupa, jossa Onni ja hänen isälliset huolenpitäjänsä olivat maanneet,
oli kylän päässä ja autio. Onni, joka oli häiritsemättä nukkunut koko
yön, heräsi aamun sarastaessa. Alussa hän ei oikein muistanut, missä
oli, mutta viimein pääsi selville ja kavahti ylös.
Hänen ravakasta liikkeestään heräsi Kokkokin ja nousi rynkämäisilleen.
-- Lempoko sinun sisääsi on tunkenut vai mikä, kun et malta nukkua,
poika, -- huusi hän unenpöpperössä. -- Eikö sinun mielestäsi... --
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä rummun pärrytystä kuului samassa
ulkoa.
-- Vai niin, sitäkö se onkin, -- virkkoi Kokko ja antoi Kärelle
semmoisen tuustin kylkeen, että tämä vierähti pari kertaa ympäri
lattialla. -- No sitte lienee tässä parasta joutua, koska luultavasti
saanee tänään jotain tekemistä. --
Viimeisiä sanoja lausuessaan loi hän merkitsevän katseen Onniin
nähdäkseen, mitä ne vaikuttaisivat häneen.
Onni huomasi katseen ja niin outo tunne kuin hänen olentonsa läpi
virtasikin, koetti hän kuitenkin väkisin tekeytyä levolliseksi, mikä
hänelle onnistuikin.
Asettuessaan paikoilleen riviin ottivat Kokko ja Kärki Onnin väliinsä.
-- Nyt se alkaa, poika, -- sanoi ensimainittu ja osottaessaan erästä
etelästä päin lähenevää tummaa riviä hän lisäsi:
-- Tiedätkö, mitä tuo merkitsee? --
-- Ryssiä ne kai lienevät, -- vastasi Onni pakotetulla tyyneydellä,
sillä niin rohkea kuin hän olikin, ei hän voinut estää nousemasta sitä
outoa tunnetta, joka valtaa ensi kertaa taisteluun aikovan.
-- Tiedätkö poika, että se on verivihollisemme, -- virkkoi Kärki. --
Pidä nyt vain kieli kohdallaan suussasi, niin ei ole hädän
hiventäkään. --
Onni puri hammasta ja lupasi itse mielessään, että hän tekisi kaikki,
mikä oli hänen voimassaan, etteivät hänen suojelijansa voisi saada
mitään moitteen aihetta hänen suhteensa.
Kenraali Tutskow hyökkäsi parhaillaan neljällä tuhannella miehellä
Savon brigaadin kimppuun Jynkässä. Mutta tällä olikin Duncker
päällikkönä ja muuta se ei tarvinnut, selvitäkseen leikistä.
Paksun lumen tähden eivät venäläiset voineet edetä niin nopeaan, kuin
Tutshkow oli otaksunut. Hän ei luullut tulevansa kohtaamaan niin lujaa
vastarintaa, kuin hän todella tapasi ja vasta puolenpäivän aikaan
onnistui hänen savolaisten murhaavan jääkäritulen tähden ajaa nämä
jäälle Jynkän kylän pohjoispuolelle.
-- No, -- kysyi Kokko pysähtyessään tälle uudelle paikalle, -- mitenkäs
sinun laitasi on, Onni? --
-- Hyvin, -- vastasi tämä ja pyyhki hikeä otsaltaan. -- Kyllähän alussa
luotien vinha viuhe ja vonkuminen korvissani tuntui oudolta, mutta
sitte ei enää. Nyt en pelkää yhtään! -- lisäsi hän terhakasti.
Vanhatkin sotilaat katsoivat häneen ihmeissään.
-- Olet vasta alussa, -- huomautti Kärki. -- Odotahan kun päästään
miesmiestä vastaan. Silloin on tanssi toisellaista. --
Onni ei vastannut tähän mitään, mutta itsekseen hänen täytyi myöntää,
että Kärki oli oikeassa.
Kenttävahdisto oli tuskin ehtinyt järjestyä uudella asemallaan, kun osa
vihollisen ratsuväkeä, kasakkoja ja Grodnon husaareja, nähtiin
lähenevän aikeessa hyökkäykseen.
Kun Onni huomasi tämän, tunsi hän miehuutensa masenevan. Tuommoista hän
ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ei voinut estää itsestään pelon
tunnetta nähdessään noiden vaahtoa valuvien hevosten tupruttelevan
löyhää lunta, joka ryöppysi yhtenä pilvenä joukon ympärillä. Hän oli
nyt Kokon ja Kären kanssa kapteeni Malmin joukossa, joka oli vasempana
siipenä erään jyrkän, lumipeitteisen kallion suojassa. Onnin silmät
etsivät hänen suojelijoidensa katsetta, mutta he eivät nähneet häntä,
vaan ainoastaan vihollisen.
-- Kuudenkymmenen askeleen päästä ensi kerran, muistakaa se, pojat, --
neuvoi päällikkö. -- Ensimmäinen rivi aluksi ja sitte muut tarpeen
mukaan. --
Vihollisparvi läheni. Onni, joka oli hiipinyt Kokon taa, näki selvään
kasakkojen parrakkaat kasvot. Nyt ei pojan kannattanut kerskua, se
hänen täytyi itsessään myöntää.
-- Ampukaa! -- komensi viimein kapteeni Malm. Luodikoista pamahti
yht'aikaa ja kaksikymmentä hepoa piehtaroi ratsastajineen lumessa, joka
samassa punertui niiden verestä.
-- Hyvin, pojat, -- virkkoi Malm. -- Se tervehdys teki tarkoitetun
vaikutuksen. --
Asianlaita olikin niin. Odottamatta uutta samallaista tervehdystä
toisesta savolaisten rivistä, teki vihollisparvi liikkeen sivulle
hyökätäkseen muiden siipien kimppuun, Mutta kun siltäkin puolen
vastaanotto oli yhtä tyly, täytyi sen viimein rientää pakoon.
-- Se oli ensimmäinen mälli, se, -- murahti Kokko. -- Mutta, -- jatkoi
hän ympärilleen katsoen, -- missä poika on? Jokohan nyt... ahaa,
sielläkös sinä selän takana! Niin, niin, -- jatkoi hän taputtaen Onnia
ystävällisesti päähän, kun huomasi, että hänen sanansa saivat pojan
hämilleen, -- vastahan olet ensi kertaa tulessa eikä kukaan voi
kummastella, jos vähän housut lepattavat, kun olet vielä niin nuori.
Olen nähnyt isojen ikämiestenkin vapisevan kuin haavanlehti tämmöisessä
tapauksessa. --
Nämä ystävälliset sanat saivat Onnin jälleen reippaalle mielin. Hän
puri hammasta ja päätti vasta kerralla olla rohkeampi.
Ja tätä kertaa ei tarvinnut kotvan odottaakaan. Kiihkeän vastarinnan
ärsyttämänä lähetti Tutshkow esiin neljä kahdeksan naulaista tykkiä,
jotka syöksivät savolaisiin kartessia aivan kuin sateena.
Nyt kävi Onnin vielä pahemmin. Eräs kartessin siru tappoi miehen hänen
takanaan temmaistuaan ensin hänen oman hattunsa ja repien sen
riekaleiksi. Ilkeä sähäjäminen ja kova ilmavirta, jotka syntyivät
kartessin lentäessä, saivat aikaan, että Onni otti aika kuperkeikan,
jolloin hänen kiväärinsä singahti hyvän matkaa kädestä.
-- Herra varjelkoon, ei toki poika lie haavoittunut, -- huusi Kokko
juosten äimistyneen Onnin luo ja otti hänet käsivarsilleen.
-- Sitä se tekee, kun ottaa lapsia sotaan, -- irvisteli muuan lähellä
oleva sotilas.
-- Suusi kiinni! -- ärjäsi Kärki. -- Minkähän lainen itse lienet ollut
ensi kertaa tulessa ollessasi! --
Kärki oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan huuliltaan, kun singahti
särkynyt kartessi ja vei ivaajan korvan mennessään sekä hurahutti
miehen suin päin hankeen. Kovasti parkuen karkasi mies jälleen pystyyn
ja juosta loikki tiehensä.
Onni oli tällä välin taasen vetristynyt entiselleen ja kun Duncker
toisen kerran rynnisti jäälle, ei vanhan hiihtäjän tyttärenpoikaa
ollenkaan pelottanut luodit eivätkä kartessit, joita tavan takaa satoi
joukkoon.
Kun taistelu oli kuumimmillaan ja muutamia savolaisista jo oli
kaatunut, eivät Kokko ja Kärki enää voineet vaimentaa haluaan päästä
käsirysyyn vihollisen kanssa. Muutamia jääkäriä mukanaan he riensivät
Dunckerin luo. Kokko alkoi:
-- Kapteeni, tämä ei käy ollenkaan päinsä. Antakaa meidän pistimet
tanassa käydä päälle ja ottaa vihollisen jykevät tykit, jotka meitä
vahingoittavat. Ratsuväkeä ja jalkamiehiä emme pelkää. --
Kapteeni Duncker katsoi puhujaan terävästi, mutta nähdessään toistenkin
sotilaiden olevan samaa mieltä, vastasi hän:
-- Sen te, pojat, kyllä saisitte tehdä, ellei vihollinen olisi niin
paljoa mieslukuisampi meitä. Nyt se on mahdotonta, --
Kun vielä kaksi ratsuväen hyökkäystä oli lyöty takasin, täytyi
Dunckerin peräytyä. Marssi suunnattiin nyt kaupunkia kohden niin
tavattoman hyvässä järjestyksessä, että itse kenraali Tutshkowkin
ylempänä mainitun Burmanin sanojen mukaan oli muka sanonut
upseereilleen, että heidän tulisi suomalaisten mestarillisesta
peräytymysretkestä oppia samaa taitoa. Kuopiosta jatkui peräytymisretki
jään poikki Toivalaan, joka on Kallaveden itäisellä rannalla vastapäätä
Kuopiota. Koko Savon brigaadi oli edeltä päin peräytynyt tänne.


5.

Hiestä melkein märkänä juoksi Onni suoraan Kokon luo, ennenkuin tämä
oli ehtinyt panna tavaransa kuntoon.
-- Antakaa minulle kivääri ja univormu! -- huusi nuorukainen. -- Nyt
tahdon toden teolla sotamieheksi! --
Kapteeni Malm, joka samassa kulki ohi, tarttui Onnin käsivarteen ja
sanoi hymähtäen:
-- Olet vielä liian nuori, poika! --
-- Empä olekaan, -- vastasi Onni ja katsoi reippaasti kapteenin
silmiin. -- Nyt olen jo tullut tuntemaan sodan tapoja. --
-- Olkoon menneeksi, saat koettaa. Kenties et sitte enää olekaan niin
mieletön, kun saat nähdä enemmän. --
Tunti tämän jälkeen astui Onni, puettuna jokseenkin väljään Savon
jääkärin univormuun, siihen telttiin, missä Kokko ja Kärki asustivat.
Pojan silmistä loisti ylpeys ja hän koetti näyttäidä niin mahtavan
näköiseltä kuin voi, sanoessaan:
-- Nyt olen sotamies! --
Sekä Kokko että Kärki olivat alussa kohdelleet suojattiansa enemmän
pilan sekaisella leikillä, mutta kun he nyt näkivät hänen täysissä
tosissaan ryhtyvän toimeensa, syleilivät he häntä liikutettuina,
jolloin Kokko sanoi:
-- Me olemme tähän saakka tehneet sinusta pilaa, mutta hävetä saa nyt
se, joka vielä sitä tekee. --
Marssittuaan kappaleen viidettäkymmentä peninkulmaa, joka vei kolme
viikkoa ja jonka aikana myötäänsä kesti pikku sotaa, saapui Savon
brigaadi kuukauden loppupuolella Ranssillaan. Täältä marssi eversti
Sandels jääkärien kanssa Raaheen, jota vastoin muu osa brigaadia
sijoittui Ouluun saadakseen levätä vaivoistaan.
Venäläiset eivät kuitenkaan jättäneet Klingsporin armeijaa hetkeksikään
rauhaan. Heidän aikomuksensa oli joko vangita se tai tunkea yhä kauemma
pohjoiseen, jossa se menehtyisi nälkään ja kinoksiin.
Tämä suunnitelma ei ollut juuri pahimpia, mutta onneksi oli sitä
vastassa jäntevä Adlercreutz. Seurauksena tästä olivatkin voitot
Siikajoella 18 päivänä huhtikuuta 1808 ja Revonlahdella saman kuun 27
päivänä.
Kun ruotsalais-suomalainen armeija kokoontui Limingan pitäjään Oulun ja
Siikajoen välillä, muodostettiin täällä erityinen brigaadi, joka sai
nimen "Suomen viides brigaadi." Kotvan etsittiin tälle sopivaa
päällikköä ja viimein se löydettiinkin eversti Juhana August
Sandelsissa, joka oli Savon jääkärirykmentin päällikkö.
Soveliaampaa henkilöä tuskin olisi voinutkaan valita johtamaan sitä
retkeä, jolle uusi brigaadi määrättiin.
Tämä brigaadi (viides brigaadi) oli edellä mainitun J.J. Burmanin
mukaan muodostettu seuraavista joukoista:
Länsipohjan rykmentin pohjoispataljoona......... 511 miestä
Pohjanmaan rykmentin pohjoispataljoona.......... 393 "
Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoona.... 253 "
Kajaanin pataljoona............................. 335 "
Vaasan uusi rykmentti........................... 657 "
Oulun pataljoona................................ 274 "
Kapteeni Brummerin venemiespataljoona........... 357 "
Armeijan laivaston vapaehtoisia................. 72 "
Yksi eskadroona Karjalan rakuunia.............., 88 "
Neljä kuuden naulan ja neljä kolmen naulan
tykkiä tarpeineen............................ 57 "
Yhteensä 2,997 miestä
Mutta näistä 2,997 miehestä eivät kaikki olleet mukana tuolla
mainehikkaalla Sandelsin voittoretkellä Venäjää vastaan, Vaasan uuden
rykmentin aivan äskettäin muodostettujen joukkojen, Oulun pataljoonan
ja merisotilaiden täytyi jäädä paikoilleen Ouluun, sillä näiltä puuttui
tarpeellista harjoitusta. Vasta sitte kun tämä oli saavutettu, sai
niitä käyttää suoranaiseen palvelukseen. Tämän kautta tuli viidenteen
brigaadiin 1,500 miehen vaiheille.
Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä.
Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.
Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti
keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki
näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti
reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia
huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi
heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä,
jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit
sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen
suurempiin pääreitteihin.
Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä,
kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat
aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin
henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään
marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt
jättää ahdistavalle viholliselle.
Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.
Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa
ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja
huudahti:
-- Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä
kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt... --
-- En voinut kärsiä sitä, -- keskeytti Onni. -- Ja sitä paitsi osaan
temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä
ja iso-isää. --
-- Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, -- tokasi Kärki vähän pisteliäästi.
-- Niin, niin, johan sen arvasikin. --
-- Siinä erehdytte, isä Kärki, -- vastasi Onni kiemauttaen ylväästi
päätään. -- Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois
kotiseudulta. --
-- No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, --
huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa
ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.
Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan
oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg
Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon
jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon
luutnantti.
Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle
tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu
säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan
maahan.
-- Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! -- kivahti Fahlander ja ohjasi
ratsunsa suoraan Onnia kohti.
Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka
takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.
-- Tahdon puhella kenraalin kanssa, -- virkkoi Onni hieman peloissaan
äskeisen häiriön johdosta.
Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti
Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:
-- Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! --