Salatiedettä omin päin - 3

huonoksi, ihminen, jonka sisässä on ristiriitaa ja sielullista tuskaa,
tulee meidän luoksemme, niin me voimme hänelle antaa synnit anteeksi,
sillä me voimme omalla olemuksellamme paljastaa hänelle sen totuuden,
että Jumalan kanssa on rauha. Mestari-olento, ihminen, jonka sisässä on
Jumala elävä, vaikuttaa aina nostavasti ja puhdistavasti ihmisiin. Hänen
olemuksensa on ihmeellisen rauhottava. He juoksevat hänen luoksensa,
kertovat hänelle syntinsä, erehdyksensä ja pahuutensa ja hän sanoo:
»sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu». Hän antaa anteeksi, hän
osaa heitä rakastaa, vaikka he ovat huonoja, ja he tuntevat, että hän
rakastaa. He tuntevat nousevansa ja puhdistuvansa hänen edessään. Vaikka
heidän syntinsä olisivat veripunaiset, he tuntevat, että Mestarin edessä
ne tulevat lumivalkeiksi. Hänen rakkautensa pesee heidät puhtaiksi, he
tuntevat, että heissä todella ei olekaan mitään syntiä. He näkevät
Jumalan.
Tämä on ihmeellinen sielun totuus, jonka Kristus tahtoo opettaa. Silloin
on Jumalan valtakunta maan päällä, silloin toteutuu hyvän valtakunta,
kun me opimme antamaan synnit toisillemme anteeksi, kun opimme
siunaamaan toisiamme.
Ja oppiakseen tämän läksyn, tulee ihmisen, niinkuin sanoo sama Mestari,
ottaa risti päällensä. Koko tämä elämä, jota olen kuvannut, näyttäytyy
henkisesti katsoen näin: ihmissielu kulkee tiellä ja kantaa olallaan
mustaa ristiä. Hän kantaa ristiä kulkien »pääkallonpaikkaa» kohti. Ja
kun ihminen kantaa tätä ristiä ja ymmärtää iloita, silloin siitä
rististä, sen keskeltä kasvaa ruusuja. Siitä kasvaa rakkauden ruusu,
joka tekee ristin keveäksi ja ihanaksi. Tätä tarkotti Mestari
Rosencreutz, kun hän puhui ruusurististä ja perusti ruusuristin
veljeskunnan.


IV.
ÄLYLLINEN JA SIVEELLINEN PUHDISTUS.

Jos otamme matematisen totuuden esim. 2x2=4, niin sitä tuskin voi
esittää muulla kuin aivan yksinkertaisella selvällä tavalla: 2x2=4.
Vaikka koettaisimme olla runollisia, saisi siitä tuskin enempää irti.
Sitävastoin käytännölliset tosiseikat ovat toista laatua. Jos sanomme:
tuo ihminen on hyvä, voimme sitä seikkaa kuvata eri tavoilla ja näyttää
erilaisilla esimerkeillä, millä tavalla hänen hyvyytensä ilmenee. Ja
koska ei ole sen käytännöllisempää asiaa kuin totuuden etsintä ja
totuuden löydäntä, niin se luonnollisesti on asia, jota voidaan
tyhjentymättömän monella tavalla katsella ja esittää. Kun ihminen etsii
totuutta, etsii Jumalaa, niinkuin myös voimme sanoa, silloin tämä
etsiminen tietenkin tapahtuu koko hänen sielullaan, koko hänen henkensä
voimalla, sillä ihmisellä ei ole toivoakaan löytämisestä, ellei hän koko
sydämellään ja voimallaan etsi; mutta kun hän etsii, käyttäen ajatustaan
ja järkeään, voimme erottaa eri askeleita hänen etsimisessään, eri
jaksoja, ja kuvailla niitä eri tavalla. Tänään ja seuraavissa luennoissa
tahdomme puhua kolmesta jaksosta totuuden etsijän elämässä, jotka
voidaan selvästi erottaa toisistaan, olkoon että ne jyrkästi kehittyvät
toinen toisensa perästä tai että ne kehittyvät limittäin.
Ensimäinen jakso totuudenetsijäin elämässä, jos hän on nykyaikainen
ihminen, joka ajattelee ja käyttää järkeään, on se periodi, jolloin
hänen älynsä ja järkensä on etualalla ja vaikuttaa voimakkaammin,
jolloin hänen intelligenssinsä varsinaisesti tekee työtä. Tämä on hänen
tieteellis-filosofinen etsimisensä. Hän alkaa kysymällä itseltään: mitä
on totuus? Hän ei tyydy mihinkään vastaukseen, minkä hän on saanut
ympäriltään tai kasvatuksen kautta. Hän ei tyydy mihinkään
auktoriteti-uskoon, jota häneen tavalla tai toisella on tyrkytetty. Hän
ei ota mitään ennakoita uskoakseen vaan hän todella vakavasti kysyy,
onko totuus olemassa, onko Jumala olemassa, mikä on totuus? Ja kun hän
tämän kysymyksen tekee järjellään, silloin on luonnollista, että hän
aikoo järkeään käyttää--että hän pinnistää järkeään ja ymmärrystään niin
paljon kuin mahdollista etsiessään totuutta. Hän etsii tätä totuutta
sillä tavalla, että hän tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin ja
elämänkäsityksiin, joita nykyaikana on hänellä tarjona. Hän tutustuu
niihin ja arvostelee niitä omantuntonsa ja tietonsa kannalta, ja kun hän
tällä tavalla filosofisesti tutkii ja ajattelee, hän lopulta tulee
siihen johtopäätökseen, että hän totisesti ei tiedä mitään. Tämä on
ensimäinen askel totuudenetsijän elämässä. Hänen täytyy välttämättä
tulla siihen kohtaan, että hän koko olemuksellaan, järjellään,
ajattelevalla minuudellaan tunnustaa: minä en totisesti tiedä mitään.
Hän on tutustunut kaikenlaisiin oppeihin, on kuullut monelta ihmiseltä,
kuinka tämä ajattelee. Hän on koettanut katsella asioita monelta
puolelta ja lopuksi huomannut, että hän ei tiedä mitään, ei tiedä mitä
uskoa. Hän ei tiedä ollenkaan mitään. Ihmiset sanovat toiset toisella,
toiset toisella tavalla, toisten mielestä ihminen on kuolematon, toisten
mielestä kuolevainen, toisten mielestä on Jumala olemassa ja on
sellainen ja sellainen, toisten mielestä ei Jumalaa ole. Hän ei voi
mitään sanoa, hän työskentelee järjellään ja älyllään, mutta ne eivät
vastaa mitään, ei mitään muuta kuin: minä en tiedä mitään. Tämä on
viisauden alku, ensimäinen askel totuuden tietämisen tiellä, että
ihminen tietää, ettei hän tiedä mitään. Tämä on Sookrateen vanha neuvo.
Sookrates kulki ympäri ja keskusteli kaikenlaisten ihmisten kanssa ja
näytti heille, että he olivat samassa tilassa kuin hän itse sanoi
olevansa, sillä Sookrates todisti ja näytti, että heidän täytyi
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Sookrates omalla omituisella
opetustavallaan sai ihmiset näkemään, etteivät mitään tienneet. Monet
luulivat tietävänsä mutta Sookrateen käsissä riisuttiin alastomiksi ja
huomasivat, etteivät mitään tienneet. Tällainen työ on ihmisen tehtävä
itsensä kanssa. Jollei ihmisellä ole ketään Sookratesta luonaan, joka
häntä tällä tavalla pyörittää ja pinnistykseen pistää, niin hänen on
tehtävä se työ itse itsensä kanssa. Hänen täytyy itse viedä itsensä
siihen umpikujaan, josta hän ei edemmäksi pääse ja jossa hänen täytyy
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Jos ihminen silloin on ilman sitä
runollista temperamenttia, taiteellista vaistoa, josta ensi luennossa
oli puhe, hän hylkää koko totuudentuntemisen, väsyy siihen ja sanoo:
ihminen ei _voi_ tietää mitään. Huomaamatta hän nojautuu ja tyytyy
ensimäiseen löytöönsä eikä mene edemmäksi. Hän teki ennenaikaisen
johtopäätöksen. On paljon ihmisiä, jotka ovat tällä kannalla, sekä
oppineiden että oppimattomien joukossa. Oppineiden tie on voinut käydä
toisia uria myöten, mutta molemmat ovat tulleet siihen, etteivät he
mitään tiedä ja silloin tehneet johtopäätöksen, ettei voi tietää mitään.
Tätä kutsutaan agnostisismiksi ja on se itse asiassa hyvin rohkea väite,
vaikkeivät agnostikot itse sitä huomaa. Sama on laita monen monen
uskovaisen. Kun heitä lujasti ahdistetaan, he ehkä puoleksi
huomaamattaan laskevat itsestään sellaisen lauseen: ihminen ei voi
mitään tietää. Siihen ihminen aina turvaa, sillä ihmisen koko olemus on
pohjaltaan järkeä, ja ihminen välttämättä tahtoo tietoa. Hänen koko
olemuksensa on tietoon pyrkimistä. Kun hän näkee tai luulee, ettei itse
voi enää edetä mihinkään, hän sanoo: ihminen ei voi enempää tietää.
Sillä tavalla hän on tyydyttänyt sielunsa tarpeet ja luulee
tyydyttävänsä toistenkin tarpeet. »Olkaamme rauhalliset, me emme voi
mitään tietää, siinä kylliksi!» Tähän jäävät ne, joiden järki väsyy,
joilla ei ole sitä runollista vaistoa, joka veisi heitä edemmäksi.
Mutta ne, jotka pääsevät tämän kohdan yli, saavat järkensä valistetuksi.
Heidän järkensä herää uudella tavalla, heissä todella tapahtuu heräymys.
Suuren älyllisen työn perästä tämä heräymys tulee, kun ihmisellä on
ollut apunaan taiteellinen aisti, joka tekee hänen työnsä todella
sielukkaaksi ja henkeväksi. Hänen järkensä äkkiä valistuu ja hän saa
tietää ihmeellisen asian. Minkä? Tämän hän näkee älyllisessä
heräymyksessään: on olemassa elämä kaikkien ilmiöiden takana, yhtenäinen
elämä. On olemassa ykseys moninaisuuden takana. On olemassa ääretön
avaruus, johon korkeimmatkin auringot häviävät. Elämä on täynnä
ilmiöitä, mutta elämä itse on pohjaton. Elämä on rajaton verrattuna
ilmiöihinsä, jotka ovat rajallisia. On olemassa ikuinen elämä kaiken
yläpuolella, elämä, jota ihmiset nimittävät Jumalaksi. Tämän yhtenäisen
elämän ihminen älyllisessä heräymyksessään tajuaa ja näkee. Mahdotonta
on kuvata sitä fyysillisillä sanoilla ihmiselle, joka ei ole sitä
kokenut, hänen täytyy ponnistaa, kunnes hän saa kokemuksen siitä. Hänen
täytyy ponnistaa koko sielullaan, ja varmasti tulee päivä, jolloin hänen
ymmärryksensä herää ja näkee: »minähän en ole olemassa erityisenä
oliona, vaan olen yksilöllinen ilmennys äärettömästä elämästä. Olen vain
pisara merenpinnalla.» Ihminen aivankuin näkee ulos äärettömyyteen,
näkee Jumaluuden suuren pimeyden, joka itseensä kätkee kaiken valon. Hän
ymmärtää, mitä vanhat salatieteelliset maailmanselitykset tarkottavat,
kun ne sanovat: valo on syntynyt pimeydestä; kun raamatussakin
kerrotaan, että syvyys ja tyhjyys oli ensin ja sitten vasta tuli valo.
Kun ihminen täten huomaa olevansa pieni osa suuresta kokonaisuudesta,
huomaa, että kaikilla olennoilla toisin sanoen on yhteinen alkuperä eli
isä, täytyy hänen samalla myöntää, että kaikki ihmiset ja elävät olennot
suuren Elämän lapsina ovat keskenään veljiä. Hänen järkensä sanoo
hänelle vastustamattomalla selvyydellä: »sinä olet atomi
maailmankaikkeudessa, elämän äärettömässä valtameressä, niinkuin kaikki
muut ovat atomeja. Sinä et ole ihmeellisempi kuin mikään muukaan atomi
tässä kaikkeudessa eikä mikään muu atomi ole äärettömyyden ja
iankaikkisuuden kannalta ihmeellisempi kuin sinä olet. Sinä olet vain
yksi pyörä, ihmeellisessä koneistossa, sinä olet vain omalla paikallasi,
kohdallasi välttämätön atomi, tässä atomien meressä mutta matonen maassa
on aivan yhtä välttämätön ja salaperäinen ilmennys kuin sinä olet; ja
jos on olentoja, korkeampia ihmisiä, enkeleitä, jumalia, luojia, niin ne
ovat myös atomeja iankaikkisuuden ja äärettömyyden rinnalla. Ne ovat
myös sinun veljiäsi.» Luonnollista on, että kun ihminen järjessään tämän
totuuden älyää, hän samalla ymmärtää, että totuus oikeastaan häntä
velvottaisi. »Me ihmiset olemme veljiä, mutta emme elä kuin veljet!
Koska minä nyt tämän tajuan, pitäisi ehkä minun--?» Kuitenkin ihminen
voi jäädä tälle kohdalle. Hän on löytänyt suuren totuuden, mutta taas on
kohta tullut, että hän voi jäädä paikoilleen. Hän on totuuden nähnyt ja
voi sitä toisillekin neuvoa, toisiakin houkutella sitä näkemään, mutta
hän voi antaa sen jäädä itselleen älylliseksi voitoksi eli
saavutukseksi. Hän pysyy silloin intellektualistina, joka on nähnyt
Jumalallisen Elämän kaiken takana, mutta samalla nähnyt oman
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä, pienuutensa. Hän ei mitään kykene
tekemään, hän elää vain mukana niinkuin pisara meressä. Hän kätkee tämän
tiedon käytännöllisesti itseensä, hän on löytänyt helmen, mutta kätkee
sen peltoonsa. Hän on saanut »leiviskän», mutta kaivaa sen maahan. Mitä
hän voi tehdä? hän ei voi maailmaa muuttaa, ei saada sitä paremmaksi, ei
ihmisiä veljellisemmiksi keskenänsä.
Mutta jollei hän tälle kohdalle jää, jos hän tahtoo mennä eteenpäin
tästä heräymyksestä, jos hän tuntee sisässään: »minä tahdon maksaa
paljon, jotta totuus, jonka olen nähnyt, tulisi minussa eläväksi»,
silloin hän voi ottaa seuraavan askeleen edemmäksi ja joutua uuteen
jaksoon eli kehityskauteen totuuden etsimisessä.
Sen sijaan, että hän vain alhaaltapäin katselisi ihmeellistä totuutta,
hän silloin antaa totuuden jumalallisen elämän virrata itseensä.
Muistattehan, mitä tässä mainittiin eräässä äskeisessä esitelmässä, että
ihminen on aineellisessa ilmennyksessään munanmuotoisen auran
sisäpuolella, mutta että hän todellisessa itsessään on tämän
munanmuotoisen auran ulkopuolella. Aura on hänen Itsensä sisässä, Itsenä
hän ei istu sen auran keskellä; siinä on ainoastaan hänen yksilöllinen
ilmennyksensä. Itse hän jumalihmisenä on auransa ympärillä,
ulkopuolella, aineettomuuden maailmassa. Kun nyt ihminen näkee
älyllisesti, että elämä on yhtenäinen, että Jumala on iankaikkinen ja
ääretön salaisuus kaikkien ilmiöiden takana, niin hän itse asiassa ottaa
vastaan älyllisen vaikutuksen omasta Itsestään, siitä äärettömästä
Itsestä, joka on hänenkin oma Itsensä, vaikka se on hänen personallisen
ja yksilöllisen ilmennyksensä eli auran ulkopuolella. Mutta jos hän
tahtoo, että ääretön iankaikkinen elämä virtaisi hänen sisälle ja
ilmenisi hänessä, niin hänen täytyy ottaa vaikutuksia siltä Itseltä,
joka on yhtä Äärettömyyden kanssa, toisellakin tavalla kuin älyllisesti.
Hänen täytyy antaa tuon äärettömän elämänsä tunkeutua häneen niin, että
se täyttää myös hänen tunne- ja tahto-elämänsä. Kun hän vakavasti tahtoo
edetä älyllisestä näkemyksestä eli »heräämisestä« «vanhurskauttamiseen»,
silloin hänen täytyy tahtoa, että totuus, minkä hän on älyllisesti
nähnyt, ilmenisi koko hänen yksilöllisessä ilmennyksessään, täyttäisi
hänet ja tulisi siis ilmi hänen personallisessa elämässään. Toisin
sanoen on teoissa toteutettava, mikä ajatuksissa on ihanteena. Tämä ei
ole leikintekoa, sillä ihanteen toteuttaminen tässä tapauksessa on itse
Jumalallisen Totuuden toteuttamista. Ennenkuin se voi tapahtua, täytyy
ihmisen tahtoa--ja hän voi tahtoa, jos hänellä on taiteellinen
vaisto--että hän voisi elää veljellistä elämää. Hänen täytyy ajatella
omaa personallista elämäänsä ja millä tavalla hän voisi sitä muuttaa,
mikä siinä sotii veljeyttä vastaan, mikä on alhaista, puutteellista tai
rumaa. Hänen täytyy itse näitä asioita miettiä. Erehtyvät ne ihmiset,
jotka ottavat jonkun opettajan itselleen ja noudattavat hänen käskyjänsä
ja menettelevät sokeasti niiden mukaan, sillä tässä varsinaisesti
tarvitaan ihmisen omaa työtä, jos hän tahtoo edetä totuudenetsimisen
tiellä. Hänen ei pidä eikä hänen tarvitsekaan sokeasti kulkea kenenkään
neuvojen mukaan vaan hänen pitää itse omalla ymmärryksellään, omalla
parhaimmalla taidollaan pohtia asioita, jotka häntä itseään koskevat.
»Mikä minun sieluni pelastaa vaaroista, millä tavalla minun pitäisi
muuttaa elämäni, että siitä olisi hyötyä kanssa-ihmisilleni, miten
voisin elää niin, etten loukkaisi veljeyden periaatteita?» Näin hän
kysyy itseltään ja ymmärtää, että voidakseen olla todellinen veli
kaikkien kanssa täytyisi hänen osata rakastaa, aivan pohjattomasti
rakastaa. Mutta vaikkei hän sitä osaisi, hän kuitenkin tahtoo pyrkiä.
Tämä on juuri tärkeä kohta, että ihminen tahtoo pyrkiä ja vaikkapa
vähässä muuttaa elämäänsä. Hän esim. päättää: »nyt en tahdo enää tappaa
eläimiä enkä tehdä niin, että toisten täytyy tappaa minun takiani. En
siis syö lihaa, en mitään sellaista, jonka vuoksi eläimiä tapetaan.» Leo
Tolstoi, tuo suuri ihmeellinen mies, joka todella etsi ja pyrki, sanoo:
ensimäinen ehto, kun ihminen tahtoo tulla hyväksi, on, että hän tulee
kasvissyöjäksi, sillä kuinka ihminen voisi alottaa väärästä kohdasta ja
tulla hyväksi, samalla kun hän tahraa käsiään verellä.
Mainitsen tämän esimerkkinä, mutta en tarkotuksessa ketään loukata.
Kukin ihminen itse päättää sisässään kaikista kysymyksistä oman elämänsä
suhteen, ja se on hänen yksityinen asiansa Jumalan kanssa. Emme voi
tuomita ketään. Emme voi sanoa, kun näemme jonkun syövän lihaa: »Ah, hän
on mahdoton, hän ei kykene elämään veljellisesti.» Meidän kädessämme ei
ole veljeyden mittapuu. Kun ihminen on vakava pyrkimyksessään, on hänen
yksityinen asiansa, mistä kohdasta hän alottaa. Ihmisellä on laki
itsessään, sanotaan raamatussa. Hän on itselleen laki. Laki on
kirjotettu hänen sydämeensä ja hän itse ymmärtää, mitä hän itseltänsä
vaatii. Kun hän vilpittömästi tahtoo edetä veljellisyyden tiellä ja kun
hän ajattelee ihanteena, että voisi palvella ihmiskuntaa ja
maailmankaikkeutta, sen onnea ja edistystä, mitään itselleen pyytämättä,
silloin hän on oikealla. Ihmisen on niin yksinkertaista tuntea, niin
helppoa arvostella omaa itseään. Hän kysyy itseltään: mitä minä tahdon?
ja vastaa siihen aivan rehellisesti ja vilpittömästi. Aivan
välttämätöntä totuudenetsijälle on, ettei hän tee mitään ilvettä itsensä
kanssa. Siinä kohdassa ihmiset erehtyvät, että usein ovat sokkosilla
itsensä kanssa. Totuudenetsijälle ei sellainen kelpaa, hänen täytyy
seisoa alastomana itsensä edessä. Mutta kun hän löytää itsestään
vilpittömän tahdon edetä veljeyden tiellä, silloin totisesti hän etenee
ja älyllinen totuudennäkemys muuttuu hänessä siveelliseksi
elämänvoimaksi--ja ihmiselle tapahtuu uusi kokemus.
Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on
järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa
hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän
henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän
lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla
että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki
olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien
kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen
todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle
elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu
tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä
rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä
rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole
muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa
eikä tehdä itseään hyväksi--kuinka hän kuolevainen ihminen voisi
itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri
ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää,
se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan.
Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on
pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan
armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen
silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua,
mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se
on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi,
puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää,
silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka
eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan
voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on
hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen,
mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen
asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa
itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa
siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen
korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.
Tällainen on toinen jakso totuudenetsijän elämässä. Ja kun hän on tähän
kohtaan päässyt, ei hän tiellä enää pysähdykään, ei hän enää jääkään
seisomaan vaan hän etenee itsestään eteenpäin ja hänen kokemuselämänsä
yhä rikastuu. Päivä päivältä hän oppii selvemmin ja laajemmin
rakastamaan. Päivä päivältä hänelle esiintyy uusia elämän ongelmia,
jotka vaativat ratkaisua. Päivä päivältä hänen kykynsä niitä ratkaista
kasvaa.


V.
YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.

Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä,
että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä.
Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu,
ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti
kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta
totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme
askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata
muuta kuin kahta.
Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden
älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen
heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja
ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi
yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan
olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat
tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.
Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa
sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien
ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen
velvollisuus toteuttaa veljeys.
Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen,
yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista
elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden
mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana
seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää
älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista
ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa,
tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia
kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä
eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei
ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista
rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää,
mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on _de jure_ vaikkei vielä
_de facto_. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa
kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee
pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa
suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi
saavuttaa.
Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei
vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on,
hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää,
että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän
rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata
rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto
velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän
aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia
kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän
ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei
elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän
ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se
hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa
auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa
ilmenisi?
Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee:
»oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin
minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät
ruumiillisesti,--oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan
hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin
kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he
kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä,
puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan.
Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla
sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä
hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi
heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?
Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän
ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen
ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä
kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja
avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä
järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä
yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan
toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata
näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille
mitään aineellista apua antaa.»
Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin
aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä
ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas
on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen
siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen
surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä
ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa.
Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja
hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä
rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen
ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin
vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen
johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella
kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei
niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä?
Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa
siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai
ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman
jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran
tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän
kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis»,
huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta,
silloin voisin ihmisiä auttaa.»
Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa
tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön
maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän
tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle,
mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä
uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja
velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta.
Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän
tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan
henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista
voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa,
vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen,
onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa
iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa
maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse
sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.
Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa?
Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää
elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin
muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se
kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa
kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen,
silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä
tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää
logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä
ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä
ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman
salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen
täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole
fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on
syytä toivoa vastausta.
Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin,
hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan
tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät
ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet
yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa