Runot; Lyhyet kertomukset - 4

Tämän ryövär korvest huomas
Ja hän lausui iloissaan:
Heittää paimen vienon vuonans,
Ja susi kaartelee läsnä.
Sillon työnsä kamalimman
Tehdä päättää ryöväri,
Ja niin vallas murhan kimman
Hän kohden pirttiä rientää.
Mutta pirtin akkunasta
Laulu ihmeen ihana
Vavahtavi häntä vastaan;
Ja seisoo hirveä miesi.
Viherjästä vainiosta,
Paimenest, jok' lampahans
Verellänsä kuolost ostaa,
On immen lempeä laulu.
Leimahtelee huhdan vilja,
Kultameri hymisee,
Koska pauhaa laulu heljä
Tuon rosvon synkeän korvis.
Tuuli koivuu tuuittavi
Pyhän virren helinäs,
Koivu kiireens kallistavi
Ja taivas kirkkaana kiiltää.
Mikä lentää tuolla ilmi?
Joutsenk' lumivalkea?
Ei, vaan kimaltava pilvi
Siel laulun kuulee ja seisoo.
Siinä viipyy uros synkee
Maan ja taivaan riemuten,
Alas katsantonsa lankee
Ja elon aamuns hän muistaa.
Muistelee hän muinost aikaa,
Lapsuutensa vainioi,
Koska laulu kaunis kaikaa
Ja tanner kiikkuvi alla.
Viimein neito huulens sulkee;
Ryövär seisoo aatellen,
Päänsä vaivuttaa ja kulkee
Taas korven tummahan yöhön.

JÄÄHYVÄISET
Katso linna tuol,
Valkasema juhlavalkeitten,
Lähtöjuhla soman tyttären.
Kluostarin immeks
Ristiin ja kaapuun
Hän jo tuomittu on;
Isän tahto niin vaatii.
Toki kerran viel
Isän valta ei hänt johdata.
Kultansa hän tahtoo kohdata!
Varkain hän rientää
Saarniston helmaan
Kesän kuutamo-yös
Kukkasseppeli päässä.
Häntä vastahan
Jalo nuorukainen astelee,
Jalo, vaihka onni pilveilee.
Kohtalons herra
Tahtoo hän olla,
Kauvas katsoen pois
Yli elämän saaren.
Nuorukainen.
Terve, kaunoinen!
Sinä väikyt yössä ihana
Kuni autuitten unelma:
Kulmies taivaat
Heljinä kiiltää.
Oi, mun lempeni koi,
Eron hetkelle riennät!
Impi.
Ijankaikkisest
Erokam! Oi isä armoton!
Lapses, joka ainoasi on,
Kluostarin yöhön
Huomenna suljet.
Onpa tahtosi tää
Kuni kallio luja!
Nuorukainen.
Miksi tahtoo hän
Kauneutes valkeutta yöks,
Luonnon mestartyötä turhaks työks?
Loistavan linnan
Ylpeä herra,
Kylmä sydämmesi on
Kuni kallio, kylmä!
Impi.
Toki tahtonsa
Tämä onpi ehkä Jumalan.
Sentähden kuin kaste taivahan
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel.
Mutta itkenpä ain
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Huomenna jo siis
Pyhänpiian kaapu iloton
Peittää elämäni auringon.
Kapina vimman
Lempeni linnas
Täällä hurjasti lyö,
Ja mun toivoni kuolee!
Impi.
Mitä sankar tääl
Elon taistelossa kadottaa,
Hälle antaa jälleen toinen maa.
Siellä, oi siellä
Armiaaks onneks
Taas hän aarteensa saa,
Joka täällä poissiirtyi.
Pyhä haamotus,
Joka aurinkosi laskust jää,
Elämäsi luotees hengittää,
Koilliseen kulkee,
Valkenee siellä,
Siellä aarteesi saat,
Joka täällä poissiirtyi.
Yöstä päivä käy,
Yöhän kutoo aamuruskon vyön;
Sentähden kuin kaste tämän yön
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel;
Mutta itkenpä ain,
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Yhtä ainoaa
Ensimmäisnä, viimeisenä myös
Sulta pyydän jäähyväisten yös:
Suutelman hohtees
Leimukoon muistom,
Meille kallihin ain,
Puhdas lempemme muisto!
Impi.
Puhdas lempem oil
Kuni kuu tuo kelmeen ihana,
Mi nyt kirkkaan pilven povea
Suutelee tuolla.--
Oi mitä pyysit.--
Peity pilvehen, kuu,
Peity, poskeni liekki!
Nuorukainen.
Impi ikuinen,
En sua kiusaa; mutta ole ain
Kuni Cynthia, niin kaunokain,
Tyyven ja kaunis
Jumalten vuoril.
Ijankaikkinen niin
Lemmenliittomme olkoon!
Impi.
Oi, mua huudetaan!
Kauemminhan viipyä en saa;
Ota vastaan tämä suutelma,
Ota ja anna
Katkera autuus.--
Oi, jo huudetaan taas!
Öinen saarnisto kaikuu!

KESÄ-YÖ
Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Luoteiseheen niittu kaatuu,
Tuonne, jossa taivaan partahall
Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
Mäen sinihaamottavan rintehellä.
Sileä on niittu; ei pensasta
Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
Äänetönnä äänettömäs yössä;
Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
Hengitystä povestani en mä kuullut,
Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
Tarkemmin me korvam teroitamme
Kuultelemaan--kaikki vaiti; toki ääni
Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
Mutta eipä sanat unen houreheena
Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.--
Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
Nähtyäni kuvauksen kumman.
Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
Etähällä ilman rannalla se väikkyi
Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
Selkeästi peilaellen muotons näytti,
Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
Kultavalo sädehtien yössä paistoi
Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!--
Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
Seppelinä talven taivahalla päilyy.
Mutta kelle suotiin asunnoksi
Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
Kesä-yöseen himmeässä maassa?
Tahi onko asujaamista se tyhjä?--
Eihän ole tyhjä ihanainen saari
Asujaimista ja heidän ilostansa,
Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
Siellä olentoja näin mä komeoita,
Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
Hämärässä vuoren tummal pohjal
Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
Heljä puhtaus ja povessansa sointu
Heille hekumansa kallein aina;
Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
Kuni valtahinen, kimaltava tähti
Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
Sinne heidän silmän alat mieluisasti
Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
Eihän toki tämä taisteleva maamme,
Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
Joiden elonaamu täällä syttyi,
Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
Ennen ilon sanomata kuultuansa.
Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
Siinä vuosituhansien kiertoessa
Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
Uloslähtee heille toivon valtakunnast.
Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
Eikö aika yhtäpintahinen aina
Toki ikävyyden synkeyttä saata
Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
Autuuttamme vissiä me odotamme,
Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.--
Hetket, päivät, vuodet kiitää--ja, mi ihme?
Kodon pyhä vainio on edessämme!
Uskoa me emme voi ja toki uskom,
Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
Viehkeilemme kuni lapset pienet.
Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
Tielle kerran tullessamme käytyämme,
Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm--
Ennen kuultu!--ja me kuni liepeet haamut
Astelemme, ihanasti kainostellen,
Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
Ammoin nähty!--Mutta vastaan meitä rientää
Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
Viilehillä kaunistaen kiharamme.
Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
Leikitellen liepehillä kotoniitun,
Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
Peitostansa ylös katsahtaa hän
Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
Aamutuulen virtaan, joka suloisella
Hyminällä päivän sanomana riensi
Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.

PILVILAIVA
Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
Joka muistostain ei pakene;
Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
Näin oil unelman: Kaukamaissa,
Vierahissa yksin harhailin,
Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
Tietämättä mihen tarkoitin.
Muistui viimein mieleheeni aika,
Minkä vietin kototantereil
Seuras armahimman nuorenimmen;
Povel viattomal vietin sen.
Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
Vuorten jyrkis syksy-iltana,
Sydäntäni raskahaasti painoi;
Immen luoksi tieni käänsin taas.
Astelin mä vaivaloista tietä
Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
Jalol otsal maata polkien.
Illan tulles kodon portaal seison:
Allamielin impi laulelee
Majas yksinään ja viskeleevi
Laattialle lehtii helmastans.
Akkunat hän koristelee kauneiks
Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
Oksil pihlajan ja engelmillä,
Alat kiirehtien ankarast.
Huonees vallitsee nyt rauhallinen
Pyhä-aaton ehtohämäryys,
Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
Lännen lehtimetsiin vaipues.
Allamielin impi lauleleevi,
Pukee päällens niinkuin matkahaan,
Miehustallens esiliinan solmee,
Huivin päähäns, kiirehtien ain.
Miksi levotonna, kaunis impi,
Mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
Riemuten sua taasen katselen.
»Immen lähtöhetki onpi tullut,
Mutta ennen kuni siirryin pois,
Tahdoin kammiosi koristella,
Lehditellä valkeen laattian.»
Miksi jätät sinä kammioni,
Miksi lemmittysi entisen?
Kyselin mä murheellisel mielel
Immeltä, jo valmis lähtemään.
»Miksi himeys nyt otsallasi,
Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
Hälle vastaukseks lausun mä:
Metsis autioissa vaeltelin,
Pensastoissa orjanruoskist täys;
Tuulen murheellinen ääni laaksois
Sydämmeni kovin synkisti.
»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
Puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
Eikä saastaisuudes rakkaus.
Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
Jumalien suosimana tääl,
Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
Tunturille vasta lankenut.
Toki ei niin lieto, häilyväinen,
Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
Luja, seisova ja kirkas ain.»
Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
Eron hetkes mielel synkeäl:
Ijankaikeksiko erkanemme
Joutumatta yhteen kerran viel?
Vastasi hän katseel kostealla:
»Tuhansien vuotten mentyää
Toinentoistam vastaan hymyilemme,
Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»
Impi, mikä hirmuhinen aika,
Aika pyörryttävän kauvallii'n!
Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
Seurastasi oljentelemaan.

SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen,
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!

HÄRKÄ-TUOMO
Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
Milloin peltoa hän pöllytteli
Väsymättä, milloin möyriskeli
Soita, luhtia kuin korven karhu
Talvikontoansa rakentaissaan.
Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.--
Kuni mäkitammi oli varsi
Sankarimme, pojan palleroisen;
Kuhilaana hivus karhee peitti
Hänen päänsä, joka, huolimatta
Maailmasta ja sen pauhinasta,
Aina miestänsä vei omaa tietä.
Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
Lukukinkerillä, jonne vaivoin
Hänet saatti kerran kirkonmiesten
Käsky sekä kylänmiesten voima.
Mutta siellä vakavana istui
Tarhapöllönä hän pöydän alla
Kuuman hetken; sieltä vakavana
Käyskeli hän kotihinsa taasen.
Oli hälle tuntematon vieras
Aina A ja O ja aapiskirja;
Eivät tuossa avittaneet ämmät,
Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
Eikä mustan jalkahirren keino.
Lukemahan oppinut ei Tuomo;
Oli paljon, jota ei hän tainnut,
Johon luja luontonsa ei käynyt,
Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
Yksi oli toki työ ja toimi,
Johon iski aina miehen into:
Härkäparillansa peltosarall'
Ajeskella poudan pahtehessa
Käärittynä sakeahan pöllyyn,
Miehelle se huvi suurin täällä.
Ajeli hän: silloin kauas kuului
Luihkina ja halkaisevat huudot,
Räminätä, rähinätä kuului.
Toki tuolloin taasen jutteli hän,
Juhdillensa jutteli, kuin veikko
Veikollensa ilvehtien juttuu.
Mutta sitten taasen hirveästi
Miesi ärjäht ja hulja heilui;
Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.
Niinpä uhmaili hän talon työssä,
Talon tantereilla tallusteli
Elämänsä päivät äänetönnä--
Äänetönnä ilman juhtiansa--
Kuni koira uskollinen aina.
Näki tuskin täällä toisen kylän,
Toista pitäjää ei milloinkana,
Mutta kerran toki Herran huoneen,
Kuuli kerran omat kirkonkellot,
Koska poika hikinaamoin istui
Jalkahirress' suvisunnuntaina.
Senpä täällä elon tanterelta
Ulkopuolla kodon vainioita
Päivänä hän pahteisena huomas.
Miellyttikö häntä kerran vielä
Mailmaa tuntemahan laajemmalta?--
Mitä huoli hän sen huminasta,
Yksin junnaili hän juhtinensa
Kuulematta kiusauksen ääntä.
Eipä koskaan täällä käsivartta
Kannun ääressä hän koukistanut,
Katsonut ei silmä milloinkana
Kohden naisen poven kukkuloita--
Miehen mieltä eksyttävä tieno.
Oli hällä toki elki pieni,
Tapa urohien muiden mukaan:
Pyhäsiltä pesällistä kaksi
Poltti lehteä hän venäläistä,
Koska härkiänsä katsomassa
Käyskeli hän talon härkähaassa.
Onpi ihanainen kesäpäivä,
Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
Ravittuna hauskalt' atrialta
Nuoret huviansa etsimähän,
Tuolta yksi, toisialta toinen,
Kuinka tila kunkin on ja luonto,
Sekä nuorukaisen että immen
Että lapsen tulihilpee mieli.--
Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut:
Tuolla kunnahalla kaltevalla,
Soimioisten kivisellä mäellä
Keinu korkealle ilmaan heiluu;
Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
Taasen korvas toisialle käännä,
Kylän kujalta sä kuulet kiekon
Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
Miesivoimaan jaettuina kahteen,
Karttujansa käyttelevät tiellä,
Visakiekkoinensa kiistelevät.
Mutta lapset missä liekiöitsee,
Missä elon aamukansa vilkas?
Katso: helmassa tuon peltokedon
Leikkiänsä kirkuen he lyövät.--
Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Eipä keinumäell' eikä tuolla
Kujallakaan kiekkotaistelossa.
Ei hän ole tuolla eikä täällä;
Kohden härkiänsä astelee hän
Härkähakaan jyrkkärintehiseen
Kosken kaatuvilla partahilla.
Sinne vakavana käyskelee hän,
Nysä taskussa ja tulusmaaru;
Korkeana kesäjuhlan taivas,
Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.
Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
Veräjällä, nurmell' lakealla.
Myhäellen, tyytyvänä istuu
Juurelle hän koivuhisen kannon
Iskemähän tulta, polttamahan
Pesällisen lehtee venäläistä.
Iskee hän ja pian savu ryöhää;
Tuulettomass' ilmassa se kiirii
Pallosina miehen ympärillä.
Siinä mieluisasti katselee hän
Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
Jotka itse on hän kasvattanut,
Vetohärjiks' opettanut heitä,
Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
Ajan alasmäkeä jo vierii
Heidän elämänsä toikot päivät;
Vuotta kaksikymmentä jo lähes
Monessa he ovat kantanehet
Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
Mutta eihän ydintä ja voimaa
Vielä jäsenistä jykevistä
Puutu; vielä vuosia he käyvät
Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
Ahkerasti atrioitsee, purren
Lempeen nurmen mehukasta heinää,
Koska hiilakkaana juhlan taivas
Heidän päällään päilyy, päivän loimo
Lämmittäen loistaa, käen äänen
Ihanasti hymisevä kaiku
Riutuvana ympär' soi ja koski
Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
Niinpä iltapäiväll' ihanalla
Suvisunnuntaina tyytyvänä
Tuomo koivukannon juurell' istuu,
Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
Koska ilo telmeisenä liikkuu
Kylän tantereilla. Siellä keinu
Ylös heilahtelee räikynällä
Taivaan luhtihin ja visakiekko
Lentelevi tomuavalla tiellä.
Mutta katso: jopa muuttamahan
Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
Tuonneppa he astelevat alas
Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
Likemmäksi koskea he siirtyy.
Heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
Alahalla juhtansa hän näkee.
Siinä istuu, nysän toisen lataa,
Karkullansa tulta lyö, ja taasen
Savun sinisiä kierroksia
Ympärillensä hän hellittelee,
Katselevi myhäilevin huulin
Alas kohden härkähempujansa.
Alhossapa kosteassa härjät,
Ojan äyrähällä miesi viipyy,
Nysä hampahissa, joka vihdoin,
Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
Mutta aurinkoisen iltalämmin
Lempeä ja kohiseva koski
Maanittelevatpa härkämiestä
Unen syliin vaipumahan viimein.
Vasten kiveä hän sammaleista
Tuossa kallistunna huoahtaapi,
Unta uneksuen rakkaimmista.
Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
Taasen parahtaa hän Pojallensa;
Milloin makeata maikausta
Juttelee hän tovereille taasen,
Uhmaellen unen vainioilla.
Mutta laskenut on päivän loimo,
Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
Kesä-yösen valon himmentäen.
Yösen levolle jo vaipunehet
Ovat juhdat pajistohon alhon;
Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
Sammalkiven suojass' uneksuvi;
Koski hälle univirttä veisaa.
Vielä hetki vierii. Korven ukko,
Hyypiöinen, istuimensa heittää,
Kohden kosken pauhua hän lähtee
Hienoisilla siivill' lentämähän;
Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
Lentää yli uneksuvan miehen,
Siinä huutaa kerran huikeasti,
Katoo avaruuteen öisen taivaan.
Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
Ylös pöllähtäen maasta lentää,
Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
Harjastoa kyhnii; toki viimein
Kotihinsa astelemaan päätyy.--
Niin hän vietti juhlan iltapuolen
Härkiensä kanssa härkähaassa,
Hälle parhaat elon kannikalla.
Mutta Tuomon metsäss' astellessa
Kerran, kirveskynä kainalossa,
Tuli teurastaja taloon, tuima
Verkatakki herra; kysyi miesi:
»Onko myytävänä Kaimalassa
Teurasnautaa mulle oivallista?»
Huomasi hän härjät, valtahiset,
Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
Lehtikammioissaan Metsolassa.
Kohta heihin herra kaupungista
Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
Silloin tuumiskeli isäntäinen
Tuonne tänne; rakas oli raha,
Rakas myöskin jalo juhtapari,
Talon verrattomat vetohärjät.
Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
Kolikkoja lisäten, ja katso:
Eihän enään Kaima tuossa kauan
Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
Tuiman teurastajan haltuun heitti.
Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
Riensi talliin kohden tovereita
Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
Muistopatsahana murheellisna.
Siinä, pahintansa aavistellen,
Uros seisoi, kasvot kalveana
Kuni kylmän tulisijan tuhka.
Mutta hänen tuossa arvellessaan.
Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
Koska marssivat jo sarvijuhtas
Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
Sanat korvillensa kamalimmat,
Kelmeänä kuni aave astui
Talon pirttihin ja huolimatta
Ilta-atriasta vaipui alas
Vuotehelle, kohottaen peiton
Korkealle yli kiirehensä.
Meni päivä, meni vitkoin viikko,
Tuomon aina maatess' äänetönnä,
Huohottaen helteisessä työssä,
Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
Vaaleana makas vuoteellansa
Miesi milloinkana heräämättä.
Niin hän päätti elämänsä päivän;
Pian pois hän räikynällä vietiin,
Talon korske'illa hevosilla,
Talon vainioilta haudan helmaan.
Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
Muistopatsahana murheellisna
Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
Itkemähän silloin emäntäinen,
Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
Koska hartaall' äänellä hän lausui:
»Olipa tuo uskollinen miesi,
Teki työnsä täyteen mittaan aina;
Mistä löydän hänen vertaistansa?»--
Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
Hälle soineet eikä murhejoukko
Hänen haudallansa huokaellut.
Missä miesi lepäs, osottihan
Ajan maassa musta multapilkku.
Mutta kohos toki tanterelle
Heinä viherjäinen taas; ja katso:
Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.

PAIMENTYTTÖ
Katri, pieni karjanpaimen,
Askartelee ahol laakeal,
Karjankello korven rannal
Kilahtelee kaulas Helmiken.
Pieni »Jalli», jörönaama,
»Turkin» luppakorva penikka,
Venyy vieres pienen piian,
Yksitoikkohinen, äkeä.
Äkeänä, ärmättinä
Päivää ensimmäistä karjassa,
Istuu Jalli väsyneenä,
Poros karvahiset tallukat.
Miksi otti pentun kurjan
Katri karjaan, kiusankappaleeks?
Miksi vastoin taaton tahtoo,
Vastoin äitin armaan kieltoa?
Mutta mitä askartelee,
Mitä laitteleevi lapsinen?
Hattua hän valmistaavi,
Komeata »krullaa» tuohesta,
Kaunistaa sen kukkasilla
Oikein herrashatun muotoiseks.--
Viimein törttö päähän pannaan,
Krulla ankar, kukkashehkuva,
Niistinhuiviks hieno tuohi
Vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
Hepenissään herrashempukka.
Sievästi hän asteleevi
Tanterella edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee
Kenokaulahinen fröökinä.
Keksahtaa hän varjollensa,
Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
Keksahtaa hän Jallillensa,
Tomppelina Jalli töröttää,
Väsyneenä, voipuneena,
Pörrönaama, porotallukka.
Impi ylpee, niuskanokka
Tuosta veikkarians nuhtelee,
Häristäävi huivillansa,
Kilakoiten äänel kileäl,
Mutta taasen tapsuttaa hän
Salissansa edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee,
Niistinliinallansa liehuttaa
Arvokkaille kasvoillensa
Kenokaulahinen heilakka.--
Niinpä herrashepenissä
Käy hän kaupungissa Metsolan.
Aurinkoinen aleneevi
Kohden tutkaimia kuusiston,
Likka raukka leikissänsä
Unohtaavi karjan kirjavan.
Hellansa ja Helmikensä
Viimein toki muistaa hän.
Sillon seisoo niinkuin seiko,
Äänel helottaval huuhelee,
Kuulteleevi korval tarkal,
Ei hän kuule kelloo Helmiken.
Kiirehtii hän kiepomahaan,
Hatasarviansa hakemaan,
Kutsuu Jalliansa, kurja,
Pelko poskella jo kelmeä.
Paimen hyppää, huuheleevi,
Karjan ammumista matkien;
Äyhkinällä äkeällä
Peräs haarustellen tallustaa
Pieni penttu pörrönaama,
Kieli ulkona hän läähättää.
Ja hän astuu miten jaksaa,
Miten julkee laiska lalluttaa.
Astuu jäles Katrin kiltin
Korven juurikkoista kamaraa,
Mutta Katri, soma sorsa,
Lentää kuni Lemmon leimaus;
Jalli kontii kahnustellen;
Aina kauvemmaksi köntti jää.
Lahorunko, koivu kääpänen;
Yli muurin päästäksensä
Karvakölli kerran koettaa.
Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
Alas takasinpa tuupahtaa.
Tuosta nousee meno tuima,
Tuhattulimmainen rähinä.
Kuulee Katri kiusaksensa,
Että käydä tie on takasin,
Pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiljunata kiukkuista.
Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
Löytää tallin koivun kyljeltä,
Häneen kouran kiivaan iskee,
Häntä ravistellen raapottaa,
Niskaturkist nytkäseevi,
Laskee tanterelle tallukan.
Tuosta Jalli julmistuuvi
Eikä paikastansa pakene,
Makaa, musta kilpikonna,
Killistellen kohden taivasta.
Killistellen kohden taivasta.
Tyttö häntä turhaan kutsuu,
Turhaan pistäyy hän piilohon:
Jalli lepää, läähättäävi,
Kuulematta Katrin huutoa,
Tuijottelee taivahalle,
Taivahalle tassut torkottaa
Takasinpa tyttö juoksee
Vihan jupinalla Jallin luo,
Peikon sieppaa sylihinsä,