Runot; Lyhyet kertomukset - 5

Total number of words is 3237
Total number of unique words is 1965
14.7 of words are in the 2000 most common words
22.4 of words are in the 5000 most common words
26.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Kerran niskanaavast nytkäsee;
Tuosta toinen tiuskaseevi,
Vallan riivatusti rähisee.
Sylissänsä karvakölli
Tyttö korves kolkos kiitelee;
Hattu päässä, herrashattu,
Krulla koristettu kukkasil
Kahahtelee kuusten oksis,
Kilvan keikahtelee kukkaset.
Huuhelee hän, huutelee hän,
Karjan ammumista matkiilee.
Kelloa hän kuulteleevi
Korval tarkal, eikä hengähdä:
Kyhkyläinen hyyhyäävi,
Ikävyyden oksal istuen,
Kylkeen salon kuivan kuusen
Tikka punaharja paukuttaa;
Sen hän kuulee, vaan ei kuule
Karjan kileätä kelloa,
Koska päivän aurinkoinen
Iltariutuvana alenee.
Niinpä syämmel surusella
Salos synkeäs hän samoilee,
Huuhelee hän, huohottaa hän,
Murheen metsäs itkee hyryttää;
Taakkana viel sylissänsä
Karjasankarinsa katala;
Kiikkuu kölli jörötellen
Lapsen helmassa vaan, huoleton.
Kuuluu korves kirveenpauke,
Metsä mäikyy, tanner tömisee;
Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
Juuret visakoivun kaarevan.
Hankoa hän hankkiileevi,
Sivakasta sahranhankoa
Isäntien ihasteeksi,
Monen miehen mieliteoksi;
Onpa äijä parkkiposki
»Hankoniekka Suomes parahin».--
Hänpä korves kalkuttaavi;
Kohden häntä likka liehtomaan.
Tuulosena tultuansa
Ukon luoksi koivun äärehen,
Kyselee hän kyynelsilmin,
Huokaellen kurja haikeast:
»Sano, miesi, metsän ukko,
Anna mulle armas vastaus:
Näitkö karjaa kadonetta,
Helmikeä, kellolehmääni,
Kyytöäni, Koivoani,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa ukko uhkee,
Pidättäen kirvest kiiltävää:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
Mutta tyttö tuskissansa:
»Voi mua, lasta onnetonta, voi!
Kadotin mä kodon karjan,
Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
Hakien nyt hukkuneita
Samoelen ympär saloja;
Mutta vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi kurja käydessänsä
Päivää ensimmäistä Paimelas.
Ota häntä huomahaasi,
Ukko sinä, avullinen ain,
Että voisin vilkkahaasti
Etsii kadonetta karjaani;
Tuo hän kotja illan tulles,
Hankonesi kylään palaten.»
Tuohon vanha vastaeli,
Ukko moukkiposki, leikkisuu:
»Suostuisiko sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan?
Tulpas tänne, töllökuono,
Sedän vanhan seurakumppaniks.--
Mene hiiteen; vihakiiski,
Mene viistosilmän vietäväks,
Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
Kuka käski sinun puremaan?
Purit paukon peukalooni,
Ukon peukalohoon, peijakas.--
Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
Piti sulle! musta murrisuu,
Että saapi saivaristos,
Tukkas pöllytyksen pienoisen.--
Onhan tuota kerraks tuossa;
Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
Mitä tietää turriainen,
Mitä äkeissänsä ärmätti?
Nytpä toki tietäköön hän
Purreheensa ukkoo uhkeaa,
Purreheensa peukalooni
Punapaukon, peni peijakas!
Eihän suostu sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan;
Kontis metsäkyöpeliksi,
Paistikaksi pedon poskehen.
Pidä hän viel poikanasi;
Pian itse taas hän talluttaa;
Eihän pila paljon paina,
Viisi kuusi naulaa korkeintaan.--
Vitkommin sä varvastele,
Noinpa ällös tulta pyrskien,
Heitä suru Helmikeistä,
Kyytöseljistä ja Koivopäist;
Kyllä jälleen lehmät löytyy,
Löytyy säästäminä susien.»
Tuohon lausui tyttö vieno,
Rukoellen äänel haikeal:
»Huuda kerran huikeasti,
Huuda, Hanko-ukko kultanen,
Anna pauhaa partakuusten,
Että peto kauvas pakenis;
Huuda kerran huimaavasti,
Valta-äänelläsi luihkase.»
Tuohon lausui ukko uhkee,
Moukin poskestansa painaen:
»Pianpa on tuokin tehty,
Pian pantu julma jolaus»;
Ja hän huusi hirveästi
Ammottaen kohden korkeutt',
Huusi kerran, huusi toisen,
Huusi kerran kolmannenkin viel:
Kaiku ympärkiiriskeli,
Metsä, maa ja pilvet jylisi.
Huuttuansa lausui äijä,
Ruttoruskeana poskiltaan:
»Tekee työnsä moinen huuto,
Kolme jolausta julmaa näin.
Mutta ellei tuostakana
Vetonaulaks oikein olisi,
Kyllä keinon toisen tiedän,
Jolla soitan suren sukkeloon,
Hiien hakaan hallaturkin,
Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
Lappalaisen lukemilla,
Sanasilla vallan sarvipäil.
Kuules nyt, mun kynäseni,
Kuinka Mehko meiltä manataan:
'Marssi, poika, muille maille,
Korven kammo, konnan sikiö,
Häntähurri, Hornan halli,
Vilkase kuin tuli turkanen!
Ellet mielis melkotella
Pojes tuntureille tuulien,
Äläst pure Katrin karjaa,
Äläst sarvipäitä peljätä,
Pure puuta, pure maata,
Pure murhamielin paasea;
Noidun muuton leukas lukkoon,
Silpaan turveturkkis seljästäs,
Viskaan rankas Rutjan koskeen,
Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
Niin sua tahdon kuranssata,
Elles koreasti kuljeskel,
Tassuttele taitavasti,
Koskematta kirjo-karjahan.'--
Moiset sanat työnsä tekee,
Tekee Susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
Ilman yhtään huolen huokaust;
Kohtahanpa lehmäs löydät
Säästäminä suren hampaitten;
Käyppäs taasen huuhelemaan,
Kuultelemaan kilikelloa.»
Niin hän lausui, ukko uljas,
Lausui, painoi moukin poskeheens,
Kääntyi taasen kirveinensä
Kimppuun visakoivun kaarevan.
Mutta läksi likka liesuun,
Halkasemaan sammalsaloa,
Huuhelemaan, kuultelemaan,
Turhaan kuultelemaan kelloa,
Riipotellen retkellänsä
Karva-köllii käsivarsillaan.--
Mitä huomaa tyttö tuossa?
Pienen metsähiiren hyppäävän
Kannon-koloon keitahalta,
Kiirehtien kitivitinäl.
Senpä huomaa huolen lapsi,
Lausuu sydämmestä synkeäst:
»Miekkohinen metsähiiri,
Onnellinen kanto-koturi,
Ei ol karjas kurjan teillä,
Ei sua uhkaa viha vanhimpais.
Olsin pieni piikkisilmä,
Oi mä 'onnen-myyri' olisin!»
Niin hän juttuu juostessansa,
Maata sammaleista samoten,
Näkee tuolla tintin pienen,
Tiasen partakuusen kehdossa,
Lausuu taasen tuskissansa,
Koito kadehtien kujertaa:
»Tintti pieni kuusen kehdos,
Olisin mä oma siskoses,
En nyt murhees murentuisi,
Kadonetta karjaa etsien.
Olisin mä siskos pieni,
Ilolintu aina olisin!»
Niin hän rientää riipponensa,
Hyppää Hyypiöisten ahoilla,
Jossa armaal aamuhetkel
Kirjokarjaansa hän paimensi.
Aho pyörtää ympärillä,
Kanto-aho alakuloinen,
Kannon kärjel rastas raukka
Ehtovirttänsä jo visertää,
Aurinkoinen taivahalla
Iltariutuvana loimottaa.
Mutta karja, kultakarja,
Onpi teillä tietämättömil;
»Ehkä surmansa jo saaneet
Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.»
Tyttö seisoo: vimman silmä
Ympär ahon aavan leimahtaa,
Kyynelkoskeen hyrskähtäävi
Sydämmensä murheen aholla,
Kyynel virtaa, rinta reutoo,
Ijankaikkinen on ikävyys,
Päivä synkee Paimelassa,
Hyypiöisten kiviahoilla.
Eukko vanha vastaan käypi,
»Pihkamuori» mustanaamanen,
Kaunoisien kaakkusien,
Pihkaleipäin kiltti leipoja,
Kiltisti hän leivät leipoo,
Ympärkiertoileevi kauppien;
Noilla kauppakierroksilla
Sanaa saarnailee ja laulelee;
Sillä muori mustanaama
Vallan ankara on lukija.--
Moinen monna kohtauuvi
Kantain pihkatuokkoaan
Käsivarrel vasemmalla;
Kirveskynä kädes oikeas.
Kyseleevi kyynelsilmin
Paimen kurja vaimolt vanhalta:
»Sano mulle, Pihkamuori,
Anna, eukko, armas vastaus;
Näitkö karjaa kadonetta,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa muori vanha
Kohden katsahtaen karmeast:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.»
Tuohon tyttö tuskissansa:
»Voi mua lasta onnetonta, voi!
Kadotinhan kodon karjan,
Haen vaivalla nyt hukkunei.
Onhan vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi peni Paimelassa
Päivää ensimmäistä käydessään.»
Tuohon taasen vanha vastaa,
Lausuu tuikealla tavalla:
»Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättäävi liekkiöö,
Rankasee hän rikollista,
Vihan lasta vallatonta lyö.
Mitä vielä? Huomasinpa
Aamul teidän tarhapihalla:
Vastoin tahtoo vanhimpainsa
Lapsi karjaan pentun vietteli;
Siis nyt ansiosta aivan
Tuossa karvakuormaas kantelet
Kaukana sun karjastasi.--
Mitä vielä? Suuri Jumala!
Tässä perkel lapsen pukee
Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;
Hepenissä herrasnaisten,
Mukamakin tervatentti sä!
Mitä sanon, mitä saarnaan?
Voi sä ylpeyden enkeli!
Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättää hän syntistä.
Syököön susi karjan kaiken,
Lyököön epeliä leimaus!
Läsnä on jo mailmanloppu,
Läsnä onpi hetki hirmuinen!»
Pakisi niin Pihkamuori,
Eukko murhan-musta muodoltaan,
Mutta pian piika pieni
Muorin metelistä pakeni,
Riensi kolkol katsannolla;
Tuonne katosi hän koivistoon.
Kalpeassa koivistossa,
Liimus lempeässä lentää hän,
Hatun päästään viskaseevi
Kolinalla kannon kylkeheen.
Siitä hyppää hassatukka
Halki hymisevän hongiston,
Toki taasen kuultelemaan
Karjankelloa hän seisahtaa.
Kellon kuulee koillisessa,
Kohden koillista hän kiirehtii,
Kiirehtii hän kiihoissansa,
Mutta kerran vielä kuultelee:
Kuulee kellon lounaisessa,
Kääntyy kohden lounasta hän taas.
Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
Kaikkialla kellot tuhannet;
Tuonne juoksee, tänne juoksee
Tuskissansa paimentyttönen
Katri kurja, miksi juokset,
Miksi tuiki turhaan kiitelet?
Kellot kaikki valhekellot
Korvis murehtivan paimenen.
Tuonpa hän tok' viimein huomaa,
Vaipuu alas hongan juurehen;
Valittaa hän, vaikertelee,
Vuotaa kyynelhelmet virtana.
Päänsä vasten polveansa
Alaskallistaa hän kiljunal;
Mutta Jalli, pöllö-penttu,
Lepää huokuvassa helmassa.
Niinpä itkee iltanummel
Likka pieni hongan juurella,
Vasten polvee päänsä painaa,
Polven peittää tukka tumpura.--
Mut jo paimen vaikeneevi,
Hetkes itkemästä herkenee,
Korkeuteen katsahtaen,
Päänsä vasten honkaa nojaten,
Taivasta hän rukoileevi,
Ristis kädet pienet polvilla:
»Elon herra, Jumalamme,
Katso puoleen kurjan paimenen,
Hälle armostasi anna,
Että löytyy karja kadonut!
Synnin tein mä, koska toivoin
Velhosanat onnen saattavan,
Synnin tein mä, kummitellen
Herrashepenis ja kukkasis;
Kadunpa tok' katkerasti,
Anteeks syntejäni anelen,
Lupaan lujal sydämmellä
Olla täällä kuuliainen laps,
Valmis käskyyn vanhimpaen,
Ylpeyden kauvas karkottaa.
Kotja taasen käytyäni
Kotokarjan kellon kilinäl,
Anon anteheeksi emoltani,
Hänen kaulahaansa lankien.
Mutta saata, että löydän
Kulta-omenani ihanat,
Elon herra taivahaassa,
Katso puoleen kurjan paimenen!»
Niin hän lausui, kunnes sammui
Ääni raukeneva rinnassa.
Mutta eipä sammunutkan
Rukouksen hohde huulilta.
Huulet liikkuu hiljasesti,
Hartauden kieltä kuiskaten,
Silmä kirkas, tumpurainen
Ylös korkeuteen katselee,
Heleänä kyynelvirta
Seisoo poskel päivän polttamal,
Kuni tahtoisi hän kuulla
Rukousta pienen piikasen.
Niin hän istuu iltanummel
Hymisevän hongan juurella;
Rukoilee hän: soma rauha,
Kuni aamun kaino kajaste,
Väikkyy hänen kasvoillansa,
Huulillansa liehe lempeä;
Sanoo hälle sydämmensä,
Että kuultu onpi äänensä.
Liehuu illan tuuli liepee,
Lapsen kiharia kiemaillen,
Pienen peittää päivän tähti
Säteittensä kultaan kiiltävään.
Ja niin vaipuu silmän vaippa,
Väikkyy punertava pimeys,
Koska nukkuu nurmilintu,
Uneen raukeneevi makeaan.
Unohtaavi karjan kellot
Paimen unen ihanassa maas;
Kaikki Jalli unohtaavi
Huovahtaen helmas paimenen;
Yhdessä he uneksuuvat
Päivän huolet kauvas heittäen.
Honka heitä viihdyttäävi
Ylähällä hiljaa hymisten,
Ylähällä hongan huipus
Heporastas vilkas visertää.
Unta mitä uneksuuvi
Tuossa paimen? Unta ihanaa:
Kumo taivaan aukeneevi,
Alas astuu heljäst aukiost
Enkel hamees hiilakkaassa,
Kohden paimenta hän kiirehtii.
Likenee hän murheen maata,
Hopeaisten siipein sihinäl
Hongan juurella hän seisoo
Lempeänä luona paimenen,
Kätensä hän laskee hienon
Lapsen kiirehelle hempeäst,
Kuiskaa hänen korvahansa
Ilon ihanaisen sanoman:
»Kuuli taivas tuskas äänen,
Katsoi armiaasti puolehees;
Ol siis rauhas, paimen pieni,
Kohta löydät karjas kadonneen.
Lähe tästä lounaisehen,
Tuonne kohden koivumäkeä,
Ilokeimon kunnahalle,
Sanajalkaselle aholle.»
Niin hän lausuu, taasen päätyy
Ylös korkeuteen kiitämään;
Aukion hän ennättäävi,
Kirkkahaana päilyy kynnyksel;
Katoo hän ja valo peittyy,
Kumo taivaan ihanasti soi.--
Herää paimen huoveestansa,
Kuni liekki ylös lentäen,
Muistaa mitä lausui enkel--
Unen ihmeellisen muistan ain--
Rientää vasten lounatuulta
Kohden Ilokeimon ahoa;
Kuni leimaus hän kiitää,
Eikä tunne taakkaa helmassaan.
Kuuleevi hän kellon kaikun,
Löytäävi hän karjan kultasen
Kultamaalta mansikkaiselt,
Sanajalkaselta aholta.
Mikä hetki, ilon-hetki
Iloheimos ijankaikkinen!
Syleilee hän lehmiänsä
Ilon polttavissa kyynelis,
Katsoo ylös korkuutehen,
Taivaan laupeutta ylistää.
Kuni aurinkoisen viilu
Tuolla loistaa honkain välistä,
Niinpä loistaa lapsen kasvot
Paimelassa kesä-iltana.
Enhän tiedä, mihen vertaan
Riemun paimenpiikasen.
Ehkä naiseen, joka löytää
Helmen kallihimman taivaan al;
Tahi mieheen, joka astuu
Ylös korkehimpaan kunniaan?
Kehno heidän hekumansa
Ilon rinnal tuossa paimenen.--
Autuaana astelee hän,
Äänel heleällä huuhelee,
Asteleevi karjans kanssa
Kohden ihanaista kotoa.
Jalkimillaan omillansa
Astelee jo pieni Jallikin,
Totisena toisten seuras
Kohden kotoansa taaputtaa.
Surun päivä, ilon päivä!
Syvät ovat surut lapsenkin;
Surust toki synkimmästä
Kirkkaana hän astuu ulos ain;
Helmassa hän iki-äitin,
Luonnon kohdussa hän hengittää;
Itkee, huokaa murheen yössä,
Yö se ilon aamun kirkastaa;
Mikä vielä vienon mieli?
Aina taivaan liki naapuri.
Niin oil päivä Paimelassa,
Katrin kerran karjas käydessä;
Tuota alat muistelee hän,
Alat armiaasti hymyten,
Emäntänä onnellisna,
Onnellisena myös äitinä.
Seuraa onni oivallinen
Häntä askareissa ainiaan;
Tuosta yksi haasteleevi:
»Velhon keinot kyllä tuntee hän»,
Toinen taasen todistaavi:
»Usein hartaasti hän rukoilee.»--
Mutta vaihka valtiasna
Katri emäntänä elelee,
Ei tok' käyskel kempaellen
Turulla hän mailman turhuuden.
Kainona hän käyskeleevi,
Kasvohilla rauhan kirkkaus,
Kuni katsahtelis silmä
Aina valkeuden enkeliin.

ATALANTTA
Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
Onpi kertoelma Atalantasta.--
Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
Korkee Unterwaldenissa, helmassa
Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
Linna tuijottaavi yli tunturein,
Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
Kennen onpi linna ja sen ympäril
Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
Tehnyt oli isä voimallisen työn:
Karkoitti hän Itävallan istuimelta
Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
Kantamahan majesteetin kruunua.
Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
Suosiossa valtijaansa korkean,
Emäntänä linnassansa hallitseevi.
Kaunis oli neitonen Helvetian,
Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
Ylöskohosi ja monen synkeänä
Ihasteena täällä, toivotonna ain.
Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
Niinpä Atalantan poski pyöreä
Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
Hänen silmäns terä tummansininen,
Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
Tienon Onnetar ja ilon antaja,
Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
Linnan emäntäinen antelias ain.
Kovan onnen koito hänen portillensa
Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
Portti aukeni ja ravinto ja suoja
Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
Itse antoi ihanasta kädestänsä
Aina antimensa nainen ylevä;
Katso: usein lahjojansa jakellessa
Likentää hän murehtivan pienoisen
Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
Niinpä koska linnan tummas pylvästös
Laulu heleänä kajahteli ympär.
Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
Uskollisin emäntänsä ylevän.
Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
Mutta uneksuen kuni autuas,
Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
Toki armahimmasti hän katsahti
Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
Koska uljas ratsastaja lähestyi
Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
Ihanahan oli tämä hetki,
Hetki oman yljän lähenemisen.
Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
Korkealle, riemu taivahan;
Sillä jumalien liekkinähän poltti
Atalantan lempi kuni aurinko;
Ylös ritari myös ihasteella katsoi
Kohden morsianta mustakiharaa
Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
Mutta kertoelmani käy pilvihin,
Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.--
Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
Jonka kerran immen isä ankara
Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
Verijanova ja kostonhimova,
Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
Tämän lausui peloittava ruhtinas:
»Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
Mitä käsken. Vuorilinna komea,
Rakentama miehen, valtarikkojan,
Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
Mutta minä valan olen vannonut,
Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
Somas rauhas Atalantan asujaamet
Askartelit suojas muurien,
Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
Portit, ovet auki iskettihin linnas,
Atalantan rauhanlinnas.
Mutta kauhistuen linnan asujat
Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
Kuuluu sälähteleminen akkunain,
Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
Tuliloimona jo linna lekkoaa
Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
Palo ankar oil; ja näki aamuinen
Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
Yössä tummas harhaeli Atalantta.
Löysi viimein valjetessa koillisen
Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
»Kieltää meitä avaamasta oveam
Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
Siitä huonetta hän toista läheni,
Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
Humajavan kuuli yössä kulkija.
Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
Astui huoneheesen; mutta katsannot
Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
»Älä viivy kauvan alla kattomme,
Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
Elles onneamme tahdo hämmentää.»
Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
Heistä, joille vielä eilen ammensi
Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.--
Synkeänä Atalantta käyskelee,
Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
Tuota julkeata petoo; käyskelee
Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
Äsken linnan haltijatar korskea;
Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
Alas iski Atalantan kiirehelle,
Hänen peitti pimeyteen autioon,
Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
Huusi koito halki vimman synkän yön.
Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
Koska hänen sydämmensä ystävä
Pimeyden ruhtinaksi musteni
Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.--
Mutta ääni, joka äsken valitti,
Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
Ulosammentaen vihan oikean.
Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
Neitonen ja alas tanterelle vaipui
Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
Atalantta oljentelee kaltehella
Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
Mutta kiiriipä jo sama aurinko
Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
Atalantta ikävyyden niitulla.
Mutta eihän enään kyynel vuoda
Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
Katse yhtiälle yhä tuijottaa.--
Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
Jalona ja huoletonna eteenpäin
Vakavilla askeleilla. Rohkeana
Povi nousee taas ja ihanainen pää,
Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
Luikertelee vaeltajan hartioil.
Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
Niinkuin lumitutkahimet tunturin
Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
--------------
--------------
Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.
Samennus jo entisien aikojen,
Muisto verisestä riidoist veljeskunnan
Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.
Viipyi neito päivän heimon huomassa,
Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella
Pakeni hän ylenkatseen linnasta,
Läksi kerran vielä omiensa luoksi
Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän
Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,
Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;
Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä
Pian huomas katsantojen kylmyyden,
Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,
Kohden alppein korkeutta pakeni.
Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän
Rientää yli vuorten, halki metsien,
Teroittaen katsantonsa lakkaamatta
Kohden tunturia pilvikorkeaa,
Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.
Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
Äänel kimmeällä, tulisella kielel
Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:
»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,
Pian elämänsä liekki sammuta;
Sillä sulosempahan on neidon kuolla
Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
Ota helmahaasi, ota helmahaasi
Atalantta, linnanimpi hyljätty!»
Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien
Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut
Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,
Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
Vaipuu uneen horrouden sikeään.
Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,
Koska herää unestansa impi taas.
Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa
Rintehellä pienen majan matkan pääs.
Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
Kohden lammastarhaansa hän astelee
Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää
Ulos laitumille lammaslaumansa
Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.
Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,
Atalantta hälle murheisena lausuu,
Nimensä ja kohtalonsa kätkien:
»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
Onnettoman pakolaisen anomus.
Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,
Suo mun nauttia sun tules lämmintä
Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi
Tahdon olla palveljasi ahkera,
Joko päivän huoneheessa askartellen
Tahi lampahitas vuoril vaalien.»
Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,
Laupeasti neidon puoleen katsoen:
»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,
Jolta äsken äiti armas kuoli,
Kuoli emäntäni, oma tyttärein,
Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,
Heitti henkens tunturien retkillä.
Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,
Kuka mahdat sinä ollakkin;
Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»
Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,
Nähden pimeydes valkeuden piirron,
Astui matalaiseen mökkiin lampurin.--
Oljenteli Atalantta rauhan loukos,
Emännöitsi: askarteli, ompeli,
Ompeli hän pukimia pienoiselle;
Mutta hänen otsallansa viipyi yö.--
Ylähällä, pilvein naapurina seisoo
Vuoren penkerellä maja lampurin.
Ankaran Helvetian sä laaksot näet,
Näet tunturien jylhät harjanneet
Longottavan jalkais alla, näet virrat
Tuhannet ja monta merta hymyvää.
Tämä oli kuva Atalantan nähdä;
Mutta synkeänä alaskatsoi hän.
Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen
Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain
Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.
Niinpä kumouksen mahtavan se toi
Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta
Verisehen kuolemahan syöstihin
Hirmuvaltias, ja vapauden päivä
Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,
Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
Muisteleevi ystäviä isänsä,
Hänen, joka, edellisnä verimiehen,
Kerran kansan suosiossa vallitsi.
Tämän ystäviä poikahinen muistaa,
Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.
Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
Murheellisen patsaan neidon linnasta;
Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.
Mutta linnan kohotessa ympärkäy
Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:
»Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
Ottamahan omaksensa uuden linnan;
Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»
Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,
Kaupunkeihin, kammiohon paimenen
Ylähällä tunturil; ja valmihiina
Seisoo uusi linna Unterwaldenis.--
Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta
Linnan entisistä asujaamista,
Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.
Soma Kaarin ilosena palasi
Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui
Ympär tienoo laulu kannis, viaton,
Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,
Yhä silmäellen alas laaksohon.--
Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,
Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen
Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta
Etähällä, seljäs ruunan korskean,
Pukimessaan kuni linnan impi ennen;
Häntä seuraa uros, harmaapartanen
Paimenukko; aasiansa kannustaavi.
Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
Atalantta heitä tervehtii,
Mutta ilon sädettä ei silmä anna,
Eihän siirry hänen otsaltansa yö.
Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:
Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.--
Mutta valtiatar linnahansa astuu:
Rakennetaan juhlallinen atria,
Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
Muistot unohduksen virtaan manataan.
Toki synkeänä miettii Atalantta,
Juhla hiljaisena jymisee.
Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
Atalantan kartanossa eletään,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Runot; Lyhyet kertomukset - 6
  • Parts
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 1
    Total number of words is 3168
    Total number of unique words is 1930
    14.0 of words are in the 2000 most common words
    20.5 of words are in the 5000 most common words
    24.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 2
    Total number of words is 3234
    Total number of unique words is 1907
    13.3 of words are in the 2000 most common words
    20.6 of words are in the 5000 most common words
    25.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 3
    Total number of words is 3311
    Total number of unique words is 1928
    14.2 of words are in the 2000 most common words
    21.6 of words are in the 5000 most common words
    26.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 4
    Total number of words is 3296
    Total number of unique words is 2005
    15.4 of words are in the 2000 most common words
    21.7 of words are in the 5000 most common words
    25.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 5
    Total number of words is 3237
    Total number of unique words is 1965
    14.7 of words are in the 2000 most common words
    22.4 of words are in the 5000 most common words
    26.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 6
    Total number of words is 3462
    Total number of unique words is 2013
    17.7 of words are in the 2000 most common words
    26.6 of words are in the 5000 most common words
    30.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 7
    Total number of words is 2399
    Total number of unique words is 1504
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    33.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.