Ruotsalainen uhkapurjehtija - 8

  sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa
  heissä olivat aikaan saaneet.
  "Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua
  ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä
  tulee vielä hyvät ystävät."
  "Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte",
  vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää
  isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset
  ystävät meistä tulee."
  Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman
  vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen
  luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli
  enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut
  nimeäkään antaa.
  "Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini
  tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän
  päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee
  kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden
  minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne.
  Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän
  laivallenne."
  Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan
  selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää
  sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä
  pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.
  "Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä
  on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut
  suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."
  "Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas
  katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte
  haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"
  "No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten
  olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.
  "Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte,
  eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä
  olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan
  arvosta?"
  "Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi
  muuta tarvita kuin yksitavuinen _on_."
  "Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena
  upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne
  kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka
  osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen
  lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."
  "Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se
  onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija
  teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini -- se on
  Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä
  helpolla saa, sehän on mahdotonta."
  "Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi
  katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli
  häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä
  karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän
  kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.
  Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour
  ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät
  arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän
  täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän
  lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.
  "Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"
  "Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä
  omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin
  kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä
  Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen
  luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti
  yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan
  sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, -- kauniimman,
  minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne
  ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet
  ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän
  palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta
  tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani
  kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja
  sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna
  on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset
  purkamistyöhön."
  Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.
  Hän nousi ja lausui:
  "Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme
  asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."
  Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja
  Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa.
  Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat
  häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat
  he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen
  vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta.
  Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka
  vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan
  keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.
  Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne
  saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana
  tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada
  laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne
  olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella
  kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne
  satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"
  "Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä",
  vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti
  ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne.
  Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme
  helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin
  ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla
  ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on
  vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis
  myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla,
  rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi
  ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt
  olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse;
  nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."
  Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli
  varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä
  hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta
  toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys
  onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt
  mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten
  Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa
  sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä
  sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting
  Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle
  sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana
  vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin
  amiraali Dundas'ille.
  Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta.
  Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan
  hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen
  sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli
  voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut
  mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita
  Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että
  Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti
  lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi;
  englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.
  Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan
  vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän
  täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän
  kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin
  varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka
  Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä
  lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa.
  Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä
  yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle,
  joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä.
  Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja
  komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten
  pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi,
  aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla
  olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet
  valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja
  niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on
  todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava
  ja seuraa onnen ohjausta.
  Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman
  ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois
  laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat
  sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan
  saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa,
  joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite
  pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä
  kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä
  yhtä haavaa.
  Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä
  huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne
  kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen
  ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.
  Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin
  ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta
  käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli
  silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti
  ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja
  pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että
  englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna.
  Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että
  venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja
  niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat
  vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat
  melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä
  voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen,
  että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset
  toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja
  levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet
  mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin
  taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä
  oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen
  Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla
  hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen
  suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva
  hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.
  Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja
  hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he
  olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington."
  Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he
  kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja
  osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama
  onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu
  mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät
  päällikkölaivalle palvelemaan.
  Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä
  samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka
  Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada
  tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.
  Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni
  vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla
  varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja
  kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja
  tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että
  kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet
  ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni
  reitaajallenne hänen tappionsa."
  Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli
  satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi
  ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin,
  oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään
  tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun
  hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän
  soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut
  Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa
  ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja
  patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin,
  teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee
  takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.
  "Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut
  itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo
  sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon
  menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin,
  jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni.
  Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä
  Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei
  hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin,
  niin -- hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."
  Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin
  päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset
  ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli
  yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet
  hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä
  tervehtimään raatimies Evert.
  "Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen
  saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."
  Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman
  kalpeana.
  "Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin,
  "sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."
  "Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi
  raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella.
  "Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö
  milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma..."
  "Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti
  hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään,
  tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko
  englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."
  "Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan,
  mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet
  englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella
  päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa
  pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun
  sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi.
  Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt
  miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla
  ylpeä kelpo pojastani."
  Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta
  miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle
  kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut,
  jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan
  vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:
  "Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan
  pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön
  tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän
  saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla.
  Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä
  oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani
  vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"
  Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön
  kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä
  puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla,
  vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi
  hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin
  maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä
  aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta,
  joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan
  kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa
  Yrjö Evert seuraavasti:
   -- -- -- "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi,
   mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja
   minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti
   soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin'
   kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui
   kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme
   valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset
   seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin
   tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa
   hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä,
   kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku
   vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä,
   jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän
   makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena
   kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on
   katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut
   nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan,
   mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui
   joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli
   kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän
   minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis
   nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin
   polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin
   olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen
   näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on
   kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut
   pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen
   päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain
   sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni
   häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä,
   mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä,
   mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui
   meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan
   rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies
   poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin
   hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä
   ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova
   kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä.
   Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen
   päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."
  "Hm, -- jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa,
  veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies.
  Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"
  "Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin
  tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni
  kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas
  näin seisoo siinä:
  "Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan
  takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi
  onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti
  ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän
  oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen
  torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää
  en nyt ehdi."
  "Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä
  kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi
  ylikertaan:
  "Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja
  Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa
  paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien
  parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert,
  eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."
  Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina
  iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen
  reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen
  sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle
  esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten
  hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat,
  silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun
  katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:
  "Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te
  ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte
  häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa
  sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te
  näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää
  kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä
  vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan
  ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi
  mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että
  hyötyä."
  Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle
  Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat
  komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat
  ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen
  ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff
  ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut
  Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja
  satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun
  asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan
  koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?
  Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren
  parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli
  niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja
  hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen
  tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet.
  Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan
  entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja
  vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin
  sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa
  sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat
  kielet sanoivat -- ja niitähän on runsaasti kaikkialla -- että rikas
  Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla
  rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat,
  sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin
  pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut
  kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka
  näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka
  varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti
  sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä
  auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain
  kyynelet.
  Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa,
  vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja
  esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden
  ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:
  "Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin
  rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti
  tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se
  helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt
  yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon
  se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne.
  Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä,
  pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky.
  Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä
  silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi
  ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen,
  että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen.
  Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta
  minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin
  pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se,
  joka ei nuorena sortunut maaltaan'."
  Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen,
  morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta
  liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti
  hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia,
  sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä
  reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan
  tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen
  väen kanssa!"
  Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä
  tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki
  hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla,
  joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen
  ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen
  sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän
  otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän
  onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler
  ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.
  
  
  YHDESTOISTA LUKU.
  Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla.
  -- Keskustelu mastossa. -- Wiaporin pommitus. -- Laivasto lähtee
  Itämerestä. -- Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. -- Loppunäytelmä.
  
  Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden
  1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute
  oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia
  hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat,