Salatiedettä omin päin - 1

SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN
Seitsemän esitelmää

Pitänyt
PEKKA ERVAST

1914

SISÄLLYS:
Lukijalle
I. Ensimäiset ehdot
II. Ennen vihkimystä
III. Jumala
IV. Älyllinen ja siveellinen puhdistus
V. Yliaistillinen elämä
VI. Uudestasyntyminen Kristuksessa
VII. Jooga omin päin
Alaviitteet


LUKIJALLE.

Esitelmät on pidetty ja pikakirjotettu vuonna 1913, viimeinen kesällä
Teosofisen Seuran vuosikokouksessa, edelliset syksyllä Helsingissä.
Yhteiseksi nimeksi olen pannut »Salatiedettä omin päin», koska olen
sillä tahtonut osottaa, että salatiede ei ole sekotettava »salaisiin
tieteisiin», sillä salatiede on käytännöllistä psykologiaa, joka liikkuu
ihmisen syvimpien henkisten ja uskonnollisten kokemusten alalla ja
sentähden pysyy salattuna niiltä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä tai
uskalla heittäytyä elämän suurten arvojen tutkimiseen.
P. E.



SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN:


I.
ENSIMÄISET EHDOT.

Uudessa Testamentissa kerrotaan Kristuksen sanoneen: »etsikää, niin te
löydätte, anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille
avataan. Sillä se, joka etsii, hän löytää, ja joka anoo, hän saa, ja
kolkuttajalle avataan».
Minulta on joskus kysytty: »millä tavalla meidän pitää etsiä totuutta,
millä tavalla voimme päästä totuuden tietoon ja Jumalan tuntoon? Millä
tavalla voimme tulla vakuutetuiksi teosofisesta maailmankatsomuksesta,
millä tavalla todella tulla teosofeiksi?»
Ja tosiaan, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka etsivät totuutta,
huomaamme, että eivät läheskään kaikki löydä. Niidenkin joukosta, jotka
etsivät totuutta teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka sitä tutkivat
ja siihen syventyvät, monet jonkun ajan kuluttua, vaikkapa vuosien
kuluttua kääntyvät taas pois ja sanovat: »ei sieltä löytynyt minulle
tyydytystä». Millä tavalla siis niiden, jotka tahtoisivat saada
todellista tyydytystä teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka
tahtoisivat löytää totuuden ja tulla Jumalan tuntoon, millä tavalla
heidän on etsiminen? Vai ovatko ainoastaan muutamat ihmiset ennakolta
määrätyt löytämään? Todella näyttää siltä, että kaikki ihmiset eivät
saata tulla teosofiseen maailmankatsomukseen eivätkä löytää sen
todellista ydintä.
Tavallinen totuudenetsiminen, jota pidetään tieteellisesti pätevänä, on
etsintä, joka käyttäen viittä tunnettua aistiaan ymmärryksen avulla
luokittelee niitä tosiasioita, joita viiden aistimemme avulla voidaan
tajuta. Sentähden ihmiset, jotka luottavat viiteen aistimeeseen ja
siihen järkeen, joka heillä on, kun tahtovat olla aivan rehellisiä,
tulevat useimmiten etsiessään materialisteiksi. Elleivät ole
tilaisuudessa viiden aistimen avulla tekemään havaintoja, joita
suorastaan täytyy nimittää yli-aistillisiksi, he sangen ymmärrettävistä
syistä tulevat materialisteiksi tai ainakin epäilijöiksi.
Mutta tämä materialistinen maailmanselitys ei saata heitä ajan pitkään
tyydyttää. Se ei täytä heidän sielullisia ja henkisiä tarpeitaan, sillä
heidän aina täytyy syrjäyttää ja aivankuin tappaa jotakin sielussaan.
Kun ajattelevat kuolemaa, kadotettuaan rakastetun omaisen, kun
ajattelevat, että kuoleman tuolla puolla on pelkkä tyhjyys, niin heidän
täytyy painaa alas toinen kapinallinen ajatus: »mutta jos ei kaikki
sittenkään ole paljasta ainetta?» Heidän kuten jokaisen ihmisen sisässä
puhuu kysyvä ääni: »ei suinkaan kaikki sentään ole mennyttä kuolemassa?
Eiköhän maailmankaikkeudessa sittenkin mahda olla muuta kuin mitä me
aistimilla näemme?» Tämä ääni on tapettava, kun ihminen jyrkästi tahtoo
pysyä muka tieteellisenä ajattelijana.
On toisia ihmisiä, jotka ovat tehneet uskonnollisen kokemuksen tunteen
alalla. He ovat tunteneet joko yksin ollessaan tai n.k. uskonnollisessa
herätyskokouksessa, että kun he uskovat Jumalan armoon Jeesuksessa
Kristuksessa, heidän sielunsa on pelastunut. He eivät punnitse
tunnettaan, eivät mietiskele eivätkä katso älyn silmällä, he vain
tyytyvät sen suomaan hetkelliseen sopusointuun. Mutta heille saattaa
pian tulla järki-epäilys, sellainen silmän avautuminen, että kysyvät
itseltään: »vaan onkohan tämä totta? Olenkohan mahdollisesti ollut vain
jonkun harhan nenästä vetämä, olenko vain kuvitellut pelastusta, armoa
j.n.e.?» Tällainen epäilys on aina heitä väijymässä.
Meidän täytyy näin ollen sanoa sekä materialisteista että sokeasti
uskovista, että he eivät ole löytäneet totuutta, joka kestäisi.
Teosofia sanoo: »minä olen totuus, joka kestää. Kun te tulette
teosofeiksi, silloin on järkenne valistunut ja tunteenne tyydytetty. Kun
te oikein osaatte syventyä minuun, teosofiseen maailmankatsomukseen,
niin olette saaneet sellaisen elämänymmärryksen, joka kestää--kestää
kaikissa koettelemuksissa--kärsimyksen tuskassa ja järjen puhdistavassa
tulessa.»
Kuinka meidän nyt on määriteltävä teosofista etsimistä ja teosofista
löytämistä? Millä tavalla se eroaa suorastaan tieteellisestä tai
tavallisesta uskonnollisesta etsimisestä? Millä tavalla teosofinen
etsivä elämä kohoaa toisten yläpuolelle?
Me ymmärrämme tämän parhaiten, jos jo olemme teosofeja, jos jo tunnemme
teosofisen maailmankatsomuksen. Teosofian mukaan ihminen ei ole sama
kuin fyysillinen ruumis eikä tämä ruumis ole ihmisen ainoa käyttöväline
vaan ainoastaan yksi useammasta käyttövälineestä. Ihmisen personallisuus
on puettu, niinkuin sanomme teosofisesti, paitsi tähän fyysilliseen myös
astraliseen eli tunne-käyttövälineeseen ja mentaliseen eli älylliseen.
Tämä merkitsee, että kun ihminen tietää ainoastaan fyysillisestä
ruumiista ja kun hänen tajuntansa on sidottu ainoastaan fyysillisiin
aivoihin, hän ei voi etsiä ja löytää mitään aatetta tai
elämänymmärrystä, mitään henkistä sisältöä elämälleen, joka tyydyttäisi
koko hänen personallisuuttaan, sillä hänen personallinen tajuntansa ei
elä ainoastaan fyysillisessä käyttövälineessä vaan myös tunne- ja
älyruumiissa.
Jos ihminen ihmisenä--ja ihminen itse kuuluu inhimillisenä olentona
korkeampaan maailmaan, kuin personalliseen »kolminaismaailmaan»--tahtoo
etsiä ja löytää totuutta, täytyy totuuden, jota hän etsii ja jonka hän
löytää, tyydyttää paitsi sitä tajuntaa, joka ilmenee fyysillisten
aivojen välityksellä, myöskin sitä puolta personallista tajuntaa, joka
ilmenee tunneruumiin, ja sitä, joka ilmenee älyruumiin välityksellä.
Hänen täytyy saavuttaa sellainen elämänymmärrys, joka valoaalloilla
säteilee hänen luokseen viisauden auringosta ei ainoastaan
fyysillis-eetterisessä maailmassa vaan myöskin astralisessa ja
älyllisessä. Jos ainoastaan aivotajunta etsii, on etsintä
materialistis-tieteellistä laatua. Jos ihminen on taipuvainen ottamaan
vastaan vaikutelmia ainoastaan tunneruumiista, on hän tuomittu sokeasti
uskomaan. Mutta jotta ihminen voisi ymmärtää elämää sillä tavalla, että
se tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, täytyy hänen tajuta
totuus, tuntea Jumala, sekä fyysillisessä tajunnassa että astralisessa
ja mentalisessa »alitajunnassa». Toisin sanoin ihminen ei saa rajottua
ainoastaan viiteen aistimeen, jos hän tahtoo totuutta etsiä, vaan hänen
täytyy osata käyttää niitäkin kahta aistinta, jotka eivät ole vielä
ihmiskunnassa heränneet täyteen toimintaan. Kuudes aisti asettaa hänet
heti yhteyteen uuden eli astralisen maailman voimien kanssa ja seitsemäs
aisti vielä toisen eli älyllisen maailman voimien kanssa. Silloin vasta
kun hänessä itsessään ovat heränneet nämä kuudes ja seitsemäs aisti, voi
hän löytää sellaisen elämänymmärryksen, joka häntä täysin tyydyttää.
Nyt te sanotte minulle: »mutta tämähän on aivan mahdoton asia. Kuinka me
voisimme etsiä ja löytää totuutta kuudennen ja seitsemännen aistimen
avulla, kun ne eivät ole vielä meissä heränneet? Näin ollen olemme
tuomitut olemaan ilman totuutta, ulkopuolella taivaan valtakuntaa.» Niin
olisi, jos olisi kysymyksessä kuudennen ja seitsemännen aistimen niin
täydellinen herääminen ihmisessä, että hän voisi itsetietoisesti käyttää
niitä tutkimuksiin. Jos olisi kysymyksessä astralinen selvänäköisyys ja
älyllinen selvänäköisyys, silloin tosiaan ihminen olisi onnettomassa
tilassa, ja meidän täytyisi sanoa: »hän ei voi etsiä totuutta». Onneksi
niin ei ole. Nämä uudet aistit ovat ihmisessä jonkun verran jo
heränneinä, vaikka emme ollenkaan älyä niitä aistimiksi, ne kun toimivat
subjektivisesti eikä objektivisesti. Meidän fyysillinen silmämme esim.
on objektivinen, koska me sillä havaitsemme ulkonaista maailmaa ja koska
meidän kaikkien havainnot ovat samanlaisia. Kuudes ja seitsemäs aisti
sitä vastoin toimivat meissä sisäkohtaisesti ja ovat eri pitkälle
kehittyneet ja erilaisia eri yksilöissä. Muutamissa ne ovat tuskin
ollenkaan heränneet, meidän täytyy ehkä sanoa, että ne useimmissa
ihmisissä ovat sangen vähän toimivia, mutta niissä ihmisissä esim.,
jotka tulevat teosofeiksi ja pysyvät teosofeina, niissä ne ovat vissiin
kohtaan heränneet, ja he voivat kehittää näitä aisteja yhä edelleen.
Mitkä ovat sitten kuudes ja seitsemäs aisti? Lyhyesti sanoen kuudes on
aisti, jota tahtoisin kutsua taiteilijavaistoksi eli taiteelliseksi
kauneusaistiksi ja seitsemäs on filosofinen intuitsioni.[1]
Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään ihminen ei voi
päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me sanomme niinikään:
ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden
aistimensa avulla, vaan ennen kaikkea hänellä täytyy olla apuna
taiteellinen kauneusaisti. Ja tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee
meidän vain katsella, minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita
kutsumme taiteilijoiksi.
Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että hänellä
on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin tavallisella
ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän kehittynyt kuin muilla
ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin silmä, joka näkee enemmän
viivoja, enemmän värejä, enemmän sopusointua kuin tavallisen ihmisen
silmä, tekisi hänet silmänsä tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin
vapauttaa hänet fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen
liittyy sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen.
Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija ja
tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko laskee
tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä, ajattelee
arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan mieleen ei juolahda
sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia, ja vihreitä
värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja ajattelee korkeintaan:
»oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla voisi noita ihanuuksia
kankaalle kiinnittää!» Jos taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia
pilviä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta»,
mutta taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on ihana.
Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole kauppanero vaan
haaveilija. Sentähden taiteilijat jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen
ovat »epäkäytännöllistä» väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan
pilviä, ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja
pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä saadakseen
ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset ovat tottuneet
ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti, olennoiksi, jotka eivät
osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin on heidän joukossaan
poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan kauniisti käteensä» ja
tottuneet mailman menoon, mutta todellinen taiteilijasielu on ainakin
nuorena sellainen, ettei hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita
vaan ainoastaan elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota
toiset eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta hän
näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä kaikesta oppia. He
opettavat meitäkin näkemään, millainen on maailma.
Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti? Mitä se
vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen, joka, vaikkei
hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se aikaansaa ihmeellisen
muutoksen sielussa, kun ihminen sitä viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa
näet, että ihminen osaa asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän
ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla
etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat
filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen aisti
ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei hän asetu
samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi ajatteleva
kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta ja punnitsee,
kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia niin, että niistä olisi
suurinta aineellista hyötyä. Tämä on toisenlainen objektivisuus,
sellainen joka kuuluu viiteen aistimeen. Taiteilija on todellinen
tiedemies, joka ei ajattele etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan
ihastuu totuuden näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka
osaa nähdä kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on
suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä hän
ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa, juopossa hän
voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa, joita maailma inhoo.
Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren. Kuta enemmän
taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä enemmän hän tuntee itsensä
veljeksi kaikkia kohtaan, sitä enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle
ihmeelliseksi taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen
pitäisi tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa
yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia.
Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista
yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja pahan
välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla, että
taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa tuomita,
ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden etsijänä on
tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse jäädä paikalleen
seisomaan.
Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle tietä
pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi, kehittäen itsessään
taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän samalla kaikin puolin lähenee
totuutta. Mutta ihminen, joka ei tee taiteellista työtä, hänen pitää
välttämättä ottaa uusi askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen
täytyy herättää itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni.
Nyt kun taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä
ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim. teosofista
kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, syventyy
salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti ajattelemaan.
Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain, niin ihminen väsyy. Jos
se on vain järjen työtä, vaikkakin laajanäköisempää kuin materialistinen
spekulatsioni, ihminen hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei
hänessä herää taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen
ottanut ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja
maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää filosofinen
intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin
aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää tämän intuitsionin. Ja
filosofinen totuuden näkemys on tavallaan mentalisen käyttövälineen
aisti. Filosofinen intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen
inspiratsioni, käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos
meillä ei ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka
paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään sielulliseen
vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä järjestetty, vaan me
voimme filosofoida paljon sinne ja tänne ilman että sielumme tulee
tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen intuitsionin avulla ihminen pääsee
tähän syvään tuntoon--voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi--että
maailma on järkevästi järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään
järkinäkemykseen siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim.
näkyväisen maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman
takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen maailma.
Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me ihmiset emme sisimmässä
itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan kuolemattomia, niinkuin viisaat
opettavat.
Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin vasta
alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen. Ennenkuin on
filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja yleisinhimillinen
sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä salatieteellisesti. Nämä
ovat välttämättömät ensi askeleet. Mutta kun ne ovat ihmisessä
heränneet, hän voi alkaa käydä vihkimyksen portteja kohti.


II.
ENNEN VIHKIMYSTÄ.

Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen
kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme alottaa
kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me teosofisessa
kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme Salaisen Valkoisen
Veljeskunnan jäseneksi.
Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta, jolta
asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion yhteen sellaiseen
ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos ajattelemme, että vihitty ihminen
olisi edessämme, ja me näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet
vihityksi, niin me tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on
ihminen, joka itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi
sanoa Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää sinun
tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala sanoo hänelle:
»tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ, hanki itsellesi se tai se
ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää saadessaan tämän käskyn, että työ,
joka hänelle annetaan, kestää yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta.
Hän lupaa. Hän osaa luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun
palvelijasi ja minä täytän käskysi.»
Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa--jolle ei ole elämää eikä
kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja elämän orja--hän ei ole
elämän eikä kuoleman herra, mutta Vihitty on ulkopuolella personallista
elämää ja kuolemaa. Hän on olento, joka seisoo iankaikkisuudessa--
iankaikkisella kalliolla Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja
kun Herra sanoo hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo:
»Herra, minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä
on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata
iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen ihmisen
välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon ihmisiä, jotka puhuvat
Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat, ja lupaavat: »Mestari, Jumala,
Kristus, minä olen sinun palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun
tahtosi», eivätkä tiedä, mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä
kannalla. Tänään voivat tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi
täyttää, koska heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä
ja josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat:
minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja tietää,
että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai hänessä itsessään,
se nousee sitä varten, että hän sen voittaisi. Hänelle ei tule
kysymykseen paeta, välttää, katua. Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta
vuotta mutta hän lopulta voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on
itsetietoinen toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on
itsetietoinen kuolematon olento.
Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen
todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla
selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen kuin
muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin näkisimme?
Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava olento,
inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta loistava ja
ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin loistaviin
käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana, mutta on ottanut
päälleen karkeampia ruumiita eli käyttövälineitä. Jos katselemme
tarkalleen, näemme, että hän omassa, niinkuin sanotaan,
Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä ja on ottanut päällensä ensin
n.k. älyruumiin, sitten n.k. tunne-ruumiin ja vihdoin n.k.
eetteris-fyysillisen ruumiin.
Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista ihmistä! Jos
me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista kuolevaista, näemme,
että hän on itse todellisena minänä ja personallisena olentona tässä
eetteris-fyysillisessä muodossaan. Fyysillinen muoto on todellisin ja
takana häämöttävät korkeammat käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis,
äly-ruumis ja niiden takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on
aivan kuin unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on
siinä, että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa
minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli tavallisen
kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on tässä fyysillisessä
ulkonaisessa personassa.
Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä vihityksi, mitä
läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on tapahtunut hänen eri
käyttövälineissään, fyysillisessä, tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos
tahdomme yhdellä lauseella ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin
hän voi asettaa itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy
oppia onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.
Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle tätä?
Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen ruumistuksen kautta.
Millä tavalla elämän suuressa koulussa ihminen oppii olemaan onnellinen?
Hän oppii tämän läksyn käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia
sitä läksyä, ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi
tulla kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti.
Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän fyysilliseen
ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon vaikeuksia ja kärsimyksiä?
Emmekö olisi hienommassa ruumiissa henkimaailmassa voineet oppia samoja
läksyjä, tulla hyviksi ja päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan
selvä vastaus, sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja
älylliset eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat
kaikki kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi
olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja nostaa
niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi mihinkään
tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä), täytyy hänen koko
kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen läksyt. Niin hän ei voisi
tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen
täytyy ensin saada fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko
kolminaismaailma ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia
varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen oppii
ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen eli kolmeen
käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii sen fyysillisten
aistintensa välityksellä.
Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii nauttimaan
fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan välttämätöntä. Hänen
täytyy ensin puettuna fyysilliseen ruumiiseen joutua kosketukseen
ympäröivän maailman kanssa, joka tapahtuu fyysillisten aistinten
välityksellä, ja nämä aistimet opettavat häntä nauttimaan
olemassaolosta. Voimme toisella kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa
onnea opettelemaan ja että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä
tapahtuu ensin fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa
aistimillaan nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua
aistinta, joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta
aistinta. Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja
tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja salatieteilijät
sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi aktivista aistinta, joiden
välityksellä hän on toimivassa yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim.
kätensä, jalkansa, suunsa, sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden
aistimien avulla ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta.
Alku-aikoina ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä
fyysillisissä aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään
yksinomaan sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja
tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen
etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin maailmassa. Onni
on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.
Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän huomaa, että
nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä lyhytaikainen ja
ohimenevä että myös epävarma, vieläpä sellainen, että se muuttuu
kärsimykseksi. Hän täten ei opi ainoastaan onnen vaan myös sen
vastakohdan, kärsimyksen, läksyn, sillä aina kun hän antautui nauttimaan
ulkomaailmasta aistimiensa välityksellä--jolloin tietysti ovat
yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet--ja luuli,
että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän huomasi, että
onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti sairaus ja monenlaiset
kärsimykset.
Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä, jos koko
elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen vaihteluun. Onneksi
hän tekee sen havainnon, ettei elämä tyhjenny aistilliseen nautintoon ja
aistilliseen kärsimykseen. Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen
alkavat vaikuttaa n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa
herätä, ja ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen
elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole objektivistä, se ei
ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisällään. Koska hän aistillisesta
nautinnosta sai kärsiä, hän luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy
kieltäytyä, jos ei kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen
liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa
kieltäymyksen läksyä--jokainen ainakin jossain määrin kieltää itseään.
Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan, (poikkeuksia en ota lukuun),
sillä suurin osa tietää, että ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän
kieltäytyy, hän taas on löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä
pysyväistä onnea hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin
alkaa etsiä?
Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie ihmisen
siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin sanoen tunnetta,
joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne fyysilliset tuntemukset,
jotka perustuvat aistillisiin kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän
tunnetta ihminen etsii? Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei
pettäisi. Voimme todella sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä
kulkee jotakin läksyä oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä
kohdalla ihmiset todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat
rakkautta, tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat
että toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi
onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla
katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat ja
etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla tunnetta, joka
ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi tuottaa onnea. Siinä
kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain taidettamme, kirjallisuuttamme,
niin huomaatte kaikkialla kaipuun: missä on todellinen rakkaus,
sellainen tunne ihmisen sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen
voi tällä tiellä--sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja
taiteilijat saarnaavat--löytää rakkaustunteen, joka pysyy, mutta se
tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää oppia sillä
tavalla rakastamaan.
Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän ongelmoita,
totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä itsellensä asettamaan. Täten
ihminen joutuu kolmanteen läksyyn aivan kuin itsestään, sillä etsiessään
pysyväistä tunnetta omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen
tarvitse välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua
muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen
oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta