Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 - 1

  
  SANDELSIN URHEA JOUKKO
  Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809
  
  Kirj.
  J. O. ÅBERG
  
  Suomennos
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Kataja,
  1907.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Ensimäinen peräytymisretki.
   II. Voittoretki.
   III. Toinen peräytymisretki.
  
  
  
  I.
  Ensimäinen peräytymisretki.
  
  
  1.
  
  Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen
  hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän
  alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin
  neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään.
  Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen
  peninkulmaa.
  Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta,
  ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin.
  Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat
  vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt
  muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju
  lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein
  hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja partansa
  tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa
  jäseniään uusien ponnistusten varalle.
  Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän
  oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään
  erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan
  taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän
  valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili
  sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi
  kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää,
  Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70
  ikävuottansa.
  Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären
  jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallipartaista takkukarvaa
  pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä
  laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen
  tielleen.
  -- Ahaa, -- murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän
  luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, -- luulette kai
  minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha
  ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä
  poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella.
  Tietäisin vain kumpi teistä -- --.
  Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja
  odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään
  hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan
  tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista
  kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti
  ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan
  hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.
  -- Tulimmaista, -- urahti vanha hiihtäjä, -- olen unhottanut puukkoni
  Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi...
  tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän -- -- --
  Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui
  pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi
  seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se
  paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen
  edelle.
  Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja
  Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa
  kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon
  lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden
  metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna.
  Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti
  viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili
  kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli
  pieni, sievä Kuopion kaupunki.
  Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua
  keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan
  Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan
  ladaten hän mutisi:
  -- Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun
  hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa -- -- --
  Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen
  silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä
  avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain
  odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea,
  korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi
  myöskin sen murha-aikeita.
  Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden
  petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä
  seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta
  tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen
  onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka
  jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta
  laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan
  välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin
  mitään vahinkoa tekemättä.
  Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei
  ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän
  tiesikin, miten menetellä.
  Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme
  maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkoparta olivat
  selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta
  ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen
  ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä.
  Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.
  Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän
  verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon
  epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle.
  Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.
  Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto
  oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen
  päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä
  työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun
  piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti
  hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin
  pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko
  hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen
  toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan
  levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.
  Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen
  koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta
  puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä
  selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja
  väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä
  alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat
  tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden
  kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten.
  Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse
  niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui
  hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja
  täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.
  Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet
  päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän
  kuuli iloisen huudahduksen:
  -- Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona! --
  Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas
  poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään
  nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika
  jatkoi:
  -- Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin
  tarpeeseen. --
  -- Kylläpä onkin, -- tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan
  ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille
  saakka ulottuvaa partaansa. -- No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa
  matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa
  ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista
  suopeampi. --
  Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin
  taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia,
  varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa
  arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka
  kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden,
  eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä
  siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa
  ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan
  sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta,
  ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on
  säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan
  lähtenyt.
  -- Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, -- toisti vanha
  Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen
  ja sukien partaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt
  nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.
  -- Mitä sitte on tapahtunut, isä? -- kysyi samassa eräs nainen, joka
  nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. --
  Oletteko nähneet hallipartoja? --
  -- Olen, -- virkkoi Hiukka. -- Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja
  ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut
  puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa. --
  Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen
  lopetettuaan virkkoi Onni:
  -- Olisinpa minä ollut mukana! --
  -- Herra varjelkoon! -- ehätti väliin Nella, Onnin äiti ja ukko Hiukan
  tytär. -- Vähäkö siinä vielä oli, että kolme sutta viime talvena
  raatelivat isäsi. Pitäisikö sinunkin -- -- --
  -- Mikä on tapahtunut, antaa sen olla sillään, mitä siitä enää puhua,
  -- keskeytti ukko Hiukka kädellään viitaten. -- Tuonen neito on ottanut
  Pekan haltuunsa ja Tuonelan tuvassa on elo ehompaa kun täällä, se on
  varma, se. --
  Roihuava liesi sai ukko Hiukan jälleen hilpeälle mielelle.
  Lämmiteltyään perin pohjin kohmettuneita jäseniään hän nousi ylös,
  taputti Onnin vaaleakutrista päätä ja sanoi:
  -- Lähdetäänpäs nyt hakemaan hallipartoja. --
  -- Isä, isä, viettekö todellakin pojan mukaanne tuommoiseen jumalan
  ilmaan? -- hätäili Nella pelästyneenä.
  Ukko Hiukka ällistyi.
  -- Otan pojan mukaani, -- toisti hän äänellä, jossa selvästi kuulosti
  suutahtamista. -- Ei kait Onni ole enää mikään maitoparta vai mitä,
  poika? Pelottaako sinua, jos lunta tupruaa silmiisi? --
  -- Ei toki, iso-isä, -- vastasi reipas poika, -- antakaa minun vain
  lähteä mukaan. No, no, äitiseni, älkää nyt suuttuko, -- jatkoi hän
  sivellen hellästi äitinsä poskea. -- Tarvitseehan isoisä apua susia
  kantaessa ja -- -- --
  -- Minä menen sinun edestäsi, -- keskeytti Nella, -- ja -- -- --
  -- Ee, ei, siitä ei tule mitään, -- tokasi ukko Hiukka pikaisesti. --
  Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt
  joutuin itsesi kuntoon. --
  Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä
  muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen
  tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden
  ääressä.
  Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli
  hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän
  varomattomuuden tähden.
  Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen
  lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko
  Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa
  jäällä.
  Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut
  tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko
  olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa
  varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli
  alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin
  venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta
  ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin
  rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi
  keskeyttää kertomuksensa sillä erää.
  Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti
  Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi
  kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä
  rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä
  he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät
  seikkailurikasta partiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan
  aikoina ja vielä sen jälkeenkin.
  Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana.
  He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä
  vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä-
  ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa
  vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja
  polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu
  perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun
  muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari
  Suuren jättiläistyön perustukseksi.
  Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon
  liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että
  eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut
  rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet,
  voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu
  olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä
  tuntimääriä.
  Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan
  Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän
  kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen
  yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:
  -- Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota
  sattuisi syttymään! --
  Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas
  koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.
  -- Minä menen avaamaan, -- huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa,
  joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika
  oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:
  -- Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen. --
  -- Jokohan, -- puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen
  lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, --
  niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan
  asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, -- jatkoi hän, kun jyskytystä ei
  jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, -- minun luullakseni
  siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja
  silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana
  tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni. --
  Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa
  minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui
  kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois
  tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista
  viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat
  miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja
  vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua
  niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain
  tulijoista koputellen lunta jaloistaan:
  -- Hyvää iltaa! --
  -- Kiitoksia, -- vastasi Hiukka. -- Jumala suokoon meille hyvän
  yönkin! --
  -- Niin, -- arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi,
  -- kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin
  päänsä kallistaisi. --
  -- Herra varjelkoon, -- tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä
  kummallekin jääkärille, -- ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun
  majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko
  sinulla vielä puuroa jälellä?
  -- Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen,
  -- virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen
  katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa
  vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että
  sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. -- Kalaa, voita, läskiä
  ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka
  viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan
  pulloa. --
  Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka
  kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli
  vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän
  kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun
  puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä
  unessa.
  
  
  2.
  
  Onnin äidin uni oli kuitenkin levotonta. Hänestä tuntui kuin jokin
  onnettomuus olisi tullut sotilaiden mukana heidän mökkiinsä. Oltuaan
  valveilla hyvän aikaa ja rauhattomana kuunneltuaan öisen myrskyn
  ulvontaa sekä lumen tuiverrusta ikkunalasia vasten hän nousi ylös, puki
  nopeasti vaatteet päälleen, hankasi päretikulla ikkunasta jäähileet,
  mitkä yöllä olivat siihen kertyneet ja loi tähysteleviä katseita pitkin
  kolkkoa lumikenttää.
  Alussa hän ei nähnyt muuta kuin lumen pyörteitä, mutta kauan ei hänen
  tarvinnut seistä ikkunan ääressä, jonka saumoista tuulen henki työntyi
  sisään ja rupesi kylmämään hänen jäseniään, kun hän huomasi pitkin
  lumista jäälakeutta likenevän miesjoukon Kuopiosta päin.
  Ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että liikkuvat olivat ihmisiä, sillä
  hän huomasi niiden joukossa myöskin hevosia, herätti hän paikalla
  Hiukan ja kertoi tälle huomioistaan.
  Vanhus kavahti ravakasti pystyyn ja asettui Nellan paikalle ikkunan
  ääreen.
  -- Sotaväkeä, -- sanoi hän hetken kuluttua, -- ja nyt voin minä
  ymmärtää, että vanhan Setälän sanat toissa päivänä erotessamme
  Heikinniemessä jotain merkitsivät. Hän tuli silloin juuri Varkaudesta,
  missä oli kuullut kummallisia huhuja vainonajan lähenemisestä. En
  tahtonut sitä silloin uskoa, mutta nyt huomaan... --
  -- Jumala meitä varjelkoon! -- keskeytti Nella vaaleten. -- Pitääkö
  meidän nytkin nähdä ison vihan hirmupäiviä, jolloin... --
  -- Eikö mitä, -- tokaisi Hiukka vuorostaan keskeyttäen. -- Kuka sen
  tietää, vaikka suotta pelottelisivat. Eiväthän nuo sotilaatkaan
  sanoneet eilen illalla mitään! --
  -- Mutta jospa se sittenkin olisi totta, -- väitti Nella vavisten.
  Ukko Hiukan ei tarvinnut paljoa miettiä, vastatessaan:
  -- Siinä tapauksessa on jokaisen, joka aseita kykenee käyttämään,
  velvollisuus olla miestä, missä tarvitaan ja taistella horjumatta maan
  ja kuninkaan edestä. --
  Hiukan puhuessa näitä mieheviä sanoja liikahti nurkassa vuota, jonka
  alla Onni nukkui. Kuustoistavuotias pisti varovasti päänsä vuodan alta
  esiin paraiksi niin paljon, että voi mukavasti kuunnella iso-isänsä
  sanoja. Ja mitä enemmän tämä puhui, sitä säteilevämmiksi muuttuivat
  Onnin silmät.
  -- Herra Jumala, isä, ettehän suinkaan ajattele, että Onnikin... --
  Äidistä tuntui tuskalliselta. Hän ei voinut jatkaa lausetta loppuun,
  vaan sen sijaan heitti merkitsevän katseen poikaansa, joka samassa aika
  sukkelaan vetäisi päänsä takaisin vuodan alle.
  -- En luule, että pojalla on halua sotilaan ammattiin, -- sanoi Hiukka
  ja raapi korvallistaan, -- mutta minä voin... --
  Äänekäs aivastus kuului samassa sieltä puolen tupaa, missä sotilaat
  makasivat. He olivat havahtuneet. Kun vanha hiihtomies kysyi, mitä
  väkeä jäällä oli liikkeessä, tuli pitempi sotilas tämän kuultuaan
  ikkunan ääreen ja katsottuaan ulos sanoi hän heti paikalla toiselle
  toverilleen, joka vielä oli jäänyt lojumaan:
  -- Ylös, Kärki, nyt! Ne ovat täällä. --
  Kun Onni huomasi, että kaikki olivat tuvassa nousseet jalkeille, riensi
  hänkin pukemaan päälleen ja kun se oli tehty työntihe hän äitinsä ja
  iso-isänsä väliin jäisen ikkunan ääreen katselemaan marssivaa
  joukkuetta.
  -- Ahah, tässä on siis kiire käskemässä, -- virkkoi Kärki ja muutaman
  minuutin kuluttua oli hänkin tamineissaan.
  -- Mutta, -- sanoi Hiukka, joka tähän saakka kummastellen oli katsellut
  sotilaiden puuhaa ja kuullut heidän hämäriä vihjauksiaan, -- minun
  mielestäni teidän pitäisi esiintyä suorina minua kohtaan, jollei muun
  tähden, niin ainakin siitä syystä, että teitä on kohdeltu täällä hyvin.
  Syttyykö sota todellakin maassa? --
  Tämän kuultuaan Onnikin käänsi katseensa jäällä liikkuvista joukoista
  molempiin sotilaihin.
  -- Niin, -- vastasi näistä pitempi alussa vähän hämillään Hinkan
  nuhtelevien sanojen johdosta, mutta kohta jälleen reipastuen; -- niin,
  se on totta. Meillä ei ollut sydäntä sanoa sitä teille eilen illalla,
  mutta aikomuksemme oli kuitenkin kertoa siitä nyt, sen voi Kärki
  todistaa, -- lopetti puhuja kääntyen toveriinsa.
  -- Kokko puhuu totta, -- vakuutti Kärki.
  -- Emme tahtoneet häiritä hyvää yörauhaanne. --
  -- Mutta miksi sitte olette tulleet ennen noita? -- kysyi Nella hieman
  epäilevästi ja osotti jäälle.
  -- Siksi, että tahdoimme katsastaa, olisivatko ne pitkänuttuja, --
  vastasi Kokko.
  -- Täällä ei semmoisia ole, -- urahti Hiukka jyrkästi.
  -- Sitä parempi, -- arveli Kärki. -- Mutta ei niiden pitäisi kauan
  viipyäkään. --
  Ukko Hiukka kynsäsi mietiskelevästi korvallistaan. Hän ei tiennyt
  oikein, mitä uskoa. Viimein hän kysäsi osottaen joukkoon päin, joka
  tällä välin oli ehtinyt kappaleen lähemmä:
  -- Pysähtyvätkö ne tänne? --
  -- Eivät, vastasi Kokko.
  -- Mihinkä sitte? --
  -- Jynkkään. Ne ovat Kivimäen ja Sulkavan komppaniat. Heidän mukanaan
  on muutamia rakuunoita ja yksi kolminaulainen tykki. Heidän on määrä
  pysähtyä Jynkässä. Eilen puolenpäivän aikaan saapui koko Savon brigaadi
  Kuopioon. --
  -- No sen verran sitä tietää, mitä ympärillä tapahtuu! -- huudahti
  Nella hämmästyneenä käsiään lyöden.
  -- Niinpä niin, -- tuumi ukko Hiukka puolestaan, -- ikävää kyllä on
  kuulla, että vihollinen taas on maassa, mutta parempi kuitenkin tietää
  asia kuin olla siitä tietämätön. Luuletko syntyvän täällä tappelun? --
  -- Ei se mahdotontakaan ole, -- vastasi Kärki. -- Ryssä on tulossa jo
  Mikkelistä tänne päin. --
  -- Kummallista, -- puuttui puheeseen Onni, joka tähän saakka oli vain
  tarkasti kuunnellut, mutta nyt ei enää voinut hillitä kieltään. --
  Miksi ette ole sitä ajaneet tiehensä? --
  Tämä vaatimaton kysymys, niin viaton kuin se muuten olikin, sai
  molemmat sotilaat niin hämille, etteivät saaneet sanaa suusta. Pojan
  kysymyksessä piili liian masentava totuus ja samalla terävä, joskin
  tietämättä lausuttu arvostelu ruotsalaisen ylipäällikön toimintatavasta
  hänen käytettävikseen uskottujen joukkojen suhteen.
  Hiukka sitä vastoin sai tästä hyvän aiheen katkaistakseen
  äänettömyyden.
  -- Kas, kas, on siinä pojassa jo miehen alkua, -- virkkoi hän. -- Onni
  on ihan isänsä poika. Nähkääs siinä miehessä oli pontta ja varjele jos
  joutui sitä kokemaan. --
  Sotilailla ei ollut enää aikaa viipyä. Sydämmellisesti käteltyään ja
  kiitettyään vierasvaraisuudesta mökin väkeä he erosivat. Tuskin olivat
  he ehtineet lautakujalle saakka, ennenkuin seisahtuivat kuuntelemaan.
  Mökiltä päin kuului läähöttämistä.
  Onni juosta kipasee perässä, että lumi savuna ryöppysi ympärillä.
  -- Onko mitä asiaa? -- kysyi Kokko ja katseli mielihyvällä pojan
  vereviä, pirteitä poskia.
  -- On. Tahdon kysyä teiltä, enkö minäkin voisi päästä sotilaaksi! --
  Sotilaat vaihtoivat pari lämmintä katsetta, jonka jälkeen Kokko sanoi:
  -- Sitä emme me voi päättää. Kysy äidiltäsi ja iso-isältäsi. --
  Onnin pää painui alas. Kasvoilla kuvastui surumielisyyden leima, joka
  väkisinkin herätti sotilaissa myötätuntoisuutta.
  -- No, no, poika, -- lohdutti Kokko tarttuen Onnin kainaloon, -- älä
  ole pahoillasi. Tulee se sinunkin aikasi. Pysy nyt vielä jonkun aikaa
  siellä vanhuksiesi turvissa, niin kyllä sitte pääset sotilaaksi. --
  Nämä sanat tyynnyttivät Onnia hieman.
  -- Kiitos, kiitos, -- lausui hän ja tumma puna sävähti hänen
  kasvoilleen. -- Jynkässä ehkä tapaamme. Tien sinne kyllä löydän.
  Näin sanottuaan hän riensi takasin yhtä ravakasti kuin oli tullutkin.
  Koko aamupuolen päivää kulki Onni omissa mietteissään ovesta ulos ja
  takasin sisään näyttäen niin omituiselta, ettei ukko Hiukka malttanut
  viimein olla kysymättä.
  -- Mikä sinulla, poika, oikeastaan on? Oletko sairas? --
  Äiti, joka istui nurkkapuolella mökkiä kehräämässä, pysähdytti samassa
  rukkinsa pyörimästä ja silmäili poikaansa levottomin katsein.
  Ukko Hiukan täytyi toistaa kysymyksensä ja silloin vasta Onni vastasi:
  -- Minä tahdon sotilaaksi. --
  Hiukalta, joka oli vuolemassa luudan vartta, sillä hänen talvitoimenaan
  oli luutien myyminen Kuopiossa, missä hän monivuotisella kaupallaan oli
  saavuttanut parhaiden luutien valmistajan maineen, jonka johdosta hänen
  ansionsa oli verrattain hyvä menoihin nähden, putosi luudan varsi
  käsistä ja hämmästyksestä pisti veitsenterällä peukaloonsa. Nellakin
  oli yhtä hämmästynyt, mutta lisäksi vielä niin pelästynyt, että polvi
  sattui rukkiin, josta se rymisten kaatui lattialle ja vanha pyörä meni
  kappaleiksi.
  -- Sinä sotilaaksi! -- ärähti Hiukka ja mittasi nuhtelevin katsein
  tyttärensä pojan keskenkasvuista vartaloa. -- Sinä sotilaaksi! Johan
  nyt jotain! Ensin kai sinun pitää oppia niin paljon, että jaksat edes
  kohottaa kivääriä. --
  Mitään vastaamatta kiipesi Onni vikkelästi sängyn päälle, jonka
  kohdalla iso-isän luodikko seinällä riippui, sillä hän oli vielä liian
  lyhyt varreltaan voidakseen lattiasta käsin siihen tarttua. Hyppäsi
  sitte yhtä vikkelästi alas ja alkoi aika kevyesti heiluttaa luodikkoa
  ilmassa. Sitte teki reippaasti kaikki käsitemput itse kovalla äänellä
  lausuen komentosanat.
  Hiukka ja Nella vaihtoivat ihmetteleviä ja hämmästystä ilmaisevia
  katsetta. Hyvään aikaan he eivät kyenneet saamaan sanaa suustaan, jolla
  aikaa Onni marssi ja teki temppujaan, että hiki valui pitkin otsaa.
  Viimein Hiukka virkkoi vähän leppeämmin:
  -- Kuka sinulle on opettanut tuota kaikkea? Sinähän teit temput
  tottuneen sotilaan tavoin. --
  -- Siikalahden Rujo-ukko, -- vastasi Onni reippaasti.
  -- Ahaa, nytpä ymmärrän, mikä sinua on niin usein sinne lennättänyt Tuo
  vanha rahjus on jo kahta vaille yhdeksänkymmentä, mutt'ei oo vielä
  sittenkään unhottanut sotilastemppuja, vaikka päälle päätteeksi
  miehellä ei ole jäseniä jälellä kuin toinen käsi ja jalan puolikas.
  Mutta ethän ole vasta kuin kuusioista vuotias! --
  -- Niin, iso-isä, kuusioista ja puolivuotta lisäksi, -- vastasi Onni
  painavasti. -- Mutta mitä se siihen kuuluu, miten vanha olen, kunhan
  osaan ampua ja marssia! --
  Tämän puhelun kestäessä ukko Hiukan ja hänen tyttärensä pojan kesken
  muuttuivat Nellan kasvot yhä kalpeammiksi ja kun Onni oli lausunut
  viime sanat, vei äiti molemmat kätensä rajusti sykkivälle sydämmelleen.
  Kun Onni huomasi äitinsä liikutuksen, heitti hän pyssyn sänkyyn ja
  riensi tämän luo.
  -- Äiti, äiti, älkää vihastuko, -- pyyteli hän ja kietoi kätensä äidin
  kaulaan, -- minä tiedän, ettei siitä vaaraa tule. Me tahdomme tuota
  pikaa ajaa ryssän tiehensä ja sitte saamme olla levossa ja rauhassa.
  Rujo-ukolla on usein tapana sanoa, ettei Suomi koskaan pääse rauhaan,
  elleivät ryssät saa niin kovasti selkäänsä, etteivät enää uskalla
  pistää nenäänsä tänne. Ja miksi en minä saisi olla muiden mukana
  ajamassa heitä pois? --