Runot; Lyhyet kertomukset - 2

Hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
Säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti
Murheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:
»Siellä kirkkaudes kunnian
Onpi äiti poikans pienen kanssa;
Alas katsovat he hymyten.»
Mikä autuus tyynees katsannossa,
Sointo, rauha ijankaikkinen!
Heidän menneet päiväns kankahalla
Unelmana johtuu mielehens.

RIPPILAPSET
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
Astuvi impiä valkeissa vaatteis
Kellojen kaikunas
Ja urkujen huokaavas soitos;
Ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
Sankarin katsannol,
Mut ihanast hymyvät huulens
Ja otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
Siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
Ja Hermonin himmeät vuoret
Näät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
Alttarin ääressä seisovat vieraat;
Saarnaaja lausuvi
Getsemanen synkeäst yöstä
Ja Sionin kaupungist.
»Kilvellä uskon ja miekalla hengen
Taistele aina ja lohdutust etsi
Taivahan atriast,
Ja kunnian kultasen kruunun
Saat Sionin kaupungis.»
Alkavi taasen laulu ja soitto,
Ales hän kumartuu, neitonen kaino,
Alttarin juurehen,
Ja rintansa nousee ja vaipuu
Ja poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
Kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
Seinissä vuorien
Ja kirkkaana Ihmisen Poijan
Näät pilvien korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuu
Nuorison joukko, ja läntisen myrskys
Huohottain impi käy,
Sireenien aaltova metsä
Sen poskille liehtoilee.

UUDISTALON-PERHE
Raikas tuuli Pohjolasta
Käy ja metsä humisee,
Korven rannas raiskiossa
Niittuu raivaa uljas mies.
Risut tieltä singahtelee,
Vesat maasta temmataan,
Juuret räikyy, kannot nousee,
Kaikki siirtyy röykkiöön.
Katseleevi lakeutta
Jäljissänsä nuori mies,
Toivo hänen kasvoilt loistaa,
Toivo niitost tulevast.
Niin hän seisoo ilon katseel:
Metso korves kotkottaa,
Tuliluikkuns kuusen juurelt
Ottaa mies ja korpeen käy.
Hetken päästä metsän kohdust
Kaikuu tuima paukaus,
Korvest astuu ampuniekka
Koirasmetso saaliina.
Taasen työhönsä hän käypi,
Kirves vilkuu raivaes,
Kirves vilkuu, metsä mäikyy,
Uusi niittu laajenee.
Pohjolasta tuuli pauhaa,
Kesän taivas kirkas on,
Heljä aurinkoinen ehtii
Puolipäivän korkuuteen.
Sillon kuuluu soma laulu
Kanervaiselt kankahalt;
Kenen onpi lempee ääni?
Kuka nummel helottaa?
Miehen oma nuori vaimo,
Avionsa armahin,
Nainen keltakiharainen
Kultanummel laulelee.
Miksi käypi nainen tännen,
Korven rantaan raiskioon?
Evästä hän miehellensä
Huivis valkeassa tuo.
Rakentaa hän päivällisen
Ystävällens nurmelle;
Mätäs onpi miehen pöytä;
Mieluisa on atrians.
Istuu nainen miehens vieres
Imehtien saalista,
Metsän poikaa, jonka luoti
Kaatoi kuusest korkeast.
Mutta mies hän kertoileevi,
Kuinka ennen lapsena
Tässä karjas käydessänsä
Taloa hän rakensi.
Missä seisoi asuinhuone,
Missä talli, ometto,
Kuinka naapurien kanssa
Raja-aidoist riideltiin.
Kuinka kurja emäntäinen
Isännältä löylyy sai,
Kosk ei miesten työstä tulles
Valmis ollut atria.
Tätä kuulteleevi nainen
Ilonaurun helinäl;
Ruusut hänen poskil hohtaa,
Katsantonsa liekehtii.
Mutta koska atriansa
Päättänyt on uljas mies,
Emäntänsä pöydän korjaa,
Tähteet huiviin valkeaan.
Lähtee taasen nuori nainen
Kotihinsa kulkemaan;
Huuheleevi kankahalla,
Kultanummel laulelee.
Mutta mies hän työhöns käypi:
Vesat maasta temmataan,
Juuret räikyy, kannot nousee,
Kaikki siirtyy röykkiöön.
Niin hän toivon katsannolla
Työksentelee ahkerast
Korven rannas raiskiossa;
Hiki otsalt helmeilee.
Tuuli pohjan tuntureilta
Taistelosta lepoon käy,
Heljä aurinkoinen seisoo
Lännen kultakynnyksel.
Miesi työnsä vihdoin päättää,
Kirveens iskee kantohon,
Katseleevi lakeutta,
Viheltelee veisuans.
Viheltelee veisuansa,
Uutta niittuu katsellen
Korven rannas himmeässä,
Kesäpäivän nukkues.
Kuuluu sillon juhlallinen
Kirkonkellon helähdys,
Lakkiansa nostaa miesi,
Kotihinsa astelee.
Tuliluikku kainalossans,
Metsän saalis laukussans,
Olallansa tuima kirves,
Niin hän kotihinsa käy.
Häntä vartoo kotonansa
Vaimo nuori toimeljas,
Rakennellen ehtoollista
Päähän pöydän honkasen.
Vartoo häntä aatto-illan
Lehditetty laattia,
Lepopäivä rauhallinen
Naisen armaan huomassa.
Onnen myyri on se miesi,
Kellä oma tanner on,
Ystäväinen vieressänsä,
Povel kalliin synnyinmaan.

RUUSUSOLMU
»Kaunis impi, kysymyksein kuule,
Sydämmeni pyhä salaisuus.
Sano, taitaisiko lemmen liekki
Leimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
Jonka kuva aatoksissain käy
Täyttäen mun uneksuvan sieluin
Tunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
Yrttitarhassa sun taasen nään;
Solme kaulaliinas ruususolmuun,
Jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
Leikitse sen soman ruusun kans,
Sormillasi poves kunnahilla,
Ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,
Ellen ruusuu leukas lumen all,
Sillon toivon päivä multa peittyy
Ijankaikkisesti pilvihin.»
Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
Nuorukainen päivän sammues;
Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
Viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,
Mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,
Mustat pilvet kiiriskelee siel,
Taasen pilvist paistaa valo toivon
Niinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohde
Etääl lännes vuorten harjanteil,
Nuorukainen kohta kammiostans
Yrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,
Haju tuoksuu kedol viherjäl,
Koska ruusut, kainot sinikellot
Kumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhos
Niinkuin, tuomioonsa vartoes,
Kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
Tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee Hades
Tahi ihana Elysium?
Siitä levotonna väikkyilee hän,
Niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
Joukon naisia hän nähdä saa,
Heidän seurassansa impi kaunis
Levottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydän
Sykkii, silmänsä hän teroittaa
Kohden povee lähestyvän immen,
Näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunis
Huohottavil rinnoil punertaa:
Niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
Kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
Joka neidon kaulas myhäileevi,
Kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,
Sormens suutelevat liinan solmuu,
Tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
Äänetönnä impi astelee,
Ja kun haastelee hän, toisialla
Toki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymy
Suloinen, täys lemmen hekumaa;
Niinpä hymyileevi sielu taivaas,
Pyhää kirkkautta hengittäin.
Kummul viherjällä joukko seisoo
Alat riemusasti haastellen,
Mutta äänetönnä impi seisoo
Poskilt kiharians viskellen.
Katsahtaa hän säteilevil silmil
Avaruuteen sinikorkuuden,
Otsa loistaa niinkuin pilven kiire
Tämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
Koivun kruunust sateen ravistaa,
Impi ihanassa itkus hyrskyy,
Tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,
Miksi neito nuori itkuun käy,
Mutta hymyten taas seisoo neito,
Poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
Jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö hänen muistost hetki,
Koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,
Niinmyös impi heidän seurassans,
Toki leikittelit kerran vielä
Vienot sormet ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
Poskil leimui kaino punerrus.
Kaksi aamutähtee sillon peittyi
Metsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössä
Nuorukainen kauvan käyskeli;
Kalliol korkeel viimein seisoi,
Meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,
Temmeltelit tuulen kierrokset.
Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!

MIES
»Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
Uros vakaa vuosisatojen,
Ollos kuva elämäni aina!
Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
Koska myrskyt käyvät elon saarel
Keskel ijäisyyden aavaa merta.
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
Kiiltää, sankar tyyni, partanen,
Niinpä alat katseestani käyköön
Puhdas, säteilevä kirkkaus,
Koska tuhon, kiusauksen henget
Sydäntäni piirittämään käyvät.»
Niin on aatos miehen, jonka huone
Komee seisoo harmaal kalliol,
Ja hän itse portaal, katsahdellen
Kunnahille, kuusten kranssaamat,
Hengittäes lempeen kesä-illan,
Taivaan tähtijoukon loistaessa.
Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
Vuoteens vapaa synkeist muistoist on.
Unes vaeltaa hän onnellisna
Katsahdellen korkeilt tuntureilt
Laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
Käyskelee ja ilosesti laulaa.
Hänen laulunsa on toivontähdest,
Joka juhlallisest säteilee
Halki ijäisyyden avaruuden.
Laulu kaikuu, sota pilvis on,
Miekan kalske, temmellys ja jyske,
Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
Niin hän uneksuu ja viimein herää
Idän rannal seistes aamun Koin;
Kirkastetuil kasvoilla hän nousee
Unohduksen virrast viileäst.
Elo hymyy niinkuin aurinkoinen
Nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
Ulos astuuvi hän huoneestansa,
Koska karjankellot kilisee,
Käyskeleevi viljavainiolla,
Joka hienos tuules lainehtii.
Valmis onpi säihkyväinen vilja,
Sadon lupaavi se monin kerroin.
Mutta mikä mailma taivaan reunal,
Synkeä kuin päivä tuomion?
Mitä vuorii toinen toisens seljäs
Tulenkarvasilla päärmeil siel?
Ylösrynkää sieltä ukkospilvi
Pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
Jylisee, ja vapiseva maa
Tules, raesatees uiskentelee,
Pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
Pelto, äsken vihanto ja kaunis,
Kuvailee nyt hävityksen leirii.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
Luonnon kamppausta, lausuen:
»Ihanata! Neitoni on jäljel,
Kartanossa korkeel nummel tuol,
Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
Uudestaan mä kylvän peltoni,
Ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
Vilja kultainen täs kimmeltää.»
Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
Katsannosta loistaa lemmen liekki.
Mutta näytös ankarampi vielä
Vartoo häntä kotokalliol:
Katso, ukon kadehtiva nuoli
Miehen huoneeseen on iskenyt,
Liekkein helmas asuntonsa seisoo,
Taivaan otsaa tulikielet nuolee.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
Luonnon kamppausta, lausuen:
»Ihanata! Neitoni on jäljel,
Kartanossa korkeel nummel tuol,
Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
Toisen huoneen rakennan mä taas,
Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
Käynyt onpi eteläisil mail.
Impi, ihanalle lempein tuntuu
Humisevan tulimeren ääres.
Komee impi, joka väikyt nummel,
Jossa pauhinalla tuulet käy,
Tuimat tuulet männistössä tuuhees
Ympär armahimman kartanon,
Voimallisesti kuin liekit tässä
Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
Koska viimein sammunut on liekki,
Kohden immen kotoo kulkee mies,
Uljaal mielel, säteileväl silmäl
Halki salojen hän astelee.
Näkyy huone mäntymetsän suojas,
Akkunat sen lempeest katsahtavat.
Käyskelee hän keltasantast tietä,
Impi kaunis häntä vastaan käy.
Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?
Mikä penseys on niillä huulil,
Katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
Miehen sieluun sanat puhaltaa:
»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
Hae itselles myös toinen sä»,
Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,
Ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,
Vitkon astelee hän öisel tiel
Kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
Huomaamatta matkan joutumist,
Huomaamatta onko yö vai päivä
Käy hän synkeen salon hyminässä.
Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
Silmis yksinäisen kulkijan,
Niinkuin koska talven tuisku peittää
Pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
Kohdus humajaavan rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tiellä
Eikä metsäs ääntä huhkaimen;
Aatoksensa epäilyksen korves
Kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
Kadottanut on hän sieluns päivän,
Kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa
Kuusten tutkaimille hengittää,
Huoneens sauvuvilla raunioilla
Äänetönnä seisoo kalvee mies;
Siinä seisoo hän ja mietiskelee
Ihmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennukset
Lepää meren santarannal tääll,
Niin hän kalveana mietiskelee,
Sydän tempoellen poves lyö,
Hurjat virrat sielussansa kiitää,
Pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
Viimein aamutuuli puhaltaa,
Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
Sinnen katsoo kalliolta mies,
Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
Aatoksissansa hän haastelee:
»Ilo elämäin on hautaan pantu,
Itse murheellisna ristinä
Seison haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaal
Alkaa taasen toivon aamumaa,
Siellä onpi isieni linna,
Siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
Sarat loiskiessa lintusten;
Vilja sieltä elantoni olkoon,
Juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan pienen rakennan,
Täs on asuntoni, työni pellot.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
Mutta kaunis, ihanainen neito
Kartanossa mäntyin varjomas,
Miksi oli syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles.»
Niin hän mietiskelee kalliolla,
Siitä nukkuu syvään unehen
Päätäns nojaellen rauniolle,
Mutta nukkuessaan kiilostaa
Kirkas kyynel hänen poskellansa;
Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,
Kuinka elämänsä päivät mies
Yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliot hän asui majassans,
Peltoons viljeli hän ahkerasti,
Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja aina
Onpi majassans mies äänetön,
Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
Harvoin hänen huulens myhäilee.
Vakaana hän aina käyskeleevi,
Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantain
Usein käy hän yössä metsien,
Siellä uskollisen koirans kanssa
Viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän vuosikymmeniä viettää
Poudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
Kiertoessa täällä aikojen.
Saapi kerran sanoman mies kuulla:
Nainen, joka petti sydämmes,
Kuolon portilla nyt vapiseevi;
Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaa
Lempeän ja kultahymyvän
Niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
Kasvons kirkastuu, ja siunauksel
Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
Vuosii monta sankar vielä nähtiin
Käyskelevän pelloil, metsän yös
Niinkuin korkee, juhlallinen haamu
Entisyyden tummast hämäräst
Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkel
Kuusen kruunus tähti uneksui,
Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
Mutta hänen otsalt aamu paistoi,
Hänen huulilt hymy taivaallinen.

NIITTU
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
Kuusilta ympäröitty,
Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
Kiireillä kotkat sinkoo;
Kumpu on sen keskellä
Viherjäinen, sileä,
Ja kallistuuvi rauhallinen niittu
Matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
Katsahda tienoon pohjan:
Aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
Toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
Ilomäki lapsuuden,
Kun sydämmeni tunteist kummallisist,
Muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
Helteises heinäkuussa,
Juhlallist muotoa kantoivat kuuset
Kotkien kirkkuessa;
Tuuli oli vaijennut,
Vitkon pilvet kiiriilit,
Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil
Vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
Otsallain väikkyi vielä,
Nuorison seurassa karkelin niitul,
Kunnaalla ruohosella;
Nuorukaiset karkelit,
Vilkkaat immet karkelit,
Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
Kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
Kaarevil silmäripseil,
Hartioil aaltoilit kiharat mustat,
Kiiltävät, hiilumustat;
Hopeekellon helinä
Oli hänen äänensä
Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
Koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
Hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
Syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
Katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
Katsantoin säteet kaikki,
Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
Purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
Kaukamailma riutuva,
Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
Kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
Ehtoosen myöhään asti;
Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
Muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
Tuleniskus Kalevan,
Kuin houraileva seurasin mä heitä
Ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
Kaunista neitoo täällä;
Valkean säihkynäs äänettömässä
Kiharans uiskentelit;
Otsa! tulen valkeus,
Silmäkuopis, hämäryys,
Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,
Ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
Lainetten aavaa tietä,
Ei toki kuvansa muistostain siirry,
Ei tämän taivaan alla,
Eikä päivä pilvinen;
Eikä niittu himmeä,
Siel näin mä mustakiharaisen immen,
Näin hänen unessa armaas.

IKÄVYYS
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
Kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
Poijan tämän asunnoks;
Hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
Nyt kaivakaat halavain suojaan
Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
Sitten ainiaksi
Kartanostain poistukaat;
Mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
Ei haudallein kohokoon koskaan,
Vaan multa kedoksi kamartukoon,
Ettei kenkään tiedä,
Että lepokammioin
On halavan himmeän alla.

METSÄMIEHEN LAULU
Terve, metsä, terve, vuori,
Terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
Esiin käy hän, voimaa täys,
Kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
Mis ei seinät hämmennä,
Tähtiteltin korkeen alla
Käyskelen ja laulelen,
Ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
Liehtarina miehen tiellä
Hienohelma hyppelee,
Ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
Urhea on taistelo:
Myrsky käy ja metsä pauhaa,
Tulta iskee pitkäinen
Ja kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
(1866)


KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT

TORNIN KELLO
Yksin illan hämärässä
Impi pitkin tietä käy,
Linnut laulaa, lensee tuuli
Hongistossa hiljaa soi.
Astelee hän onnellisna
Sulhastansa muistellen;
Siitä katseens' taivaan tuli,
Siitä hymy huulillens'.
Alkavi nyt pyhä soitto,
Torninkellon kuulee hän;
Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin
Kaiku ympär humisee.
Siinä seisoo neito nuori
Unelmissa autuaiss',
Muistelevi hetkee armast',
Kosk' hän kultaans' vihitään.
Astelee hän onnellisna,
Vaeltaja vastaan käy,
Häitä neito kyselevi,
Miksi torninkello soi.
»Sentään soipi torninkello,
Että kuoli nuorukain,
Poika komeest' kartanosta,
Joka kaukaa siintää tuoll'.»
Nytpä neito itkuun päätyi,
Kyynel juoksi rinnoillens.
»Miksi itket, impi kaunis,
Kaulaliinaas kastelet?»
»Sitä itken, impi koito,
Että kuoli sulhasein;
Kaikuessa torninkellon
Kiirehti hän Tuonelaan.
Äsken tässä astellessain
Olin onnen helmalaps',
Sillon loisti ilon päivä,
Nyt on murheen, kuolon yö.
Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä onpi ilo tääll?
Päivän paiste pilven reijäst'
Kankahalla autioll'.
Pian soikoon kello taasen,
Murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa tahdon aina
Asua ja rakentaa.»

ENSIMÄINEN LEMPI
Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa,
Pylvässaliss' kaikuvass';
Kiväärii kantaen hän kiiteleevi
Halki sinisaloen,
Ja kuusiston kuningast'
Luotinsa kiehtoo,
Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
Partahisen kontion,
Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
Ohto otsall' verisell'
Päin karkaavi ryskyen,
Vihasta hurja,
Mut rintansa keihääsen syöksee--ja kaatuu.
Niin lepää siinä voimallinen sankar',
Povi verta vuotaen,
Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
On nyt elon taistelo,
Ja nuorukain käyskelee
Kotihins taasen,
Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
Otsa kirkas, viaton,
Kuin aurinko on silmä säteilevä,
Poski kuumast' liekehtii,
Ja ruskeat kiharat
Poskellans' väikkyy.
Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee
Ohi komeen kartanon,
Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
Saarnimetsä kajahtaa;
Ja katsomaan leikkiä
Nuorukain rientää
Ja pian on edessään loistava sali.
Ja saliss' loistavassa joukko tanssii
Häitä kauniin tyttären.
Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'.
Mut morsian, se nuori, mustakihar',
Huohuttaen tanssist' käy.
Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
Vakaa, kaino, viaton.
Kuin ihmeellii'n kangastus
Toivomme maasta
Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
Kohden kaunist' morsiant'
On teroitettu niinkuin hourailevan;
Posken liekki siirtyy pois
Ja sydän lyö tuimasti
Paisuvass' rinnass',
Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo,
Toisen kallis aarre on,
Se vuorittaavi nuorukaisen sielun
Muurill' mustall', hirmuisell',
Ja toivonsa aurinko
Pilvihin sammuu
Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'.
Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,
Viipyy häitä katsellen,
Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis,
Tanssiss' väikkyy raueten,
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'
Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
Halki puiston pimeän
Ja seisoo sammaleisell' kalliolla
Keskell' öistä männistöö;
Kiväärinsä leimaus
Valkasee metsän,
Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.
Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen
Käärittynä savuhun,
Ja Metsolassa kaiku ampumuksen
Hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys vallitsi
Tienoossa ympär,
Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.
Mut pauhinalla ilojoukko viettää
Häitä kauniin neitosen;
Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.
Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell'
Metsäss' sammalkallioll',
Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi.
Äänetönnä makaa hän
Ja tunturin lumena
Kasvonsa loistaa,
Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.

LINTUKOTO
Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
Koska aavan meren vallattomat lapset,
Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
Kantain hedelmiä ilman talven unta;
Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.--
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
Tässä käki, ilolintu, kyntörastas
Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
Elo ystävyyden!--
Vilkkaat keripojat
Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
Tahi yhteist' atriaa he rakentavat
Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess',
Sillon kieli virkeästi livertelee,
Kilahtelee usein naurun hopeekello.--
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
Siinä haastellaan ja ihmetellään
Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
Pieni, vilpas kiuru viserrellen
Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.--
Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli
Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
Purjeretki, iloretki ympär saarta,
Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
Ihanasti toki; linnut visertelee
Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
Koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.--
Mutta usein puitten juurilla he istuu