Runot; Lyhyet kertomukset - 6

Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;
Ihanina loistaa vilja-vainiot.
Kuni ennen moni kovan onnen lapsi
Läpi linnan väljän portin käy,
Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
Ravittuna, puettuna poistuen.--
Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,
Elämällä muotoo entisyyden ei;
Sillon valtiatar aurinkona antoi
Kaikkialle iloa ja lämmintä.
Antaapa tok' impi anovalle aina,
Mutta kylmä oli katse antajan.
Eipä lemmekkäästi millonkana enään
Pienoista hän sylihinsä viettele.
Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?
Povellansa syleilyksen ahdistus,
Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.--
Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,
Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.
Laulun äänen vaikenemaan käski hän,
Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;
Jaahailevaa jutteloa tarinan
Ethän enään kuullut iltavalkealla;
Siitä Kaarin murheisena huokailee.--
Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,
Suruansa näyttäen, tok' ainiaan
Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,
Millon aikaellen tunturilla tuol,
Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.
Vieriessä vuosien ei muutu muoto
Linnan immen vakavan, ei ikäväns
Yksinäisyydessä yhä oljennella,
Vaeltella, mietiskellen viipyä.
Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
Virran partahilla. Mutta vuorilla
Useammin toki seisovan hän nähdään,
Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.
Tuollon astuupa hän ylös korkehimman
Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
Jossa myrskyt pauhaa.--Katso, luoteisesta
Myrsky jymisevä pieksee, neitonen
Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,
Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.
Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,
Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;
Kiharansa mustat lainehilla loiskii.
Toki välkähtäävi päivän valkeus
Hattarien lomasta, ja mailma aava
Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.--
Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee
Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;
Kiharansa tuulen siivil loiskii,
Kunnes taasen aalto pilven, kostea,
Hämärässä kiharia pyörittelee.--
Mutta usein toki taivas selkeä
Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,
Koska ilmakerroksissa eeterin
Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä
Vuorilt katsahtajan väsymättömän?
Mitä mietiskelee yksinäisen sielu
Sinertävän leimauksen kartanos?
Tahtooko hän elämämme arvoitusta
Käsittää ja täällä korkeimman
Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän
Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?
Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi
Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
Eikä hymyn ainohisen liehettä
Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.
Niin hän alat valtijana synkeänä
Vitkon vieriessä vuosikymmenen
Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
Jona Atalantan elon aamuinen
Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,
Vuodel tällä sabathina pyhänä,
Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.
Kaunis oli päivä, mutta ilta oil
Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.
Tullessa tän illan, taasen neitonen,
Yksinänsä, iltakelmeänä
Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen
Hälle viimein jalaviston hämärä.
Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;
Toki lumikukkasien valkeus
Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.
Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?
Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin
Yksin istuu kukkasien kinokses,
Seppeliä siteleevi ihanaista
Atalantan kiharien kaunisteeks,
Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
Siinä vilauksen viipyi kulkija,
Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
Mutta kauvemmas hän taasen yleni.
Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,
Katseli hän ehtoa Helvetian,
Joka ihanana ihmeellisen loisti
Alasvaipuessa alppein auringon,
Rauetessa pyhän juhlapäivän.
Taasen tuolla etähällä itäises
Kiilto lumitunturien tutkaimilta,
Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,
Levi taivahalle, sädekiilto ankar;
Ja he korkeuden luhtiin kohosit,
Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
Tuliloisteheessa monen kynttilän.
Mutta alahalta vainiot ja virrat
Kajastivat tuntureille vastahan,
Myhäellen armiaast, ja virran purjeet
Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,
Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.
Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran
Näki tämän allaan Atalantta jalo,
Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.
Mutta käärittihin maa ja taivas
Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,
Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis
Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.
Kaikui toki halki ihmeellisen illan
Kaukahalta tunturien torvi ain,
Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni
Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran
Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,
Kuuli hän, ja povi tulta löi;
Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan
Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,
Koska, rinta levotonna huokuen,
Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.
Vielä toki tahtoi neito hillitä
Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.
Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
Jalaviston hämärästä helähdellen,
Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,
Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.
Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit
Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.
Mutta vapaastihan korotit sä äänes
Laulamahaan kaipauksen joutsenest,
Joka merel aaval harhaeli kauvan,
Toki löysi viimein kukkassaariston.
Vilkkahaana Atalantan korvaan
Laulun hopeainen virta kiirehti
Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
Nousi hänen povehensa paisuvaan,
Korkealle karkelivat syämmen laineet.
Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
Koska mustenivat hälle maa ja taivas,
Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.
Mutta läksi heti alas harjanneelta
Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.
Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner
Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.
Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,
Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;
Siinä hetken huokuen hän huovahti,
Riensi taasen kohden armahinta ääntä.
Kerran toki seisahtaa hän, nojaten
Vasten röystehistä pallasta ja huutaa
Alas kohden jalaviston lehtoa,
Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,
Pientä laulajata luokseen kutsuen:
»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.--
Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
Lumikelmeänä samosi
Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän
Kukkasvuotehelle alasvaipuen
Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan
Luokseen viittasi hän vienon laulajan,
Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.
Sillon Kaarin heti ylös karkasi
Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
Kiljahtaen, huomatessaan korkean
Emäntänsä aaveheena lehdon yössä
Hälle helmans aukasevan mykkänä.
Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
Kuni houreessa hän alasraukeni;
Atalantta hänen sylihinsä sulki,
Hänen huulillensa painoi suutelman
Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän
Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.
Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
Atalantta vienoistansa syleili,
Armahinta laulajaa, mi häiriössä
Lemmen hekuman ja kammon huovahti.
Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois
Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti
Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
Hämmästyen kohden naista kalveaa,
Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi
Tämän helman ihanassa kylmyydes.--
Makasihan maassa lumikukkaskranssi,
Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
Ja hän synkeästi hymyili.
Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,
Koska, tuijottaen taivaan kumohon,
Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,
Laulu vaikertava linnan ennätti.
Linnassapa asujaamet arvelemaan,
Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
Ilman ääris temmelteli kiljunalla,
Millon riutuvana, millon ärjyen.
Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin
Ympärillä korkeuden luhtia
Aina kajahteli sama murheen ääni.
Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan
Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas
Kukkasvaipal valkealla löyttihin
Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.

