Ruotsalainen uhkapurjehtija - 9

pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa
ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia
kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä
päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.
Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät
kotiinsa.
Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle
sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja
lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain
laivastotkin.
Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon
viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka,
vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan.
Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen
voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of
Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön
lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin
vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean
d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120
kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen;
ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m.
komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä
korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta
ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva,
sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia
kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden
alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia
ja nöyrtymään sen laille.
Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä,
makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja
hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen
kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva,
joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään
paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet
osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna"
oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.
Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten
Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.
Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:
"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa,
"karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut
Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver
elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi,
ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat
luottaa."
"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.
"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana
kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen,
varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja
menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka
poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn
huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan
kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."
"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla",
sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies
tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme
kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu,
mutta minun ei haluta siihen jäädä."
"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin
mutka."
"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti
pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin
tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte
katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille
merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä
ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."
"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä
olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on
merimieskoti", vastasi Yrjö.
"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät
riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan
suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se
osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen
miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla
on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja
huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että
ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia.
Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa.
Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa
on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."
Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä
olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne
siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta
tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.
Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja
vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle
kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi
sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa.
Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät
hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy
oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa
laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla
ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei
laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.
Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka
vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja
Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855
huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten,
jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja
sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri
hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän
koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle,
jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska
se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen
onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä
kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti
parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä.
Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja
alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet
muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan
kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän
kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat,
että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin
jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja
Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd
Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä
meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana.
Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä
heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen
vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän
ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.
Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali
Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin
uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista,
jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.
Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet
käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu
kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista
Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin
Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu
Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee
epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä
pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä
Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia,
käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800
suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi
maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren
puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen
hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana
antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle
kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä
tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.
Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä
1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa,
joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa
vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville
laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!
Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia
vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855
viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja
varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan
paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista
tietä.
Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä
ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä
voidaan aikaan saada.
Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain
paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat
siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari
päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä
kello 7 aamulla.
Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista
ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti
oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.
Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä
kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi
pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja.
Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat
kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät
granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden,
millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään
huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi
tähdännyt kaikki kuulansa.
Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti
voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä
tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys,
joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului
yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen
räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit
eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli
Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä
tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta;
ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja
syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja
paloi monessa paikoin.
Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin
kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten
laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen;
siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan
kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin
ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu
tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta
tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee
palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.
Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta
laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat
rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert
lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat
kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja
käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.
Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä
tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä
hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin,
että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä
paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana
saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät
kuulat siihen enään kantaneet.
Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa,
alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He
tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä
saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli
paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.
Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui
ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi
tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui
suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo.
Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu
niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti
venäläisille äärettömän vahingon.
Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille
Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen
kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä
ja sanoi.
"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille
kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."
Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi
olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen
korjaaminen osotti todellista rohkeutta.
Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan
amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja
ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen
lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja
Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia;
englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat
kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.
Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi
Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle
merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin
niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä
liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta
pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.
Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin
tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja.
Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain
edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan
siivestä.
* * * * *
Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla
kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää
vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä,
nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis
vielä lyhyesti.
Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin
sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä
Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen.
Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä.
Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti
Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön
tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja
kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota
tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.
Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn
kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut
omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa
olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle
jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä
merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen
maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen
merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin.
Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä
oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli
näin kuuluva:
"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä
minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä
saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa
minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen
kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi;
varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna
Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo,
että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi
Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja
kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä
valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi
hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta
poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."
Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje
kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt
vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa
pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan
luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.
Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla
ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859
tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa
suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä
tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja
kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa,
jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina
mielessänsä pitänyt.
Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva,
jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja
puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin
edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on
hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena
elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön
maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti.
Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä?
Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin.
Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja
harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin
katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka
nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä
seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa
kumpikin heistä huudahti:
"Yrjö-poikammehan se onkin!" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen
sylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä
riemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.
"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin", sai
raatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa.
"Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin
tulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut
sinulle hyvä kouluttaja."
Ja äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä,
sydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun
puolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki
tämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen
tapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena
juhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.
Yrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt.
Kevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo
nimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle
Itä-Intiaan.
Varapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla
pidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko
Evertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira
miehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea
toivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta.
Jäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme
hänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.
Hyvästi, synnyinmaa;
Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa!
Hyvästi jää!
Mä kiikun harjall' lainehen,
Tie hausk' on tää. -- Hyvästi jää!
Kyll' laine voi, ma uskon sen,
Sammuttaa tulta sydämmen.
LOPPU.