Salatiedettä omin päin - 2

älytasolle, tunneruumiista älyruumiiseen. Se tekee hänen suhteensa
elämään älylliseksi. Hän huomaa, että onni tulee hänelle, jos hän osaa
olla uskollinen, uskollinen sille ihmiselle tai aatteelle tai työlle,
jonka hän on valinnut.
Kolmas läksy on sentähden tämä: ihanteen uskollinen palveleminen, olkoon
ihanne personoituneena ihmisessä tai aatteessa. Ihmiselle on nyt onnen
salaisuus siinä, että hän on uskollinen aatteelleen, totuudelleen,
rakastetulleen. Ja hän elää itsetietoisempaa elämää kuin koskaan ennen.
Kun ihminen on tätä kolmatta läksyä oppimassa, silloin hänellä usein on
selvänä jo nuoruudessaan, mitä hän tahtoo elämässä tehdä, tai myös on
selvänä, ettei hän tuhlaa rakkauskykyänsä keneen tahansa vaan odottaa
sitä ihmistä, joka on hänelle luvattu. On näitä omituisia ihmisiä, jotka
eivät etsi rakkautta ymparillään, eivät hapuile sieltä täältä lempeä
vaan tyyneesti kulkevat tietään ollen vakuutettuja siitä, että tulee
kerran sielu, jota he voivat rakastaa. On myös niitä, jotka nuoresta
saakka tietävät, mitä on tehtävä, millä tavalla heidän tulee järjestää
elämänsä, ja jotka ovat uskollisia omalle aatteelleen ja koettavat
ohjelmaansa toteuttaa elämässään. He ovat kummallisen viisaita ihmisiä,
heidän onnensa on heidän uskollisuudessansa.
Mutta sitten tulee neljäs läksy, ja se on, että tämä aate, tämä ihminen,
tämä ihanne, jolle ihminen on uskollinen--se pettää. Sellainen kokemus
täytyy jokaisen elämän koulussa kävijän tehdä, jokaisen pyrkijän, joka
lähestyy vihkimystä. Se ihminen, jota hän uskollisesti rakasti, se aate,
jota hän palveli, se ihanne, se totuus, joka hänelle oli kaikki
kaikessa, se pettää, menee rikki hänen käsissään ja hänen jalkojensa
alla. Kaikki pettää. Hänen täytyy tehdä tämä kokemus, sillä vasta sen
kautta hänet nostetaan neljättä läksyä oppimaan, joka myös on
välttämätön, ennenkuin ihminen voi pyrkiä vihkimyksen porttien luo.
Mikä on sitten tämä neljäs läksy? Että ihminen löytää onnensa siitä,
että hän täyttää velvollisuutensa aivan kuin kone, pyytämättä mitään
itselleen elämältä. Hänen oma elämänsä on aivan tyhjä. Tämä on neljäs ja
korkein läksy. Te olette voineet nähdä sellaisen ihmisen, joka lähestyy
vihkimystä ja josta ette tiedä, mikä on hänen elämänsä sisältö; hän ei
mitään pyydä, ei mitään toivo, hän täyttää velvollisuutensa nurkumatta
vieläpä iloisesti,--hän aivan kuin säteilee onnea siitä, ettei mitään
toivo eikä vaadi.
Tämä sisäinen saavutus on itse asiassa sielullinen lepotila ennen
vihkimystä. Ihminen voi elää useita ruumistuksia tällaista kummallista
lepotilaa, jolloin hänen sielunsa on vapaa personallisista pyyteistä.
Mutta hän on onnellinen. Hän lähenee vihkimyksen portteja. Hän lähenee
elämän salaisuutta. Hän käy aivan kuin kuoleman partaalla, aivan kuin
kuohuvan virran rannalla. Tarvitaan vain, että hän avaisi silmänsä ja
näkisi, niin astuisi kuoleman virran yli toiselle rannalle. Jos hän nyt
herää uudella voimalla totuutta etsimään, Jumalaa tahtomaan, ei vastaus
ole kaukana. Hän tekee varmasti kokemuksia jotka näyttävät hänelle, että
elämä kätkee hänelle paljon, että nyt vasta elämä voi hänelle alkaa, nyt
vasta, kun hän ei mitään pyydä itsellensä. Nyt voi elämä tulla hänen
luoksensa kaikessa rikkaudessansa. Hän lähestyy sitä sieluntilaa,
jolloin ihminen on tietoinen siitä, että hän on aivankuin vankilassa
olija, mutta että hänellä on Jumala, oma sisäinen itse, joka on yhtä
hänen kanssaan ja ulkopuolella hänen vankilaansa. Ihminen saa kokea
elävänsä salaperäisessä piirissä, toisin sanoen, että hänellä on mitä me
kutsumme »syy-ruumiiksi»; että hänen ympärillään on piirrettynä
okkultinen kehä, joka piirittää hänen personallisen tajuntansa. Tuon
munanmuotoisen piirin sisällä hän elää personallisena olentona. Siinä
ovat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja toimintansa, koko hänen
ruumiillinen olemuksensa on tamän kehän sisäpuolella, mutta nyt hän
tekee sen havainnon lähestyessään vihkimyksen portteja, että hän Itsenä
elää tämän kehän ulkopuolella ja että hän itse on piirtänyt sen kehän.
Hän on itse rajottanut itsensä minuudeksi, minä-ruumiiksi eli
syyruumiiksi, mutta Itse hän on sen ulkopuolella.
Ohimennen sanoen on oikeastaan sangen vaillinaisesti ja miltei väärin
kuvattu, kun sanotaan, että Logos luodessaan maailman ympäröi itsensä
maagillisella ympyrällä, jonka sisäpuolelle hän muodostaa maailman. Asia
ei ole niin, että Jumala luodessaan maailman ympäröisi itseään
maagillisella piirillä; kun Jumala päättää luoda maailman, hän piirtää
pallon omaan itseensä, hän aivankuin avaa omassa itsessään
maailmankehän. Itse hän on sen ulkopuolella. Samalla tavalla me ihmiset
henkisinä olentoina olemme tajuntaa, ja tämä merkitsee, että meillä ei
ole muotoa, jota voisimme fyysillisellä kielellä kuvata; emme ole
aineellisia olentoja vaan tajunnallisia. Mutta personallisuutemme, joka
on ilmennyksemme ja muuten ainoa, mistä tavallinen ihminen mitään
tietää, on tässä tajunnassamme piirrettynä ja rajotettuna
ilmennysmuotona. Me olemme piirtäneet tämän auran ulkoviivan ja sen
sisällä me ilmestymme eli ilmennämme itsemme aineellisessa maailmassa,
mutta itse me olemme sen ulkopuolella henkisinä olentoina. Mestarit
esim. kolminaismaailmassa ilmestyvät personallisina olentoina ja silloin
rajottavat itsensä, mutta itsessään he elävät yliaineellisessa
aineettomassa maailmassa tajuntoina. Me emme osaa heitä kuvailla
sanoilla, niinkuin emme ylipäänsä sanoilla saata kuvata jumalallisia
olentoja. Ainoastaan silloin kun he piirtävät itsessään piirin, jossa
ilmentävät itsensä aineellisessa maailmassa, voimme heitä sanoilla
kuvata.
Kun ihminen lähenee vihkimystä, hän tekee sen kokemuksen, että hänellä
on Jumala. Jumala alkaa hänelle puhua ja aivankuin näkyy hänelle. Ja
silloin hän valmistuu ottamaan askeleita elämän ja kuoleman toiselle
puolelle. Hän valmistuu siten, että hän personallisessa tajunnassaan
lähtee ulos personastaan. Hän personallisessa tajunnassaan lähestyy
Itseään ja Jumalaa--nousee oman itsensä yli ja tulee iankaikkiseksi
minuudeksi. Silloin näkevät Mestarit, jotka elävät hengen maailmassa,
että hänet voi ottaa vastaan, että hänet voi vihkiä. Vihkimys on ihmisen
puolelta lupausta, ja vihkimyksen edellä tapahtunut pitkä itsekasvatus
on tehnyt ihmisen kykeneväksi lupaamaan. Nyt hänestäkin kerran varmasti
koituu olento sellainen, jommoista alussa kuvattiin.


III.
JUMALA.

Siinä uudessa elämänymmärryksessä, johon teosofia meidät johdattaa, eli
ehkä vielä paremmin sanoen siinä elämässä, jonka se meille avaa, voidaan
erottaa useampia eri asteita. Tänään tahdomme puhua siitä, mitenkä tämä
uusi elämä eräältä kannalta katsoen jakautuu kolmeen asteeseen eli
askeleeseen, joita me kaikki voimme astua ja jotka kerran ovat kaikkien
astuttavat. Näitä kolmea askelta voisimme kutsua nimillä: Jumala
minässä, Jumala toisessa ja Jumala kaikkialla.
Ensimäinen suuri totuus, jonka ihminen itsellensä käytännössä omistaa
silloin kun hänessä herää uusi elämänymmärrys, on se, jota me voimme
teosofisella nimityksellä kutsua »_Jumala minässä_«.
Mitä tämä merkitsee? Jos ajattelemme yleensä ihmisten suhdetta siihen,
jota kutsutaan Jumalaksi, on se epäilemättä sangen pintapuolista ja
ulkonaista laatua. Se Jumala, jota ihmiset kristikunnassa kasvatuksen
kautta oppivat palvelemaan, sehän on heidän ulkopuolellaan oleva
jumalallinen olento, joka on maailman luonut ja heidätkin luonut ja
antanut määrätyn ohjelman ihmiselämälle. Olemme näistä asioista monta
kertaa puhuneet ja luulen kaikkien myöntävän, että se Jumala, jota
kristikunnassa tavallisesti palvellaan, on tällainen ihmisen
ulkopuolella oleva Jumala.
Nyt on ensimäinen uusi totuus, mikä astuu ihmisen eteen, kun hän
käytännössä omaksuu uuden elämänymmärryksen, se, että Jumala ei ole
hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisässään. Hän ei voi löytää mitään
Jumalaa ulkopuoleltaan, ellei hän löydä Jumalaa omasta sisästään.
Tämä asia on todistettavissa, sillä tieteellinen tosiseikka on, että
ihmisen tajunnassa on kaikki, mistä hän mitään tietää. Jos näemme
edessämme ulkokohtaisen maailman ilmiöineen ja olioineen, niin me olemme
siitä tietoisia ainoastaan siinä määrin kuin se astuu meidän omaan
tajuntaamme. Tämä on tieteellinen tosiseikka. Me emme mitään näkisi
ympärillämme, ellei kuva siitä tulisi meidän aivoihimme, ja se, minkä me
näemme, ei ole itse ulkokohtainen maailma vaan meidän aivoissamme oleva
kuva siitä. Sen me näemme. Siis me voimme sanoa aivan kuin hindulaiset
filosofit, veedaantalaiset sanoivat: »kaikki on sinussa, koko maailma on
sinussa itsessäsi.» Me tiedämme maailmasta ainoastaan siinä määrässä
kuin se on meissä itsessämme. Siis puhua ulkokohtaisesta Jumalasta on
aivan mahdotonta. Ihminen ei voi tietää mitään siitä ulkokohtaisesti,
hän ei voi tietää mitään Jumalasta, joka on hänen ulkopuolellansa.
Ainoastaan sellainen Jumala voi tulla hänelle tajuttavaksi, joka piilee
hänen omassa sielussaan.
Tämä on ensimäinen totuus: Jumala on etsittävä minusta itsestäni. Ja
silloin kun tämä selviää totuudenetsijälle, kun ihmiselle ensin tulee
tämä uusi ymmärrys, että hänestä itsestään on Jumala löydettävä, silloin
hän kysyy itseltään: kuinka minä sen Jumalan voin löytää? Missä se
Jumala piilee itsessäni, minkälainen on se Jumala, joka on minussa
itsessäni? Olenko minä Jumala? Kuinka minä voin olla Jumala? Hän huomaa
itsensä heikoksi, huonoksi, puutteelliseksi olennoksi. Kuinka hän olisi
Jumala?
Monet sanovatkin teosofeista ja sellaisista ihmisistä, joilla on tämä
uusi elämänymmärrys: he luulevat, että ihminen on Jumala, he luulevat
itsensä Jumalaksi, he ihailevat omaa syntistä itseänsä. Tämä on suuri
erehdys niiden puolelta, jotka niin sanovat, sillä se, joka käytännössä
tulee tämän kysymyksen eteen, hän tietää, ettei hän voi kutsua itseänsä
Jumalaksi. Hän tietää, että hän itse ei ole suinkaan mikään Jumala.
Mikä on sitten Jumala, minkälainen on se Jumala, joka hänen on
löydettävä omasta itsestänsä? Hän kysyy neuvoa viisailta, niiltä
Mestareilta, jotka ovat esiintyneet maan päällä. Hän alkaa aivan uudessa
valossa lukea vanhoja pyhiä kirjoja teosofisia, mystillisiä teoksia. Nyt
hän niistä tahtoo saada selville, minkälainen on se Jumala, jonka hän
voi löytää itsestään. Ovatko viisaat sanoneet mitään siitä, minkälaisen
Jumalan hän voi löytää itsestään?
Hän huomaa silloin, että viisaat ovat yksimielisesti puhuneet siitä
Jumalasta. Kun hän tutkii viisaiden oppeja ja heidän elämäänsä, huomaa
hän, että he puhuvat ja elämällänsä todistavat tuosta Jumalasta, että se
on rakkautta, totuutta, hyvyyttä, jaloutta. Se on jotain aivan
inhimillistä ja samalla yli-inhimillistä, sillä se on täydellinen. Siinä
Jumalassa ei ole mitään pahaa, ei mitään kovaa, ei mitään julmaa, vaan
se Jumala on hyvyyttä, totuutta, vapautta, rakkautta. Hän löytää
monenlaisia määritelmiä, mutta hän ymmärtää, että ne kaikki ovat yhtä,
ne kuvaavat elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät
vain ovat omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä
elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät vain ovat
omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä elämää, joka
piilee ihmisen sisällä ja jonka etsijä voi itsessään myös huomata.
Hän ymmärtää silloin sekä käytännössä omasta itsestään että viisaiden
opista, että tämä Jumala ei ole muodollisesti määriteltävä. Hyvyys,
rakkaus, veljeys, kauneus j.n.e. mitä nimiä käytetäänkin, ne eivät ole
mitään rajotettuja asioita. Niistä ei voi sanoa: tämänkaltainen on
hyvyys, tämänmuotoinen on totuus, tämänsuuntainen on vapaus j.n.e. vaan
ne ovat mysterioita. Itse elämä on ikäänkuin suuri salaisuus, joka
piilee ihmisen sisällä, mutta ilmenee ihmisessä sillä tavalla, että sitä
täytyy kutsua ylevällä nimellä »Jumalaksi». Mutta elämä ilmenee
muodollisesti eri lailla eri yksilöissä. Sen huomion etsijä heti tekee,
ettei ole ollenkaan kysymys siitä, että hän muovautuisi minkäänlaisen
määrätyn ojennusnuoran ja säännön mukaan sellaiseksi ja sellaiseksi,
vaan että hän käsittäisi oikealla tavalla vapauden, muodottomuuden,
säännöttömyyden. Kysymys on vain siitä, että hän huomaisi Jumalan, jota
hänen tulee palvella, olevan hänessä itsessään,--ei Jumala toisessa
eikä toisen Jumala vaan »minun Jumalani».
Mikä on »minun Jumalani?» Se on Jumala, jota minä voin lähestyä, se on
linja, jonka toinen pää on minussa itsessäni hyvänä, jalona pyrkimyksenä
eli haluna, ominaisuutena.
Itseänsä tutkiessaan ihminen voi todella itsessään tuntea elämänhalua
siihen suuntaan, jota hänen täytyy hengessään kutsua _hyväksi_, ja hän
tuntee nyt, että sitä suuntaa pitkin hänen on etsittävä Jumalaa. Ennen
sanottiin: »palvele Jumalaa!» ja määriteltiin, minkälainen Jumala on.
Sanottiin: »tuollainen ja tuollainen on Jumala, häntä sinun tulee
palvella, hänen edessään kumartua». Mutta uusi elämänymmärrys sanoo:
»palvele sitä Jumalaa, jonka yksin sinä voit omalla tiedollasi löytää».
Ihminen tulee yhtäkkiä vastuunalaiseksi olennoksi. Ennen hän oli lapsi,
hänelle selitettiin, mitä on Jumala ja mitä hänen piti tekemän. Nyt hän
on tullut uudeksi olennoksi, täysi-ikäiseksi ihmiseksi, nyt hänen täytyy
itse tietää, mikä on Jumala, mikä on »minun hyvyyteni, minun jalouteni,
totuuteni, vapauteni, mikä on minun ihanteeni». Sitä hänen tulee
palvella, sitä etsiä ja lähestyä.
Jos katselemme nuoria ihmisiä, huomaamme, että he ainakin _joskus_
ellemme voisi sanoa _usein_ tuntevat sisässään: niin ja niin he
tahtoisivat elää elämässä. He näkevät ihanteen edessään, ihanne
häämöttää heille ja he ajattelevat: tuollaista tietä pitkin he
tahtoisivat kulkea eteenpäin, noin he tahtoisivat elää elämänsä,
tuollaiseksi he tahtoisivat elämänsä rakentaa. Mutta myös huomaamme,
että pian he kieltävät oman ihanteensa, luopuvat siitä, eivät usko
siihen, sillä maailma tulee kovilla, kylmillä kourillaan, puristaa heitä
ja sanoo: näin sinun pitää olla, näin pitää kulkea, tuolla tavalla pitää
elää. Ja he eivät silloin uskalla elää sitä omaa elämäänsä, jota
sisässään kannattavat. Jotkut tietysti uskaltavat, mutta eivät kaikki
niistä, jotka nuoruudessaan voivat tuntea sellaisia välähdyksiä.
Nyt uusi elämänymmärrys, joka ihmiselle selviää, antaa hänelle
ensimäisenä velvollisuutena tämän käskyn: elä niin kuin sinä
sisimmässäsi tahtoisit elää. Elä niinkuin sisimpäsi sanoo sinulle
jumalallisen elämän olevan.
Ja jos ajattelemme esim. Kristusta, niin hänen vertauksistaan huomaamme
aivan selvästi, että hän opetti juuri näin. Hän puhui Taivaan eli
Jumalan valtakunnasta, siitä valtakunnasta, jossa Jumalaa palvellaan.
Mainitsen yhden vertauksen, tuon tutun kertomuksen talenteista. Herra
antoi yhdelle palvelijalleen viisi talenttia eli leiviskää, toiselle
kaksi ja yhdelle yhden. Sitten hän oli poissa ja palvelijat saivat tehdä
talenteillaan, mitä halusivat. Ja kun hän tuli takaisin, niin se, joka
oli saanut viisi talenttia, oli kartuttanut ne kymmeneksi, se, jolla oli
kaksi talenttia, oli kartuttanut ne neljäksi. Ja näille sanoi Herra:
»menkää rauhaan, te hyvät palvelijat». Mutta se, joka oli saanut yhden
talentin, sanoi: »minä pelkäsin sinua, sillä tiesin sinut ankaraksi, ja
kaivoin talenttini maahan. Tässä se on». Mutta Herra sanoi: »mene
tyköäni pois, sinä laiska palvelija».
Tämä viittaa siihen, että jokaisella ihmisellä on oma Jumalansa, jos
niin saa sanoa, oma määrä hyvyyttä, ihannetta, totuutta, elämää. Sitä
hän ei saa kaivaa maahan, olkoon se kuinka pieni tahansa. Hän ei saa
sitä peittää piiloon, vaan jos hän tahtoo elää uuden elämänymmärryksen
mukaan, tulee hänen kartuttaa juuri omaa talenttiaan eikä toisen
talenttia. Ei häneltä vaadita, jos hän on saanut yhden talentin, että
hän ehtisi saada elämässä aikaan yhtä paljon kuin se, joka on saanut
viisi tai kaksi. Jokaiselta elämä odottaa niin paljon, kuin hänellä on
siemenenä entisyydestään, mutta jokaisella on tällainen siemen. Jos me
kiellämme Jumalan meissä, jos kätkemme oman talenttimme, sen hyvän,
minkä omistamme menneisyydestä, ne taipumukset ja ne mahdollisuudet,
mitkä meillä on perintönä, niin me elämme hukkaan ikuisuuden kannalta
katsoen. Meitä syystä silloin voidaan kutsua laiskoiksi palvelijoiksi.
Mutta jos me uskallamme heittäytyä elämään sitä elämää, jota sisässämme
tunnemme oikeaksi ja jota tahtoisimme elää, silloin Elämä kutsuu meitä
ahkeroiksi, hyviksi palvelijoiksi, kun meidän maallinen aikamme loppuu,
silloin olemme kartuttaneet sitä henkistä varallisuutta, mikä meille on
annettu.
Tämä on ensimmäinen läksy, se on ensimäinen askel.
Kun ihminen elää tämän uuden elämänymmärryksen mukaan ja on tällä
ensimäisellä pyrkimyksen asteella, silloin tietenkin hänen silmänsä on
suunnattuna omaan ihanteeseen, omaan jumalaan, siihen, että hän voisi
elää omaa elämäänsä. Hän on silloin altis monenlaisille suurille
erehdyksille Hän on altis sille suurelle erehdykselle, että vaikka hän
näkee oman Jumalansa, hän ei näe Jumalaa toisessa. Sentähden toinen
askel, toinen läksy on tämä: opi näkemään »_Jumala toisessa_».
On aivan välttämätöntä, että ihminen ensin löytää Jumalan omassa
itsessään. Muuten hän ei voi nähdä mitään Jumalaa. Mutta kun hän on
löytänyt oman Jumalansa, oman ihanteensa, kun hän on löytänyt Elämän
siinä ihmeellisessä muodossa kuin se hänessä on kätkettynä, silloin hän
voi alkaa nähdä Jumalaa toisessakin. Mutta taival on taas pitkä hänen
edessään. Sillä kun hän on täynnä omaa Jumalaansa, niin hän näkee
selvästi, missä kohdin toiset eivät ymmärrä hänen Jumalaansa, vaan ovat
aivankuin sitä vastaan, ja hän ihmettelee itseksensä ja ajattelee,
etteivät ne tiedä mitään Jumalasta. Nyt on kyllä paljon ihmisiä, jotka
eivät tiedä mitään sisäisestä Jumalasta, mutta on myös sellaisia, jotka
siitä tietävät. Ja tällä tiellä, jolla kulkien ihmisen nyt täytyy oppia
näkemään Jumala toisessa, hän ensin tekee sen havainnon, että hän ei
osaa nähdä Jumalaa toisessa vaan aivankuin ihmettelee: eivätkö nuo
toiset ymmärräkään, eivätkö palvelekaan, eivätkö näekään, minkälainen
Jumala on, sillä hänen oma Jumalansa on niin selvä, niin kirkas hänen
mielestään. Hän ihmettelee, etteivät muut näe sitä yhtä kirkkaana ja
kysyy itseltään: onko heissä Jumala?
Vähitellen hän monenlaisten katkerienkin kokemusten kautta oppii
näkemään Jumalaa toisissa. Sillä hän tekee sangen pian toisen
kokemuksen. Kun hän on löytänyt Jumalan itsessään, ymmärtää hän, että
toinenkin on voinut löytää Jumalan ja on voinut edetä Jumalan tunnossa
pitemmälle kuin hän. Ja kun hän tapaa sellaisen ihmisen tai lukee tai
kuulee sellaisesta, jossa jumalallinen elämä on elävä, niin hän on altis
uskomaan, että toinen käsittää koko sen elämän mikä on hänen sisällään.
Käytännöllisessä elämässä tämä ilmenee siten, että kun ihminen näkee
toisen, jossa jumalallinen elämä on elävä, hän on altis luulemaan
toisessa kaikkea hyvää, mitä hän itse ymmärtää, ja luulee, että toinen
on kaikissa kohdissa ihmeellinen ja täydellinen. Hän ei siinä erehdy,
mutta hän erehtyy tietämättään siinä kohden, että hän luulee toisen
Jumalan olevan saman kuin hänen oman Jumalansa. Hän ei ole vielä oppinut
näkemään Jumalaa toisessa, hän on vain oppinut tuntemaan oman Jumalansa,
ja kun hän ensin ymmärtää, että toisessakin on Jumala, hän luulee, että
hänen oma Jumalansa on toisessa ja siitä seuraa katkeria kokemuksia,
sillä jonkun ajan kuluttua hän herää huomaamaan, että Jumala toisessa ei
ollutkaan sellainen kuin hän luuli, se ei ollut hänen oman mittapuunsa
mukaan täydellinen. Tämä kokemus voi joskus vaikuttaa häneen
tärisyttävästi, mutta se opettaa hänelle uudistuessaan, että hänen
täytyy oppia näkemään Jumalaa toisessa, mutta ei omaa Jumalaansa. Toisin
sanoin hänen tulee oppia näkemään, että hyvää on toisissa ihmisissä,
vaikka se ilmenisi toisella tavalla kuin hänessä itsessänsä.
Tämä on silloin hänelle ihana kokemus. Kun hän tottuu ajattelemaan ja
näkemään näin, niin hänelle avautuu aivan uusi maailma. Hän oppii
katsomaan ihmisten sieluihin ja huomaa, että heissä on hyvää. Hän oppii
lopulta näkemään hyvää niissäkin ihmisissä, jotka eivät ollenkaan itse
ole tietoisia Jumalasta sisässään. Hän oppii näkemään hyvää yleensä
ihmisissä ja sillä tavalla hän voi aivankuin suunnata katseensa pois
siitä, jota hän kutsuu pahaksi. Hän oppii yhden merkillisen asian
itsensä suhteen, yhden käytännöllisen asian oman Jumalansa
palvelemisessa. Hän oppii sen, että jos hän tahtoo hyvää itsessään
kasvattaa, jos hän tahtoo, että Jumala hänen sisässään kasvaisi, silloin
hän ei saa ajatella pahaa itsessään. Silloin hän ei saa kääntää
katsettaan siihen, mitä hänessä on pahaa. Aivan niinkuin Kristus sanoo
eräässä vertauksessaan: jos pellolla on sekä hyvää viljaa että
rikkaruohoa, niin ei pidä ottaa rikkaruohoa pois, ettei tulisi hyväkin
mukana vaan antaa kaiken kasvaa elonaikaan asti. Tällä Kristus tarkottaa
sitä merkillistä sielutieteellistä seikkaa, että jos me tahdomme
kasvattaa itsessämme hyvää, emme saa nureksien ja voivottaen ajatella
sitä pahaa, mikä meissä on, vaan meidän täytyy ummistaa silmämme ja
korvamme siltä ja vain kasvattaa hyvää, vain aina palvella hyvää ja
totuutta. Meidän ei pidä välittää valheesta, synnistä, pahasta, sillä
jos me siihen käännämme huomiomme, jos alamme kitkeä itsestämme niitä
rikkaruohoja, mitä meissä on, silloin on varmaa, että samalla kuin
saamme kitketyksi muutamia rikkaruohoja, me myös kitkemme hyvää pois.
Ihminen koettaessaan kaikella voimalla hävittää itsestään pahan, ei
huomaa, että samalla kertaa on sisällään piilevä hyväkin turmeltunut.
Jos hän menettelisi viisauden mukaan, ei hän niin tekisi vaan ainoastaan
antaisi hyvän kasvaa ja leikkuumiehen leikata pois, mitä rikkaruohoa on,
s.o. antaa karman sen leikata pois.
Jokaisen ihmisen elämässä on karma vaikuttamassa. Aina tapahtuu
sellaista, joka tuottaa hänelle surua ja kärsimystä ja kitkee hänestä
rikkaruohoja pois. Hänen ei tarvitse siitä huolehtia.
Minkätähden esim. uskonnolliset ihmiset kristikunnassa pitkin
vuosisatoja ovat olleet synkkiä, alakuloisia, pitäneet velvollisuutenaan
näyttää niin ikäviltä ja tuskastuneilta kuin mahdollista? Siitä syystä,
että he vastoin Mestarinsa neuvoa ovat ruvenneet kitkemään pois
rikkaruohoja itsestään. Siinä eivät onnistu, se tekee vain heidän
elämänsä katkeraksi, he samalla myös penkovat hyvän pois. Ja siihen
useimmiten kääntyy ainainen synnin ja pahan ajatteleminen, että he
alkavatkin sitä pahaa koettaa muista karsia pois. He huomaavat näet sen
työn aivan toivottomaksi itsensä suhteen, ja silloin he lohdutuksekseen
alkavat toisista kitkeä pois, mitä niissä on pahaa.
Mutta viisas ihminen eli se, joka on uudessa elämänymmärryksessä ja
menettelee viisaiden neuvojen mukaan, hän ainoastaan antaa hyvän kasvaa
ja karman korjata pois, mikä on pahaa.
Nyt kun hän sitten on oppinut näkemään Jumalaa toisessa, kun hän on
oppinut, että Jumala on toisessa, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän
pitää rikkaruohona, silloin hän voi jättää pahan rauhaan. Hänellä ei ole
mitään julkeata halua ottaa pahaa pois toisesta vaan hän antaa sen olla
rauhassa--minä en puhu nyt vanhempien suhteesta lapsiin vaan yleensä
ihmisistä--sillä hän tietää, että karma sen korjaa, ja iloitsee hyvästä,
mikä on toisessa. Hän alkaa selvemmin ja selvemmin nähdä, että hyvä on
toisissa, että Jumala elää toisissa, ja että se elää omalla tavallaan.
Ja mikä heissä on pahaa, se jää heidän ja karman väliseksi asiaksi,
jonka kanssa hänellä ei ole tekemistä.
Sitten hän vähitellen joutuu kolmanteen asteeseen, alkaa kulkea kolmatta
taivalta uudessa elämässä, sitä, jota alussa kutsuimme nimeltä »_Jumala
kaikkialla_». Ihmiselle, joka on löytänyt jumalallisen elämän toisissa,
alkaa käytännöllisesti selvitä se ihmeellinen totuus, ettei ole muuta
olemassakaan kuin jumalallinen elämä. Hän alkaa nähdä jumalallista
elämää yhä selvemmin kaikkialla. Lopulta hän ei näe mitään muuta kuin
Jumalaa. Paha ja hyvä vastakohtina häipyvät olemattomiin, kaikki muuttuu
yhdeksi suureksi ihmeelliseksi elämäksi, josta hän on osa, jonka
ilmennystä on kaikki olevainen ja jossa ei ole mitään pahaa. Se elämä on
kokonansa hyvää, kokonaan salaperäistä,--hyvää sillä tavalla ettei
siinä ole mitään ristiriitaa, ei mitään vaikeuksia, ei mitään puutetta.
Ihmiselle alkaa käytännöllisesti selvitä panteismin suuri totuus, joka
uskonnollisia ihmisiä on niin hirmuisesti kauhistanut.
Kymmenen vuotta sitten muuan tuttavani, joka sittemmin on tarmokkaasti
toiminut uskonnollisella alalla ja vielä tänäpäivänä toimii, ja joka
sitä ennen oli tutkinut teosofiaa ja tuntenut pientä vetovoimaa
teosofiaan, hän kerran sanoi minulle: »minä olen hylännyt teosofian.»
»Vai niin», sanoin minä ja ajattelin sisässäni: hän ei ole suinkaan
koskaan ymmärtänyt teosofiaa, sillä kuinka silloin voi sen hylätä.
»Niin», sanoi hän, »teosofia ei voi minua tyydyttää, sillä siinähän
joudutaan siihen, ettei ole mitään hyvää eikä mitään pahaa. Ja kun ei
ole mitään pahaa, niin ei ole mitään siveellistä voimaa. Kuinka ihminen
voi kehittyä hyvässä, ellei hän näe pahaa ja ellei hän _vihaa pahaa_?
Minä olen mennyt takaisin kristinuskoon (ja kristinuskolla hän tarkotti
kirkollista uskoa tai sille hyvin läheistä uskonmuotoa), sillä
kristinusko tekee jyrkän eron hyvän ja pahan välillä. Se on ihmeellisen
suurenmoinen tuo oppi pahasta ja perkeleestä, kadotuksesta ja tuomiosta,
sillä maailman rakenne on siinä niin selvä: me tiedämme, mihinkä
joudumme, ja tiedämme, kuinka meidän tulee vihata pahaa. Ja minä
tunnenkin sisässäni, kuinka vihaan kaikkea pahaa, ja siitä minä saan
siveellisen voiman.»
Näillä sanoilla hän kuvasi aivan määrättyä sieluntilaa, joka todella on
kaukana siitä psykologisesta tilasta, mihin ihminen uudessa
elämänymmärryksessä tulee, kun hän saapuu sen kolmanteen asteeseen. Hän
sillä asteella näkee, että koko maailmanavaruus ja elämä on vain täynnä
yhtä Jumalaa, yhtä ääretöntä järkeä ja suloutta, sitä salaisuutta, jota
me kutsumme Jumalaksi. Ei ole mitään pahaa, ei ole mitään ristiriitaa,
kaikki on ikuisessa täydellisyydessä, kaikki on yhtä suurta elämää,
jossa ei koskaan ole ollut mitään epäilystä, ei koskaan mitään
ristiriitaa, ei koskaan mitään pahaa. Siihen jumalkäsitykseen ihminen
tulee. Hän huomaa silloin kuinka totta oli, mitä esim. Kristus sanoi:
»Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille.» Jumala ei
nimitä ketään pahaksi eikä ketään hyväksi. Olisiko Jumala alempi kuin
hänen oma aurinkonsa, joka meille antaa elämää, lämpöä, valoa? Jos me
kutsumme itseämme tai toiset meitä kutsuvat pahoiksi, mutta yhdessä
menemme auringonpaisteeseen, lämmittää se kaikkia samanlaisesti. Me
voimme olla suuria rikoksentekijöitä ja voimme langeta polvillemme
auringon eteen ja se meitä lämmittää eikä tee mitään eroa välillämme.
Jumalan rakkaus ei katso näköä, vaan se kaikkia, hurskaita niinkuin
syntisiä, rakastaa yhtäläisesti, sen silmissä ei ole mitään
epätäydellistä.
Suuri elämä, joka on kaiken takana, ei estä meitä pahaa tekemästä. Me
kyllä koetamme estää toisiamme, kun joku tahtoisi pahaa tehdä,
Jumalallinen elämä antaa meidän olla pahoja, antaa meidän tehdä pahaa.
Siitä saamme itse kokea seuraukset. Luonnonlait tuottavat meille
kärsimystä, mutta ne kasvattavat. Kun me niitä vastaan rikomme tietäen
tai tietämättämme, kutsumme esiin leikkuumiehen, joka tulee ja leikkaa
meiltä pois pahan, mutta ei loukkaa eikä estä meitä silti vaan antaa
meille täydellisen vapauden.
Ja kun sisässämme selviää ja tulee eläväksi tämä uusi Jumala, joka on
kaikkialla, silloin me ymmärrämme ihmeellisen mysterion. Me ymmärrämme,
mitä Kristus tarkotti puhuessaan syntien anteeksi antamisesta. Me
luulemme tavallisesti että tällä tarkotetaan Jumalan antavan meille
syntimme anteeksi. Mutta mitä syntejä Jumala antaa anteeksi? Emme me ole
mitään syntiä tehneet Jumalan edessä. Jumala ei meitä pidä syntisinä,
Jumalalla ei ole mitään anteeksi annettavaa, me emme millään tavalla voi
rikkoa Jumalaa vastaan, me emme voi tehdä itseämme suuriksi tai pieniksi
jumalallisen elämän silmissä. Jumalaa vastaan ei ole koskaan rikottu;
Jumala aina rakastaa.
Mutta mitä on syntein anteeksi antamus? Se on asia, joka tapahtuu meidän
kesken ilmenneessä elämässä. Kun me tulemme Jumalan tuntoon, kun
jumalallinen elämä tulee meissä eläväksi, silloin se elämä käskee meitä
siunaamaan ja anteeksi antamaan. Muuta me emme osaa tehdä. Me siunaamme
ja annamme anteeksi. Jos siis ihminen, joka tuntee itsensä syntiseksi ja