OLI MULLA KULTA KAUNOINEN
Oli mulla kulta kaunoinen
Ja ilonen kuin aamu;
Eikä muistostani koskaan men
Se tyyni taivaanhaamu.
Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
Äänensä lempeä.
Kuni kannel länsituules soi,
Niin ääni kauniin immen,
Unet ihmeelliset mulle toi
Se heljä ääni lemmen,
Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
Riutuen kuulen sen.
Hetken Paimelasta muistan ain,
Kun pilvi synkee pauhas,
Pian päivä toki voiton sai
Ja heljän helmans aukas
Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
Impeni huuhellus.
Muistelenpa hetkee ankaraa--
Oi muisto pyhä aina!--
Tuol Kauniaisten ahoilla
Ma seisoin sunnuntaina,
Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot--
Kultani kuollut oil.
Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
Pois taivaan maahan lähden.
Murheemm' riensi kyynelvirtahaan
Tuon taivaan-immen tähden,
Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
Polttaen autuaast.

KONTIOLAN KASKI
Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
Moni kirves läimähteli päivää monta
Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
Taasen astellessas kallioista tietä
Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
Melkonen on kaski: tuhat askeletta
On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
Mutta kasken partahalta vuoren juureen
Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
Seisoo kuni partahinen sankarlauma
Alaskatsahdellen tappotantereesen,
Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
---------------
---------------
Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
Päivän helottaissa, mutta illan tulles
Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
Huuliltansa kuului toki sanat:
»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
Kohden taivahitten vainioita?
Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
Niinpä haastelit he onnen kalliolla
Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.



LYHYET KERTOMUKSET


KOTO JA KAHLEET

Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen
eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä
vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös
korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva
mänty.
On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko
länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi
miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi,
ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.
Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän
jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme
heidän kansapuhettansa.
Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles;
on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan
kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle
lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka
kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat
mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas.
Poikani, huomaitse onnes».
»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis,
jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi
alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se
kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui
nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.
»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä
sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista
peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä
kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä
oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»
»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille,
olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden
nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja
riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon
viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä
nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä
vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta,
Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa
äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä
pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen
nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja
kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla
seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen
juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä,
ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet
paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä
tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa
ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet
kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana
vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän
seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan
korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,
tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat
kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen
kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka
osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi
menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden
ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi
hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen
kädestänsä.
Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa;
yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein
Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen
päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan
sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli
taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä
ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys
karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta,
hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja
epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän
viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli
heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti
teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä
synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa
kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla.
Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa
hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen
kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa
keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja
äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien
vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen
kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki.
Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä
ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa
temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka
kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa,
viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys
peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen
sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui
vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten
helmivirta.
Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta
raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa
hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän
talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella
puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän
helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.

Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon
nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti
toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä
lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki
vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka
laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.
On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän
vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä
tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa
toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään
olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä
niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa
viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti
kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä
mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan
vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin
kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa.
Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina
väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien
kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton
hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla
hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös
sijaltansa, mutta--mikä vimma!--kahleet kalisit jaloissansa. Hänen
silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti
painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin.
Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen
ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja
sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen,
kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä
enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen
lausuen:
»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton
olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna
ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni
sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä
viaton olet».
Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut
vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää
kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen
onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule
helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
»Pimeyden työn».
»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin
vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»
»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi
syntejänsä katuva mies.
»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.
Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.
Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,
mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko
vielä anteiksi antaa?»
»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa,
niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni
kädestä tullut--sinä lempeä iltatähti!--jää, multa muutama leipä jää;
ne olkoot sun perintös.»
»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä
aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen
niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka.
Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa,
joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa
oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle
omalletunnolleni!»
Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän
tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova
peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin
kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin
vankihuoneen raskas ovi.

Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä
astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä,
tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska
liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme
poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden
ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen
vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten
käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta,
mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään
kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee
hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja
kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän
ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä.
Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja
kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit
niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta
hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä
eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili
Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan
akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen,
jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän
isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön
ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo
heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika
tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä.
Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä
kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan
märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei
tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä
sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen
päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni
ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni
korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen
vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme,
seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle
vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa
käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto
ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.
Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin
askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin
tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi
kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat
päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen
kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen:
»Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo
katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat
kysymyksensä, lausuu hän:
»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka
tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on
hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa
valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista
leikkiä?»
»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta
totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan
härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja
ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis
kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen
aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa,
vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta
viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen
tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin
saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,
mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset
harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn
juurella tuolla vuoren harjulla.»
Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa
paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä
vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni,
mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä
olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi