Salatiedettä omin päin - 1

  
  SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN
  Seitsemän esitelmää
  
  Pitänyt
  PEKKA ERVAST
  
  1914
  
  SISÄLLYS:
   Lukijalle
   I. Ensimäiset ehdot
   II. Ennen vihkimystä
  III. Jumala
   IV. Älyllinen ja siveellinen puhdistus
   V. Yliaistillinen elämä
   VI. Uudestasyntyminen Kristuksessa
  VII. Jooga omin päin
   Alaviitteet
  
  
  LUKIJALLE.
  
  Esitelmät on pidetty ja pikakirjotettu vuonna 1913, viimeinen kesällä
  Teosofisen Seuran vuosikokouksessa, edelliset syksyllä Helsingissä.
  Yhteiseksi nimeksi olen pannut »Salatiedettä omin päin», koska olen
  sillä tahtonut osottaa, että salatiede ei ole sekotettava »salaisiin
  tieteisiin», sillä salatiede on käytännöllistä psykologiaa, joka liikkuu
  ihmisen syvimpien henkisten ja uskonnollisten kokemusten alalla ja
  sentähden pysyy salattuna niiltä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä tai
  uskalla heittäytyä elämän suurten arvojen tutkimiseen.
  P. E.
  
  
  
  SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN:
  
  
  I.
  ENSIMÄISET EHDOT.
  
  Uudessa Testamentissa kerrotaan Kristuksen sanoneen: »etsikää, niin te
  löydätte, anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille
  avataan. Sillä se, joka etsii, hän löytää, ja joka anoo, hän saa, ja
  kolkuttajalle avataan».
  Minulta on joskus kysytty: »millä tavalla meidän pitää etsiä totuutta,
  millä tavalla voimme päästä totuuden tietoon ja Jumalan tuntoon? Millä
  tavalla voimme tulla vakuutetuiksi teosofisesta maailmankatsomuksesta,
  millä tavalla todella tulla teosofeiksi?»
  Ja tosiaan, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka etsivät totuutta,
  huomaamme, että eivät läheskään kaikki löydä. Niidenkin joukosta, jotka
  etsivät totuutta teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka sitä tutkivat
  ja siihen syventyvät, monet jonkun ajan kuluttua, vaikkapa vuosien
  kuluttua kääntyvät taas pois ja sanovat: »ei sieltä löytynyt minulle
  tyydytystä». Millä tavalla siis niiden, jotka tahtoisivat saada
  todellista tyydytystä teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka
  tahtoisivat löytää totuuden ja tulla Jumalan tuntoon, millä tavalla
  heidän on etsiminen? Vai ovatko ainoastaan muutamat ihmiset ennakolta
  määrätyt löytämään? Todella näyttää siltä, että kaikki ihmiset eivät
  saata tulla teosofiseen maailmankatsomukseen eivätkä löytää sen
  todellista ydintä.
  Tavallinen totuudenetsiminen, jota pidetään tieteellisesti pätevänä, on
  etsintä, joka käyttäen viittä tunnettua aistiaan ymmärryksen avulla
  luokittelee niitä tosiasioita, joita viiden aistimemme avulla voidaan
  tajuta. Sentähden ihmiset, jotka luottavat viiteen aistimeeseen ja
  siihen järkeen, joka heillä on, kun tahtovat olla aivan rehellisiä,
  tulevat useimmiten etsiessään materialisteiksi. Elleivät ole
  tilaisuudessa viiden aistimen avulla tekemään havaintoja, joita
  suorastaan täytyy nimittää yli-aistillisiksi, he sangen ymmärrettävistä
  syistä tulevat materialisteiksi tai ainakin epäilijöiksi.
  Mutta tämä materialistinen maailmanselitys ei saata heitä ajan pitkään
  tyydyttää. Se ei täytä heidän sielullisia ja henkisiä tarpeitaan, sillä
  heidän aina täytyy syrjäyttää ja aivankuin tappaa jotakin sielussaan.
  Kun ajattelevat kuolemaa, kadotettuaan rakastetun omaisen, kun
  ajattelevat, että kuoleman tuolla puolla on pelkkä tyhjyys, niin heidän
  täytyy painaa alas toinen kapinallinen ajatus: »mutta jos ei kaikki
  sittenkään ole paljasta ainetta?» Heidän kuten jokaisen ihmisen sisässä
  puhuu kysyvä ääni: »ei suinkaan kaikki sentään ole mennyttä kuolemassa?
  Eiköhän maailmankaikkeudessa sittenkin mahda olla muuta kuin mitä me
  aistimilla näemme?» Tämä ääni on tapettava, kun ihminen jyrkästi tahtoo
  pysyä muka tieteellisenä ajattelijana.
  On toisia ihmisiä, jotka ovat tehneet uskonnollisen kokemuksen tunteen
  alalla. He ovat tunteneet joko yksin ollessaan tai n.k. uskonnollisessa
  herätyskokouksessa, että kun he uskovat Jumalan armoon Jeesuksessa
  Kristuksessa, heidän sielunsa on pelastunut. He eivät punnitse
  tunnettaan, eivät mietiskele eivätkä katso älyn silmällä, he vain
  tyytyvät sen suomaan hetkelliseen sopusointuun. Mutta heille saattaa
  pian tulla järki-epäilys, sellainen silmän avautuminen, että kysyvät
  itseltään: »vaan onkohan tämä totta? Olenkohan mahdollisesti ollut vain
  jonkun harhan nenästä vetämä, olenko vain kuvitellut pelastusta, armoa
  j.n.e.?» Tällainen epäilys on aina heitä väijymässä.
  Meidän täytyy näin ollen sanoa sekä materialisteista että sokeasti
  uskovista, että he eivät ole löytäneet totuutta, joka kestäisi.
  Teosofia sanoo: »minä olen totuus, joka kestää. Kun te tulette
  teosofeiksi, silloin on järkenne valistunut ja tunteenne tyydytetty. Kun
  te oikein osaatte syventyä minuun, teosofiseen maailmankatsomukseen,
  niin olette saaneet sellaisen elämänymmärryksen, joka kestää--kestää
  kaikissa koettelemuksissa--kärsimyksen tuskassa ja järjen puhdistavassa
  tulessa.»
  Kuinka meidän nyt on määriteltävä teosofista etsimistä ja teosofista
  löytämistä? Millä tavalla se eroaa suorastaan tieteellisestä tai
  tavallisesta uskonnollisesta etsimisestä? Millä tavalla teosofinen
  etsivä elämä kohoaa toisten yläpuolelle?
  Me ymmärrämme tämän parhaiten, jos jo olemme teosofeja, jos jo tunnemme
  teosofisen maailmankatsomuksen. Teosofian mukaan ihminen ei ole sama
  kuin fyysillinen ruumis eikä tämä ruumis ole ihmisen ainoa käyttöväline
  vaan ainoastaan yksi useammasta käyttövälineestä. Ihmisen personallisuus
  on puettu, niinkuin sanomme teosofisesti, paitsi tähän fyysilliseen myös
  astraliseen eli tunne-käyttövälineeseen ja mentaliseen eli älylliseen.
  Tämä merkitsee, että kun ihminen tietää ainoastaan fyysillisestä
  ruumiista ja kun hänen tajuntansa on sidottu ainoastaan fyysillisiin
  aivoihin, hän ei voi etsiä ja löytää mitään aatetta tai
  elämänymmärrystä, mitään henkistä sisältöä elämälleen, joka tyydyttäisi
  koko hänen personallisuuttaan, sillä hänen personallinen tajuntansa ei
  elä ainoastaan fyysillisessä käyttövälineessä vaan myös tunne- ja
  älyruumiissa.
  Jos ihminen ihmisenä--ja ihminen itse kuuluu inhimillisenä olentona
  korkeampaan maailmaan, kuin personalliseen »kolminaismaailmaan»--tahtoo
  etsiä ja löytää totuutta, täytyy totuuden, jota hän etsii ja jonka hän
  löytää, tyydyttää paitsi sitä tajuntaa, joka ilmenee fyysillisten
  aivojen välityksellä, myöskin sitä puolta personallista tajuntaa, joka
  ilmenee tunneruumiin, ja sitä, joka ilmenee älyruumiin välityksellä.
  Hänen täytyy saavuttaa sellainen elämänymmärrys, joka valoaalloilla
  säteilee hänen luokseen viisauden auringosta ei ainoastaan
  fyysillis-eetterisessä maailmassa vaan myöskin astralisessa ja
  älyllisessä. Jos ainoastaan aivotajunta etsii, on etsintä
  materialistis-tieteellistä laatua. Jos ihminen on taipuvainen ottamaan
  vastaan vaikutelmia ainoastaan tunneruumiista, on hän tuomittu sokeasti
  uskomaan. Mutta jotta ihminen voisi ymmärtää elämää sillä tavalla, että
  se tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, täytyy hänen tajuta
  totuus, tuntea Jumala, sekä fyysillisessä tajunnassa että astralisessa
  ja mentalisessa »alitajunnassa». Toisin sanoin ihminen ei saa rajottua
  ainoastaan viiteen aistimeen, jos hän tahtoo totuutta etsiä, vaan hänen
  täytyy osata käyttää niitäkin kahta aistinta, jotka eivät ole vielä
  ihmiskunnassa heränneet täyteen toimintaan. Kuudes aisti asettaa hänet
  heti yhteyteen uuden eli astralisen maailman voimien kanssa ja seitsemäs
  aisti vielä toisen eli älyllisen maailman voimien kanssa. Silloin vasta
  kun hänessä itsessään ovat heränneet nämä kuudes ja seitsemäs aisti, voi
  hän löytää sellaisen elämänymmärryksen, joka häntä täysin tyydyttää.
  Nyt te sanotte minulle: »mutta tämähän on aivan mahdoton asia. Kuinka me
  voisimme etsiä ja löytää totuutta kuudennen ja seitsemännen aistimen
  avulla, kun ne eivät ole vielä meissä heränneet? Näin ollen olemme
  tuomitut olemaan ilman totuutta, ulkopuolella taivaan valtakuntaa.» Niin
  olisi, jos olisi kysymyksessä kuudennen ja seitsemännen aistimen niin
  täydellinen herääminen ihmisessä, että hän voisi itsetietoisesti käyttää
  niitä tutkimuksiin. Jos olisi kysymyksessä astralinen selvänäköisyys ja
  älyllinen selvänäköisyys, silloin tosiaan ihminen olisi onnettomassa
  tilassa, ja meidän täytyisi sanoa: »hän ei voi etsiä totuutta». Onneksi
  niin ei ole. Nämä uudet aistit ovat ihmisessä jonkun verran jo
  heränneinä, vaikka emme ollenkaan älyä niitä aistimiksi, ne kun toimivat
  subjektivisesti eikä objektivisesti. Meidän fyysillinen silmämme esim.
  on objektivinen, koska me sillä havaitsemme ulkonaista maailmaa ja koska
  meidän kaikkien havainnot ovat samanlaisia. Kuudes ja seitsemäs aisti
  sitä vastoin toimivat meissä sisäkohtaisesti ja ovat eri pitkälle
  kehittyneet ja erilaisia eri yksilöissä. Muutamissa ne ovat tuskin
  ollenkaan heränneet, meidän täytyy ehkä sanoa, että ne useimmissa
  ihmisissä ovat sangen vähän toimivia, mutta niissä ihmisissä esim.,
  jotka tulevat teosofeiksi ja pysyvät teosofeina, niissä ne ovat vissiin
  kohtaan heränneet, ja he voivat kehittää näitä aisteja yhä edelleen.
  Mitkä ovat sitten kuudes ja seitsemäs aisti? Lyhyesti sanoen kuudes on
  aisti, jota tahtoisin kutsua taiteilijavaistoksi eli taiteelliseksi
  kauneusaistiksi ja seitsemäs on filosofinen intuitsioni.[1]
  Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään ihminen ei voi
  päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me sanomme niinikään:
  ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden
  aistimensa avulla, vaan ennen kaikkea hänellä täytyy olla apuna
  taiteellinen kauneusaisti. Ja tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee
  meidän vain katsella, minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita
  kutsumme taiteilijoiksi.
  Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että hänellä
  on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin tavallisella
  ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän kehittynyt kuin muilla
  ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin silmä, joka näkee enemmän
  viivoja, enemmän värejä, enemmän sopusointua kuin tavallisen ihmisen
  silmä, tekisi hänet silmänsä tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin
  vapauttaa hänet fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen
  liittyy sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen.
  Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija ja
  tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko laskee
  tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä, ajattelee
  arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan mieleen ei juolahda
  sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia, ja vihreitä
  värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja ajattelee korkeintaan:
  »oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla voisi noita ihanuuksia
  kankaalle kiinnittää!» Jos taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia
  pilviä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta»,
  mutta taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on ihana.
  Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole kauppanero vaan
  haaveilija. Sentähden taiteilijat jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen
  ovat »epäkäytännöllistä» väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan
  pilviä, ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja
  pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä saadakseen
  ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset ovat tottuneet
  ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti, olennoiksi, jotka eivät
  osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin on heidän joukossaan
  poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan kauniisti käteensä» ja
  tottuneet mailman menoon, mutta todellinen taiteilijasielu on ainakin
  nuorena sellainen, ettei hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita
  vaan ainoastaan elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota
  toiset eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta hän
  näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä kaikesta oppia. He
  opettavat meitäkin näkemään, millainen on maailma.
  Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti? Mitä se
  vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen, joka, vaikkei
  hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se aikaansaa ihmeellisen
  muutoksen sielussa, kun ihminen sitä viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa
  näet, että ihminen osaa asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän
  ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla
  etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat
  filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen aisti
  ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei hän asetu
  samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi ajatteleva
  kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta ja punnitsee,
  kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia niin, että niistä olisi
  suurinta aineellista hyötyä. Tämä on toisenlainen objektivisuus,
  sellainen joka kuuluu viiteen aistimeen. Taiteilija on todellinen
  tiedemies, joka ei ajattele etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan
  ihastuu totuuden näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka
  osaa nähdä kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on
  suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä hän
  ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa, juopossa hän
  voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa, joita maailma inhoo.
  Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren. Kuta enemmän
  taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä enemmän hän tuntee itsensä
  veljeksi kaikkia kohtaan, sitä enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle
  ihmeelliseksi taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen
  pitäisi tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa
  yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia.
  Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista
  yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja pahan
  välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla, että
  taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa tuomita,
  ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden etsijänä on
  tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse jäädä paikalleen
  seisomaan.
  Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle tietä
  pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi, kehittäen itsessään
  taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän samalla kaikin puolin lähenee
  totuutta. Mutta ihminen, joka ei tee taiteellista työtä, hänen pitää
  välttämättä ottaa uusi askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen
  täytyy herättää itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni.
  Nyt kun taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä
  ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim. teosofista
  kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, syventyy
  salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti ajattelemaan.
  Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain, niin ihminen väsyy. Jos
  se on vain järjen työtä, vaikkakin laajanäköisempää kuin materialistinen
  spekulatsioni, ihminen hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei
  hänessä herää taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen
  ottanut ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja
  maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää filosofinen
  intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin
  aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää tämän intuitsionin. Ja
  filosofinen totuuden näkemys on tavallaan mentalisen käyttövälineen
  aisti. Filosofinen intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen
  inspiratsioni, käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos
  meillä ei ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka
  paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään sielulliseen
  vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä järjestetty, vaan me
  voimme filosofoida paljon sinne ja tänne ilman että sielumme tulee
  tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen intuitsionin avulla ihminen pääsee
  tähän syvään tuntoon--voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi--että
  maailma on järkevästi järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään
  järkinäkemykseen siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim.
  näkyväisen maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman
  takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen maailma.
  Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me ihmiset emme sisimmässä
  itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan kuolemattomia, niinkuin viisaat
  opettavat.
  Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin vasta
  alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen. Ennenkuin on
  filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja yleisinhimillinen
  sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä salatieteellisesti. Nämä
  ovat välttämättömät ensi askeleet. Mutta kun ne ovat ihmisessä
  heränneet, hän voi alkaa käydä vihkimyksen portteja kohti.
  
  
  II.
  ENNEN VIHKIMYSTÄ.
  
  Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen
  kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme alottaa
  kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me teosofisessa
  kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme Salaisen Valkoisen
  Veljeskunnan jäseneksi.
  Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta, jolta
  asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion yhteen sellaiseen
  ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos ajattelemme, että vihitty ihminen
  olisi edessämme, ja me näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet
  vihityksi, niin me tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on
  ihminen, joka itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi
  sanoa Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää sinun
  tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala sanoo hänelle:
  »tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ, hanki itsellesi se tai se
  ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää saadessaan tämän käskyn, että työ,
  joka hänelle annetaan, kestää yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta.
  Hän lupaa. Hän osaa luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun
  palvelijasi ja minä täytän käskysi.»
  Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa--jolle ei ole elämää eikä
  kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja elämän orja--hän ei ole
  elämän eikä kuoleman herra, mutta Vihitty on ulkopuolella personallista
  elämää ja kuolemaa. Hän on olento, joka seisoo iankaikkisuudessa--
  iankaikkisella kalliolla Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja
  kun Herra sanoo hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo:
  »Herra, minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä
  on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata
  iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen ihmisen
  välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon ihmisiä, jotka puhuvat
  Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat, ja lupaavat: »Mestari, Jumala,
  Kristus, minä olen sinun palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun
  tahtosi», eivätkä tiedä, mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä
  kannalla. Tänään voivat tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi
  täyttää, koska heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä
  ja josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat:
  minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja tietää,
  että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai hänessä itsessään,
  se nousee sitä varten, että hän sen voittaisi. Hänelle ei tule
  kysymykseen paeta, välttää, katua. Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta
  vuotta mutta hän lopulta voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on
  itsetietoinen toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on
  itsetietoinen kuolematon olento.
  Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen
  todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla
  selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen kuin
  muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin näkisimme?
  Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava olento,
  inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta loistava ja
  ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin loistaviin
  käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana, mutta on ottanut
  päälleen karkeampia ruumiita eli käyttövälineitä. Jos katselemme
  tarkalleen, näemme, että hän omassa, niinkuin sanotaan,
  Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä ja on ottanut päällensä ensin
  n.k. älyruumiin, sitten n.k. tunne-ruumiin ja vihdoin n.k.
  eetteris-fyysillisen ruumiin.
  Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista ihmistä! Jos
  me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista kuolevaista, näemme,
  että hän on itse todellisena minänä ja personallisena olentona tässä
  eetteris-fyysillisessä muodossaan. Fyysillinen muoto on todellisin ja
  takana häämöttävät korkeammat käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis,
  äly-ruumis ja niiden takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on
  aivan kuin unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on
  siinä, että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa
  minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli tavallisen
  kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on tässä fyysillisessä
  ulkonaisessa personassa.
  Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä vihityksi, mitä
  läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on tapahtunut hänen eri
  käyttövälineissään, fyysillisessä, tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos
  tahdomme yhdellä lauseella ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin
  hän voi asettaa itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy
  oppia onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.
  Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle tätä?
  Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen ruumistuksen kautta.
  Millä tavalla elämän suuressa koulussa ihminen oppii olemaan onnellinen?
  Hän oppii tämän läksyn käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia
  sitä läksyä, ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi
  tulla kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti.
  Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän fyysilliseen
  ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon vaikeuksia ja kärsimyksiä?
  Emmekö olisi hienommassa ruumiissa henkimaailmassa voineet oppia samoja
  läksyjä, tulla hyviksi ja päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan
  selvä vastaus, sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja
  älylliset eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat
  kaikki kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi
  olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja nostaa
  niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi mihinkään
  tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä), täytyy hänen koko
  kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen läksyt. Niin hän ei voisi
  tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen
  täytyy ensin saada fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko
  kolminaismaailma ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia
  varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen oppii
  ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen eli kolmeen
  käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii sen fyysillisten
  aistintensa välityksellä.
  Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii nauttimaan
  fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan välttämätöntä. Hänen
  täytyy ensin puettuna fyysilliseen ruumiiseen joutua kosketukseen
  ympäröivän maailman kanssa, joka tapahtuu fyysillisten aistinten
  välityksellä, ja nämä aistimet opettavat häntä nauttimaan
  olemassaolosta. Voimme toisella kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa
  onnea opettelemaan ja että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä
  tapahtuu ensin fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa
  aistimillaan nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua
  aistinta, joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta
  aistinta. Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja
  tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja salatieteilijät
  sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi aktivista aistinta, joiden
  välityksellä hän on toimivassa yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim.
  kätensä, jalkansa, suunsa, sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden
  aistimien avulla ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta.
  Alku-aikoina ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä
  fyysillisissä aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään
  yksinomaan sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja
  tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen
  etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin maailmassa. Onni
  on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.
  Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän huomaa, että
  nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä lyhytaikainen ja
  ohimenevä että myös epävarma, vieläpä sellainen, että se muuttuu
  kärsimykseksi. Hän täten ei opi ainoastaan onnen vaan myös sen
  vastakohdan, kärsimyksen, läksyn, sillä aina kun hän antautui nauttimaan
  ulkomaailmasta aistimiensa välityksellä--jolloin tietysti ovat
  yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet--ja luuli,
  että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän huomasi, että
  onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti sairaus ja monenlaiset
  kärsimykset.
  Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä, jos koko
  elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen vaihteluun. Onneksi
  hän tekee sen havainnon, ettei elämä tyhjenny aistilliseen nautintoon ja
  aistilliseen kärsimykseen. Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen
  alkavat vaikuttaa n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa
  herätä, ja ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen
  elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole objektivistä, se ei
  ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisällään. Koska hän aistillisesta
  nautinnosta sai kärsiä, hän luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy
  kieltäytyä, jos ei kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen
  liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa
  kieltäymyksen läksyä--jokainen ainakin jossain määrin kieltää itseään.
  Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan, (poikkeuksia en ota lukuun),
  sillä suurin osa tietää, että ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän
  kieltäytyy, hän taas on löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä
  pysyväistä onnea hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin
  alkaa etsiä?
  Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie ihmisen
  siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin sanoen tunnetta,
  joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne fyysilliset tuntemukset,
  jotka perustuvat aistillisiin kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän
  tunnetta ihminen etsii? Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei
  pettäisi. Voimme todella sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä
  kulkee jotakin läksyä oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä
  kohdalla ihmiset todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat
  rakkautta, tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat
  että toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi
  onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla
  katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat ja
  etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla tunnetta, joka
  ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi tuottaa onnea. Siinä
  kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain taidettamme, kirjallisuuttamme,
  niin huomaatte kaikkialla kaipuun: missä on todellinen rakkaus,
  sellainen tunne ihmisen sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen
  voi tällä tiellä--sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja
  taiteilijat saarnaavat--löytää rakkaustunteen, joka pysyy, mutta se
  tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää oppia sillä
  tavalla rakastamaan.
  Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän ongelmoita,
  totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä itsellensä asettamaan. Täten
  ihminen joutuu kolmanteen läksyyn aivan kuin itsestään, sillä etsiessään
  pysyväistä tunnetta omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen
  tarvitse välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua
  muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen
  oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta