Runot; Lyhyet kertomukset - 3

Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
Rientävät he viherjälle tanterelle,
Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
Vaipuvat he unen hienoon helmaan
Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
Makeasti makaa, liikahda ei lehti.--
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.

KAUKAMETSÄ
Alas kallioita lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.
»Mitä haastelet, mun pienoseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.
»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan.»
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.

SUNNUNTAI
Mä muistan sen lempeän laakson,
Ainiaan muistan sen,
Miss' istuin ma neitoni kanssa,
Hellästi syleillen;
Ja kiirehti kesänen päivä,
Sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Ahtolan immet
Kultasell' santarannall'.
Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell' kuulimme virsien veisun
Ihanast' huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
Ylhäällä pohjosess'
Kuin ihmeellist' Onnelan maata.--
Unien kangastus!
Kosk' impeni sylissäin istui
Temppelin kellon pauhuss'.
Mut vait oli impeni kaino,
Katsahtain korkuuteen,
Ja poskellans kyynele kiilsi
Helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast' eksyi
Kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
Päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja läheni kesänen ehtoo,
Sunnuntai-ehtoo tyyni.

UNEKSUMINEN
Unta ma näin, mun impeni kaunis,
Mä kuolin sun helmahas;
Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
Kuin Saalemin kesä-yöss'.
Autuas oil kuolema,
Kuolema sun helmassas;
Niin kuolisin tuhannet kerrat
Vaipuen helmahasi.
Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'
Kaikk' korvani kuuli myös,
Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
Näin impeni sitovan
Myrttikranssii viileää
Kauneudeks kuolleelle,
Ja viimein sen päähäni painoi,
Poskillans tuskan kuume.
Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
Kuin tuomion ukkoset,
Pimeät pilvet peittivät taivaan,
Ja sieluni synkistyi,
Mutta immen katsannoss'
Taasen lemmen taivaan näin;
Mua saattoi hän kammioon kuolon,
Poskillans tuskan kuume.
Vaikeni viimein ankara soitto
Ja vallitsi hiljaisuus,
Kalmistoss' seistiin kuusien yössä
Mun hautani partahall':
Sillan neito kaunokihar
Esiintunkee punertain
Ja, otsaltans hiukset viskain,
Seisovi arkkuin ääreen.
Laski hän kätens rintani päälle,
Mua hyvästi jättäen,
Suudelma kuuma huuliain poltti
Ja pyörrytti ihanast';
Leimahti mun povessain,
Elon virta koskena,
Mua herättäin unesta lemmen,
Kiertonsa alkoi taasen.

SOTA
Jo leimuuvat tuliset viirit,
Kaks joukkoa tanterell' seisoo,
Kuin ukkosen pilveä kaksi,
Niin uhaten toinen toistans.
He ryntää päin
Ja yhteen iskee,
Kuin aalto ja karinen ranta,
Ja alkavi hirveä leikki.
Käy ympäri ankara kaiku
Kiväärein ja tykkien jyskeest';
He, oksentain tulta ja savuu,
Nyt antavat kuoloo kylmää,
Ja torvi soi,
Ja trumpu pauhaa,
Ja kumisee kultanen kangas,
Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
Kuin tuhanten koskien melske,
Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää
Se kuolon ja kunnian pelto,
Ja pilvenä savu kiirii.
Ja pilvien yöss'
Käy sankarlauma
Kuin peikkoen synkeä parvi,
Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
Ja voitettu pakenee viimein,
Kuin murrettu, huokaava laine,
Hänt' vainoen voittaja seuraa,
Kuin riehuva myrskyn kierros,
Ja riemuitsee
Ja houraileepi,
Kosk' kunnia päällensä loistaa,
Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.
Mut kaatuneen sankarin sielu
On astunut korkuuden linnaan,
Ja, hymyen autuaass' rauhass',
Hän katselee tannert' allans:
Siell' torvi soi,
Ja trumpu pauhaa,
Ja kumisee kultanen kangas,
Kosk' Tuonelan enkeli niittää.

ONNELLISET
Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
Nyt astelen raikkaassa tuuless';
Mun toivoni aamusen koin,
Mun kultani kohtaan siellä,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
Ja lempeempi auringon laskuu
Hän hymyten luokseni käy,
Mä syliini kierron immen,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest' sykkyy
Ja taivaana otsani loistaa,
Kosk' seison täss' impeni kanss',
Täss' vuorella sammaleisell',
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

POHJATUULI
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen
Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki
Onpi taivaan kannen alla: sumutornii
Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat
Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet.
Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
Lempeen koivun seppele, se kellastunut,
Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt
Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
Paimen-savu niitun kantoselta töyräält'
Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
Kiirehtien päivän maihin helteisihin.--
Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä
Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
Hengittäen ilman viileätä virtaa,
Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
Koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
Alla kumahtelee; ylös kunnahalle
Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.
Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
Josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
Näkeväsi luulet tarinojen mailman,
Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret.
Jalon kartanon myös näet ja sen ympär'
Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless';
Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
Väikkyilevi halaviston himeydess',
Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'.
Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin
Onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.
Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät
Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein
Ijankaikkisuuden sini-tanterella.
Kaunis ruusu halavien hyminässä
Päänsä uneksuen alas kallistavi,
Unissansa hymyilee, ja nuorukainen
Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla
Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa,
Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen:
Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
Puhaltaen kultain kotokartanosta.
Hänen näin, terävä on lemmen katse,
Niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
Neidon näin, hämärässä yrttitarhan
Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän
Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa
Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.
Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
Puhaltaen kultain kotokartanosta.

LAPSI
Kaukokotihinsa kulkee
Pitkin tietä pieni laps',
Ja lähestyvi ehtoo tyyni,
Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä
Pimeen kuusen kohinaan,
Ja sinikorkeuden tähti
On hänen vartians hämäräss' yösen.
Koska aamu hymyilevi,
Tielle lähtee lapsi taas,
Ja kotomäki viimein siintää,
Siintää sen riippuva-oksaset koivut.
Niin hän ehtii kototuvan:
Äiti leipoo pöydän pääss'
Ja kultakirkas uuni leimuu,
Heleesti aurinko akkunast' paistaa.
Paistehessa aurinkoisen
Kehto seisoo laattiall',
Ja lapsi helmass' kehtoon istuu
Äiti jo aukasee povensa aarteet.
Koivistosta Kotomäen
Sisär tulee vihdastost'
Ja tuomisia Metsolasta
Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.
Hajahtaess' vihdan lehden,
Kulta-uunin leimuess'
Ja paistehessa aurinkoisen
Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
Päivän hohteess' kimmeltää;
Hän laulelevi, kuinka lapsi
Kulkevi unissaan taivahan maahan;
Kuinka kuusen kohinassa
Makeesti hän uneksuu,
Ja korkeuden tähti tyyni
On hänen vartians hämäräss' yösen;
Kuinka viimein kuumottavi
Kototalo kaukanen;
Ja on siell' lehtimajan juhla,
Vuorilla valkeat leimuen loistaa.

ALMA
Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
Kauniiks' immeks' yleni,
Isä oli hänell' armas, lempee,
Äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
Emon oman helmahan;
Emo vieras häntä kasvatteli
Kädell' kiivaall', ankarall'.
Toki leppeytt' ja lempee täynnä
Loisti Alman katsanto,
Mutta hymy synkee, murheellinen
Väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
Vuorten kiireill' kesä-yöss',
Lempeä kuin lehdikköinen saari,
Kosk' on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
Avun, turvan aina sai,
Lohdutuksen murheellinen mieli,
Armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
Alat', impi unelmiss',
Katsahdellen silmäll' riutuvalla
Sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
Uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
Sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
Sydämmensä kammioon,
Sieltä virtasi vaan lemmen liekki
Taivaallisest' säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
Liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
Niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
Hänen kääreit liinoihin,
Koristelit arkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
Kirkas päivä heluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
Koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
Eipä impi tullutkaan,
Silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
Ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
Kauan häntä kaivattiin;
Muistellessa kadonnutta haamuu
Kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
Sointoon taivasten se vie,
Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
Toivon päivä armahin.

MYRSKY
Meren pintaa haaksi kyntelevi
Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen
Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,
Retkeilevi lakeudell' sininiityn,
Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'
Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi
Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
Partahalla seisten, katsahtelee kauas,
Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet
Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss';
Aalto, aina heräymään kerkee,
Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',
Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,
Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy
Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
Elon Herran jyrisevä ääni!--
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine
Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';
Mutta samassa se kaatuu, valelevi
Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannell'
Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
Manaten ja lohduttaen miehistöä.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään
Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
Rankasatehena vettä ammentaen
Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',
Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!--
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
Hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.
Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä
Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',
Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.


JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT

IMMEN UNELMA
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
Alasvuodattaen metsihin ja maahan
Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
Jonka synkee muoto poveheeni painui
Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa--
Kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
Mutta vakuudessa, tyynyydessä
Mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
Taivahat ja kirouksen mustan yön.
»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
Alasastunehena sua saattamahaan
Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
Läpi sieluin kauhistaen järähti;
Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
Silmihiini tunkesivat ankarast.
Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.
Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
Vaihka häntä kauhistuen lähenin?
Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
Joka jäsentäni väristykset reutoi,
Koska hänen syliinsä mä suljettiin.--
Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
Halki öisen avaruuden kamalan,
Ilma korvissani kellohina kaikui,
Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.
Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
Alas synkeähään syvyytehen maa,
Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
Kaukana myös allam hopeainen kuu.
Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
Kuni ijäisyyden kiilostava tie
Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.
Tuhansittain aurinkoja näin
Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
Ympärsinkoelemina tähtien.
Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
Enkeleitä ylös alas väikkyen.
Korkeuden uskolliset käskyläiset!
Katso: tuossa alas murheen laaksohin
Yksi ilon, onnen antajana kiitää,
Ohauksillansa öljyseppeli,
Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi.
Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.
Kaukasen maapiirin kurja asujain,
Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!--
Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
Kuolemani kolkol tiel.
Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
Öinen, lakeammaksi jo aukeni,
Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
Kuni kevään niitulta. Ja minä näin
Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
Näin mä siellä komjan portin avettuna,
Jonka pylväät yli muurin kohosit
Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.
Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
Valo ihmeellinen sädehtien lensi.--
»Lähestymme istuhinta tuomion!»
Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden
Kauhistukset sydämmeni valloitit
Ja mun ruumistani väristykset reudoit,
Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
Alas povelleni kylminä kuin jää,
Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
Kuolon miestä, painui aina poskeni
Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
Sanan saattamahaan kantajani korvaan,
Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
»Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
Kuinka onpi tuomioni lankeava?
Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
Sano! sillä kamastuva kurja sielu
Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel,
Avannut ei huuliansa vastaen,
Vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
Sinne yhä teroittaen silmänsä.
Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,
Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
Keral äänettömän kuolonsankarin,
Mutta povessani humajava helle
Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
Katsantoni eteheeni siirotteli,
Ja mä jylisevän pylvässalin näin:
Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
Peittämänä huivin lumivalkean,
Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
Joka huivil lepäs, kirja elämän.
Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
Sali aava aava valkeuden sai,
Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
Soma haamu pylvästössä pyhässä;
Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
Ruusuposki, ilosena karkeli,
Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.
Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
Seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi:
»Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan
Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,
Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,
Ilosena riensi kohden ovea
Etähällä pylväsmetsän partahalla.
Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin
Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
Vimmoissani alas kasvoin kallistin
Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
Mitä kuvasteli silmihiini siel?--
Yleniko sieltä pikimusta pilvi
Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?
Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
Joka levotonna palloeli noin?--
Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
Vaan oil kirottujen henkein paljous,
Nousten ylös pimeästä alhostansa,
Kuulemahaan tuomioa neitosen,
Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.
Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
Pian ehdiit kohinalla kauhealla
Portahalle portin, siihen latoen
Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
Kiukun silmin katselit he puoleheeni,
Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.
Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
Kohden pylvässalia. Mä kalliona
Seisoin, toki sydämmeni karsinois
Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.--
Mutta ovi etähällä aukeni,
Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
Kanssa naisten pyhien ja enkelten;
Esiin virtasit he kunniansa loistees
Säteillen, ja korkee pylvässali soi.
Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
Paistaen kuin päivä ijankaikkinen.
Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
Moniläikkyväinen, tulileimuva,
Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
Tuhansien kultahattarien keskelt.
Niinpä edessäni taivaan herraus,
Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.--
Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu
Pylvästössä: äänettömyys kaikkial.
Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui
Tuomarille hohtavalla istuimel:
»Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
Onko taivaalle hän otollinen vieras,
Kirjotettu kirjaan elämän,
Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!»
Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
Kaunokansi tuomarille kannettiin,
Hän sen avasi ja etsimähään päätyi
Kultalehdist immen kurjaa nimeä.--
Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.
Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
Katsoi taasen kohden kurjaa minua;
Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
Kysyvällä katsehella, millon taas
Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.
Aavehena kelmeänä seisoin mä,
Tuomarihiin katsahtelin, koito,
Katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
Kaunihimmat haamut paistees kunnian,
Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
Minä valkeuden valkeudes nään,
Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
Myhäileevät aurinkoisen olkapäil!
Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
Laupeus kuin liepee sini-salava
Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!
Mutta kauniimpana toki ruhtinas
Tulikiharainen istuimella istui
Puettuna pukimeheen valkeaan
Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
Pilvi juhlapäivän ankaran,
Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä
Asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
Taivas helottava ilman yöseen äärtä,
Ilman riutumuksen äärtä kaukana.
Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi
Pyhään kirjaan, nimeäni etsien.
Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
Pylväsmetsän hämärässä leimahti.--
Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy
Halu polttava sua katselemaan ain,
Viipymähään silmiesi paisteheessa.
Oi! mun pitäisikö siirtymän
Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
Taivas! katso kurjan immen puoleheen!
Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!--
Seisoin, tuomiooni vartoen,
Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
Oven pielis pimeyden lauma vait.--
Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
Yötön päivä tahi loppumaton yö?--
Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului
Korvahaani sanat ijankaikkiset:
»Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
Kirkkaana, ja taivas on sun perintös!
Astu sisään, istuimes sua vartoo
Sädehtien korkeudes kunnian!»
Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
Tuomari, ja ääni kauvas helähti.
Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
Nousi ilon, riemun kohina
Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.
Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
Käsiänsä paukutteli iloissaan.
Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
Kirous ja kiljuminen kamala,
Koska vihoissansa pimeyden henget
Pakenivat leirihinsä takasin.--
Mutta ilo oli autuitten joukos,
Ympärkaikui riemulaulu ihana,
Kaikui laulu, soitto; ylähällä
Lentelivät siivitetyt sinkoen,
Lentelivät kultahisten torvein pauhus:
Pylvästössä pyhä jylinä,
Korkeuden helmas hymisevä sointu!
Katso: Luoksenipa rientää pienoinen,
Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
Käsiänsä paukuttaen kiirehtii
Kaunohinen: polviani syleileevi.
Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.
Kohden armast pääni alaskallistui,
Käteni mä laskin hänen kiireellensä
Helläst silitellen, sormein eksytin
Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:
Oi, kuin silitellyt olsin mä
Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
Hetki jalo! Sumut armaan häiriön
Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
Kulmiani vasten; mutta aatoksein,
Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
Päivän säteheenä sumut lävisti,
Arvan ikuhisen nähden aina,
Nähden immen korkeudes kunnian.--
Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
Lapsukaisen kiharia kiemailin;
Onneani kuvaelin ääretöntä,
Muistin murheet menneheet ja unohdin;
Kohos silmihiini autuitten kyynel,
Juoksi kyynel lapsen kultakihariin,
Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,
Koska aukes ovi Onnelan
Neitoselle kyynelien maasta.--
Ovi etähällä aukeni,
Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
Salihin, ja heijastuna seisoin mä
Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.
Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
Korvihiini kaikui ihanainen huuto:
»Tule, riennä sylihimme, neitonen!»
Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:
Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
Viileään, ja unestani heräsin.

IMPI JA RYÖVÄRI
Asui miesi, kasken lanko,
Ilosella aholla;
Ilon saattoi viertovanko
Ja tytär, kukkanen kaunis.
Antoi luonto neitoselle
Äänen lahjan ihanan:
Laulu kaikui suloselle
Tuon hienon koiviston kohdus.
Läksi kerran ruunallansa
Miesi kirkkoon kulkemaan,
Pirttinsä ja tavaransa
Hän immen haltuhun heitti.