Runot; Lyhyet kertomukset - 1

  
  RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET
  Kirj.
  Aleksis Kivi
  
  1916.
  
  SISÄLLYS:
  Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot
   Unelma
   Kaunisnummella
  Kanervala
   Saatesanat
   Kanervankankaalla
   Keinu
   Joulu-ilta
   Eksynyt impi
   Anjanpelto
   Karhunpyynti
   Helavalkea
   Äiti ja lapsi
   Rippilapset
   Uudistalon-perhe
   Ruususolmu
   Mies
   Niittu
   Ikävyys
   Metsämiehen laulu
  Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot
   Tornin kello
   Ensimmäinen lempi
   Lintukoto
   Kaukametsä
   Sunnuntai
   Uneksuminen
   Sota
   Onnelliset
   Pohjatuuli
   Lapsi
   Alma
   Myrsky
  Jälkeenjääneet runot
   Immen unelma
   Impi ja ryöväri
   Jäähyväiset
   Kesä-yö
   Pilvilaiva
   Suomenmaa
   Härkä-Tuomo
   Paimentyttö
   Atalantta
   Oli mulla kulta kaunoinen
   Kontiolan kaski
  Lyhyet kertomukset
   Koto ja kahleet
   Eriika
   Vuoripeikot
  
  
  MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT
  
  UNELMA
  Kerta seisoin, niin näin unta,
  Meren reunal vieraas maas;
  Etääl siinti koti-ranta,
  Sinne mielin tulla taas.
  Mutta uni, joka ensin
  Vei mun maastain, immestäin,
  Hänen siivillänsä lensin
  Jälleen koti-maahan päin.
  Siirsin mielel intovalla
  Pojes Suomeen ihanaan,
  Siirsin vinhast pilvein alla,
  Siks kuin löysin kunnasmaan.
  Tuima tuuli pilvet poisti,
  Kaunis päivä paisto taas;
  Vuori loisti, viita loisti,
  Koski pauhas koti-maas.
  Impein eteheeni väikky:
  Silmä iski salamoi,
  Kiharien yössä läikky
  Otsa niinkuin aamun koi.
  Ihastelin otsan aamuu,
  Mesi-huulii suutelin.
  Suutelinko taivon haamuu?
  Hekumasta heräsin.
  
  KAUNISNUMMELLA
  Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
  Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
  Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
  Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
  Humisivat ympärillä, päivän loimo
  Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
  Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.--
  Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
  Puitten välis, lapsi ihastelee;
  Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
  Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
  Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.--
  Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
  Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
  Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
  Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
  Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
  Kanervaista maata myöden: poski poltti,
  Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
  Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
  Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.--
  Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
  Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
  Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.--
  Mutta koska illan hymyilevä lamppu
  Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
  Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
  Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
  Astelikin ahkerast, mut joutui aina
  Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
  Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
  Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
  Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
  Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
  Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
  Kääri hänen helmohins ja ilons
  Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.--
  Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
  Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
  Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
  Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
  Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
  Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
  Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
  Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;--
  Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
  Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
  Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
  Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
  Hieno niinkuin louna-tuuli,
  Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
  Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
  
  
  KANERVALA
  Runoelma
  
  Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita
  tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset
  lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti
  käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita
  hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin
  Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä
  voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja,
  joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,
  uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita
  lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että
  suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on
  Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin
  säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen
  Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin:
  uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm',
  uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi
  päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän
  myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä
  kirjassa.
  
  KANERVANKANKAALLA
  Kanervakankaalla sauvupi miilu
   Honkien juurilla,
  Vartija on sillä vakava ukko,
   Partanen harmaapää;
  Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
  Ja kumahtaa kanervakangas.
  Taas kiven ääressä istuuvi vanha
   Kauhaansa veistellen,
  Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
   Syksysen taivaan ali,
  Kosk korkea Pohjola tulta lyö
  Ja loistavat tuhannet tähdet.
  Tähtien joukkoa katselee ukko,
   Tyyneesti miettien:
  Onko ne kynttilöi taivahan häistä,
   Salista loistavast,
  Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
  Nyt kunnian istuimil siellä?
  Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
   Silmänsä unehen,
  Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
   Siivillä vinkuvil
  Pois tienoihin etelän kiitäen,
  Taas unesta herättää vanhan.
  Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
   Ohitse nuotion,
  Vainoo hänt valkeakuononen kettu
   Vikkeläst oikaisten,
  Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
  Heit hienoilla siivillä seuraa.
  Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,
   Kiirehdi katsomaan
  Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»
   Nuotiolt vastataan:
  »En jouda, kosk suojella täytyy mun
  Täss' valkeal ystävää vanhaa.»
  Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
   Tienoissa ympär käy,
  Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut
   Lentävät säikähtäin,
  Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,
  Ja kuollut oil »sankari vanha».
  Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
   Unest hän heräyy,
  Korkea, harteva Metsolan herra
   Seisovi nuotiol;
  Hän selkäänsä lämmittää myhäillen
  Ja pyhkeilee karheaa partaans.
  Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
   Huulilla hymyvil,
  Kanervavuoteeltans katselee ukko
   Kuningast ankaraa,
  Mi viimein taas vakaasti astelee
  Pois linnaansa himmeään, jylhään.
  Näköjä kummia ilmestyy vielä,
   Kauniita neitoja,
  Tapion neitoja hyppelee ympär
   Leimuvan valkean,
  Ja kivensä juurelta hymyten
  Heit katselee vartija vanha.
  Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
   On heidän silmänsä,
  Seppele päässä on varsista puolan,
   Helmensä mustikoist,
  Ja rintojen pyöreillä kunnahil
  Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
  Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
   Tähtien loistaes
  Hyppelee Tapion impien joukko
   Nuotion ympäril,
  Ja katoo kuin sumut ja auereet,
  Kuin myrskyssä sääksien parvi.
  Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
   Idästä kiirien,
  Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
   Kuherrus terrien,
  Ja oksilla pisarat kastehen
  Nyt kirkkaina helminä kiiltää.
  Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
   Pilliä soitellen,
  Käy hänen luoksensa ampuja metsäst
   Torvea soitellen,
  Ja sillonpa piippunsa pilveilee,
  Niin ukon kuin ampujan uljaan.
  Sillonpa hymyten kertoilee ukko
   Ihmei ja tarinoi
  Metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
   Luolista Vuorelan;
  Sä kuultelet kanervavuoteella,
  Ja hongiston kantele kaikuu.
  Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
   Aikansa, harmaapää:
  Millon hän istuu ja kauhaansa veistää
   Leimuval nuotiol,
  Ja millon taas nuijiilee miiluans,
  Ja kumahtaa kanervakangas.
  
  KEINU.
   Nyt kanssani keinuhun käy,
   Mun impeni, valkeal liinal;
  Kuin morsian kauniina seisoovi luonto
   Iltana helluntain.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   On allamme viherjä maa
   Ja päällämme sininen taivas,
  Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
   Lintujen laulaes.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
   Tääl tuulien viileäs helmas,
  Niin kaukana näen mä kaunoisen
   Paisteessa iltasen.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   Kuin Onnelan kaukainen maa
   Niin kimmeltää ihana kunnas;
  Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
   Siivillä läntisen.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   Siel lehtinen kauhtana ain
   On hartioil unisen koivun,
  Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
   Helluntain vainiot.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   Siel laaksossa vainion all
   On keväinen, viherjä niittu,
  Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
   Kukkasil keltaisill.
   Heilahda korkeelle, keinu,
   Ja liehukoon impeni liina
   Illalla lempeäl.
   Siel suutelee ehto ja koi
   Ja siel ijankaikkinen aika
  Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
   Himmeään Unholaan.
   Seisahda, heiluva keinu,
   Jo kelmenee impeni poski
   Illalla lempeäl.
  
  JOULU-ILTA
  Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
   Raskaasti pilvet käy,
  Hengittää kostee, suojanen tuuli
   Himmeäs männistös,
   Toki riemu lemmekäs
   Himmeydes hymyilee
  Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
   Tullut on joulu-ilta.
  Huoneesta loistaa valkeus hauska
   Vastahan kulkijan,
  Hedelmii vuoden ahkerast työstä
   Tornina seisoovi
   Pöytävaatteel valkeal
   Vierahille tarjona,
  Ja laattial kiiltävät oljet
   Leimues iltapystyn.
  Pöydässä istuu asujat kaikki
   Huoneessa loistavas,
  Kellenkään määrää eteen ei panna
   Lahjoista taivahan;
   Kaikki yhtä ansainneet,
   Kaikki tässä vierahat;
  Ja koska he pöydästä käyvät,
   Pauhaavat jouluvirret.
  Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
   Kuultelee hartaast laps;
  Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
   Ihmeestä suurimmast,
   Sankarista seimessä
   Bethlehemin kaupungis,
  Ja silmissä kyynele loistaa
   Kuultelevalla lapsel.
  Heikenee vihdoin valkean loiste,
   Virsi myös vaikenee,
  Äänettä kauvan istuvat kaikki
   Vakaasti miettien
   Tulisian hohtaes,
   Punahiilen himmetes;
  Ja lepohon käyvät he viimein
   Vuoteelle olkiselle.
  Korkea juhla, ihana ilta
   Oljilla kultasil,
  Valossa valkeen, ilosen liekin
   Sumusen yösen kohdus!
   Ken sua taitaa unohtaa?
   Ken sun virttes kaikunaa?
  Ken lapsukaist äitinsä helmas
   Vajassa Bethlehemin?
  
  EKSYNYT IMPI
  Metsään keltakiharainen impi
  Asteleevi kanervaisel maall;
  Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,
  Katsannossa onpi tyyneys.
  Haastelee hän yksin käydessänsä:
  »Vallitsija kirkkaan korkuuden,
  Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal
  Puolees taitavani katsahtaa.
  Opeta mua eloo rakkauden,
  Valkeutes pyhä virtakoon
  Poveheni, ja mä, pelkäämättä
  Pimeyden valtaa, tieni käyn.
  Ja kun viimein päätetty on matka,
  Astun kunniasi kaupunkiin,
  Jonka muurit kullast, krysoliiteist
  Hohtaa kesäsillä kunnahil.»
  Mutta päivän heljä silmä sammuu,
  Luonto pimeydes hengittää;
  Polultansa kaunis neito eksyy,
  Öises salossa hän harhailee.
  Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
  Jyrisee, ja itkee raskahaast;
  Mitä elävätä maassa, ilmas,
  Rientää kätköin luolain, pesien.
  Mutta mihen pakeneevi neito,
  Missä myrskyssä hän suojan saa?
  Eteenpäin hän yhä käyskeleevi
  Kuusistossa ruohottomal maall.
  Toki vakaana hän asteleevi
  Jalolla ja tyyneel katsannol;
  Hameliepeens tuulen siivil liehuu,
  Keltakiharansa sinkoilee.
  Hänen ympärilläns synkees laaksos
  Tuli sinertävä välähtää,
  Sillon kimmeltävän impihaamun
  Näet kirkkaudes seisovan.
  Harhaileevi neito sinnen tännen,
  Salost jylhästä ei loppuu tul,
  Öinen laakso murheellisest huokaa,
  Kuni uhkais päivä tuomion.
  Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
  Mustat luolat vastaan tuijottaa,
  Niinkuin tahtoisivat hänen niellä
  Ahneest ammottaviin kitoihins.
  Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
  Mihen kääntäisi hän retkensä,
  Mikä ääni vuoren luolist kaikuu
  Hirmuinen kuin murhan riehues?
  Mitä kauheutta silmäns näkee
  Tulen leimahtaes ukkosen?
  Hirvei peikkoja ja kyöpeliä
  Uumennoista rynkää kiljunal.
  Ympär impeä he pyörötanssis
  Häijyst irvistellen hyppelee,
  Kiukun katsantoja viskeleevät
  Öisen vaeltajan puolehen.
  Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt
  Impi seisoo heidän keskelläns,
  Toki korkeuteen teroitetut
  Lakkaamatta sinisilmät on.
  Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,
  Väsymättä myrsky riehuu ain,
  Öinen laakso murheellisest huokaa
  Kuni uhkais päivä tuomion.
  Kirkuna nyt peloittava kaikuu
  Karkelevain peikkoin joukosta,
  Neito horjuu heidän keskellänsä,
  Toki ylhääl viipyy katsantons.
  Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
  Vaikeneevi ukon jyrinä,
  Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
  Mitä luonnossa nyt varrotaan?
  Katso mikä kirkkaus ja loiste,
  Koska pimee taivas aukenee,
  Katso kuinka peikot kiljunalla
  Kiirehtivät taasen luolihins.
  Alla vuoren vaeltaja seisoo,
  Valkeudes muotons kimmeltää,
  Ihastuksella hän katsahtelee
  Ylös säteilevään aukioon.
  Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
  Juhlalliset neito nähdä saa;
  Kaksi silmää ihaninta loistaa
  Kohden nuorta naista vuoren all.
  Kiharat kuin loimottavat liekit
  Hänen ohauksil liekkuvat,
  Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi
  Lempi hohtaa hänen huuliltans.
  Mutta paistehessa kaukaisimmas
  Impi näkee vielä kauniin maan,
  Niitut vihannot ja tummat vuoret,
  Vuoril purpuraiset hattarat.
  Toki vilaukses peittyy taasen
  pilviin korkeuden aukio,
  Mutta peittyessä lempeet silmät
  Katsahtelit vielä impeä.
  Silloin autuaana impi rientää
  Kotihins kuin tuulen liehaus,
  Kuni jalkansa ei maata polkis,
  Siivil halki metsäin lentää hän.
  Nyt hän kotons pimeydes löytää,
  Niinkuin henki häntä johdattais,
  Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
  Äitin murhe iloks käynyt on.
  Mutta pian impi heräyypi,
  Kuume hänen poskil liekehtii,
  Helläst äitiäns hän syleileevi,
  Taivaan tulta iskee katsantons.
  »Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;
  Mutta houraileeko neitonen?
  »Armas äiti, hame ompel mulle,
  Valkase se lumivalkeaks.
  Mailmaan, joka korkeudest loisti
  Läpi kultakirkkaan akkunan
  Tuolla pilvitunturien keskel,
  Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
  Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,
  Näin mä valkeudes väikkyvän;
  Kiharansa kuni liekit leimuit,
  Armaasti hän mua katsahti.
  Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
  Koska kuuluu tuulen hyminäs:
  'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
  Pue päälles puhdas kauhtana.
  Pääsi voitele, se kohta kantaa
  Ihanaisen kunjan seppelin;
  Riennä kotokartanosi juhlaan,
  Sali lehditetty vartoo sua'.
  Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
  Kaunis sulhaiseni, puoleeni.
  Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
  Mikä onnen autuus ääretön!
  Aatokseni ihanasti pyörtyy
  Harhaellen hänen povessans,
  Manttelinsa pyhäs hämärässä
  Sieluin eksyileevi hymysuin.
  Että synnyin tänne! Miksi synnyin
  Tätä herrautta perimään?
  Enpä tiedä, hekumassa hourin,
  Huohottelen, neito vienoinen.
  Mutta ylistetty ollos, päivä,
  Koska elon kalleuden sain.
  Soma päivä, kaunis kultapaiste,
  Terveiseni sulle lähetän.
  Niinpä ylistelen armast päivää,
  Joka aukas tieni Kaunolaan;
  Sinnen morsiamena mä riennän,
  Riennän, riennän poskil hehkuvil.
  Äiti, ompel mulle hame uusi,
  Sulamithin puvun kaltainen,
  Valkase se lumivalkeaksi
  Pellon kukkaskedol ihanal.»
  Niinpä neito lausui, mutta äiti
  Päänsä murheellisna kallisti;
  Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,
  Eipä kaunist kulta-omenaans.
  Mutta ahkerasti askaroitsi
  Neito kuolon tuskallises työs:
  Elon lippu, Kalman kelmee viiri
  Liehuit vuoroin hänen kasvoillans.
  Meni päivä kuumas taistelossa,
  Meni kesän päivää kaksi, kolme,
  Mutta vuoteeltansa impi nousi
  Laskiessa päivän kolmannen.
  Vuoteeltansa jalo neito nousi,
  Otsa välkähteli kirkkahast;
  Kiharans hän kiireest palmikoitsi,
  Päällens pukei hameen valkean.
  Illan ruskopilvii kuvaileevat
  Hänen liekehtivät poskensa,
  Hänen puheens on kuin tulen liekki,
  Koska äitillens hän haastelee:
  »Äiti, kukkaisia saata mulle,
  Sinearist toivon kukkaisii;
  Hohtakoon mun povellani ruusu,
  Koska astun saliin kunnian.»
  Sinearin niitult viherjältä
  Hellä äiti kukkaisia tuo,
  Joilla koristaavi povens kummun
  Komeest katsahtava neitonen.
  Puettuna, juhlallisna seisoo
  Impi kaunis, sinisilmänen
  Vaipuu unisena äitins helmaan,
  Nukkuu kantajansa povelle.
  Mutta ulkona käy raitis myrsky,
  Pauhaa mänty satavuotinen,
  Työstä kotihinsa miehet käyvät,
  Kotihinsa karjat laitumelt.
  Ahol tuulisella hyppeleevi
  Karitsainen emons ympäril.
  Mutta nukkunut on äitin helmaan
  Kaunis tyttärensä ainiaaks.
  
  ANJANPELTO
  Läksin markkinoille Anjanpellon
   Syyskuun päiväl armahal;
  Ihanasti vaalea ja tyyni
   Taivas päälläin kaarteli.
  Kellastunut, äänetön kuin hauta
  Oli Tapiolan kaupunki.
  Milloin seisoin mäel korkealla
   Kaukarantaan katsahtain,
  Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
   Huuhelivat paimenet;
  Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
  Hämeenmaitten kultasilla teil.
  Seisoin viimein markkinoitten pauhus,
   Harput soi ja kanteleet.
  Poika ruskea Germaniasta
   Leiskui harpun helinäl,
  Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
  Soitti kanteletta lempeää.
  Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
   Orhit hirnuit komeast;
  Silloin näin mä ihanaisen immen,
   Nuoren Hämeen-tyttären;
  Mailman hyörinää hän katsahteli
  Otsal vakaal, suulla hymyväl.
  Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
   Oi! en elon saarel tääl;
  Kuni aamun valo koillisessa
   Hänen poskillans oil kelmeys;
  Hänen purpuraisil huulillansa,
  Mikä autuaitten hekuma!
  Häntä katsahdellen matkan päästä
   Uneksuen seison mä,
  Autuaaksi tuntuu tämä hetki,
   Tuskalliseks tuntuu se;
  Povi polttaa, aatos harhaileevi,
  Hämäryys ja valo vaihtelee.
  Mutta katos neito näöstäni,
   Kansan joukkoon peittyi hän,
  Enkä löydä enään haamuansa
   Anjanpellol ihanal,
  En tän mailman turul lakealla
  Silmiensä tähtiparii nää.
  Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
   Anjanpellon markkinoil;
  Sinne tänne käyskelin mä kauvan
   Ihmeellisis aatoksis,
  Katsahtelin löytääkseni neitoo,
  Mutta turhaan kiehtoi silmäni.
  Kotiin matkustin mä viimein taasen:
   Millon seisoin kunnahil,
  Millon laaksois hymyvissä kuljin,
   Huuhelivat paimenet.
  Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
  Hämeenmaitten kultasilla teil.
  Ihanasti korvissani aina
   Nimi Anjanpelto soi;
  Sydämmeni riutumaan sä saatat,
   Anjanpelto kaukana;
  Siellä näin mä taivaan kauniin immen,
  Mutta katosi hän ainiaaks.
  
  KARHUNPYYNTI
  Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
   Pyssyil ja kirkkail keihäil,
  Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
   Silmillä leimuvilla,
   Kosk aamun koi
   Otsalt taivahan
  Pois viskasee synkeän yön,
  Ja aurinko kiireensä nostaa.
  Pohjoseen kulkevi ampujain retki
   Humisten hankikanteel,
  Härmäset hiukset hartioil liehuu
   Vauhdissa vinkuvassa,
   Ja harjanteilt
   Tuuli tuima käy
  Ja laaksoja siivilläns lyö,
  Ja Metsola luminen pauhaa.
  Kontion kaupungis seisovat viimein
   Tunturil korkealla,
  Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
   Allasi väikkyy mailma,
   Ja säteetön
   Pyörä auringon
  Käy reunalla taivaan ja maan;
  Ja sinertää kaukaset metsät.
  Kahleista päästetään reijuvat koirat
   Halunsa valtakuntaan,
  Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
   Mielikin jylhäs linnas,
   Ja kontion
   Korvat pystyyn käy,
  Ja hyyrteinen kuusisto soi
  Jo haukkunast Killin ja Leijun.
  Saloen kuningas, sammalet otsal,
   Karkaavi konnostansa,
  Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
   Ei toki juoksuns seiso,
   Mut hankehen
   Tahrot purpuran
  Hän jättäävi ryskyväl tiel,
  Pois kiitäen kuusien suojaan.
  Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
   Ankaran kaaren tehden,
  Vastahan rientävät hiihtävät miehet
   Lakeal tanterella;
   Ja, huohottain
   Lennos kiivahas,
  Ja korkeal kantaen pääns,
  Hän lähestyy, verinen sankar.
  Mutta nyt ampujan tulinen luoti
   Sankarin maahan kaataa,
  Nousee hän vieläkin, karkaen päisin
   Kiljunal kauhealla;
   Nyt isketään,
   Lumi tuiskahtaa,
  Kun kontio, koirat ja mies
  Lyö painia tunturin harjal.
  Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman
   Kumppanein kirkas keihäs,
  Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
   Tuntevi raudan kylmän
   Ja kallistuu
   Kinosvuoteellens,
  Ja tummaksi katsanto käy,
  Mi tulta ja liekkiä iski.
  Kaatuneen ympäril seisovat miehet
   Riemuten tunturilla;
  Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
   Allasi väikkyy mailma,
   Ja säteetön
   Pyörä auringon
  Käy reunalla taivaan ja maan;
  Ja haamottaa kaukaset metsät.
  Saaliinens kotia rientävät viimein
   Talvisen yösen loistees,
  Kosk revontulien seppeli säihkyy
   Taivahan otsal pohjas,
   Ja kelmee kuu
   Hymyellen ain
  Tuol korkeal aholla käy
  Ja paimentaa tähtien laumaa.
  
  HELAVALKEA
  Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
   Helluntain kelmees yössä,
  Ilosest karkelee nuorison liuta
   Laattial kallioisel,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Mailmojen äärihin kantaavi silmä
   Öiseltä kunnahalta,
  Kaukaiset kylät ja kylien pellot
   Vuorelta korkeelt nähdään,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
  Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Kuvataan seitsemän kirkkojen tornit
   Vaalean taivaan rannalt
  Ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
   Tulisel kalliolla,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Äänetön, hopeakiiltävä virta
   Laaksossa kärmeileevi.
  Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
   Öisessä lemmen-leikis,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Öillisten liekkien lumovas loistees
   Nähdessään neidon kasvot
  Nyt moni poikainen polttavast tuntee
   Lempensä ensimmäisen,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
   Riutuen katsahtaavi
  Puolehen poikaisen vaisuna yönä
   Tunteilla armahilla,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
   Impi ja nuorukainen,
  Vannotaan ijäistä uskollisuutta
   Koiviston tummas kohdus,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Toiset he karkelos kalliol väikkyy
   Kimmeän viulun soides;
  Helisee viulu ja tienohin ympär
   Ihana kaiku virtaa,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Mistä on ruskeatukkanen neito
   Rinnoilla pyöreillä,
  Hän, joka karkelee sylissä poijan,
   Hartevan nuorukaisen,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen?
  Neito on kylästä vieraasta tullut
   Tuulisen järven saarest.
  Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
   Karkelos kalliolla,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Mistä on neitonen hoikka ja kaino
   Silmillä sinisillä,
  Hän, joka karkelee sylissä poijan,
   Ilosen nuorukaisen,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen?
  Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
   Himmeän koivun varjos.
  Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
   Karkelos kalliolla,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
   Vaalenee immen kasvot,
  Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
   Kuusien tutkaimilla,
  Helluntai-yön helavalkean leimues
   Ja hohtaes korkuuden kiireen.
  Leikistä lähtevi nuorison liuta
   Kultasta tietä käymään.
  Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
   Kiiltävän virran partaal,
  Helluntai-yön helavalkean sammues
   Tuol vuorella äänettömällä.
  
  ÄITI JA LAPSI
  Mökki matala on kankahalla;
  Kenen kurjan asuinmaja tää?
  Vaimo köyhä, raukeneva sairas
  Asuu siellä poikans pienen kans.
  Kinostornit mökin ympär seisoo,
  Rakentamat vinkan pohjosen,
  Taivas kirkkahana kaarteleikse,
  Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
  Äyriä ei äitin arkus löydy,
  Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
  Nälkäsenä tulisijal istuu
  Äänetönnä pieni poikainen.
  Äitin silmä, häntä katsellessa,
  Viruileevi säälin kyyneleis,
  Mutta viimein olkivuoteeltansa
  Äänel vaisulla hän haastelee:
  »Oma poikaiseni, armahani,
  Sydämmeni kultakäpynen,
  Täytyypä mun lähettää sua käymään,
  Mieron kurjaa tietä astumaan.
  Tule tänne, puenpa sun päälles,
  Ettes talven kylmäs palele;
  Ota olkahasi paimenlaukku,
  Siihen pannos antipalaset.»
  Äiti huohottaen vuoteen reunal
  Poikaans varustelee matkahan,
  Ottaa kerran vielä sylihinsä
  Sydämmensä kultakäpysen.
  »Ole oma, uljas poikaiseni,
  Koska mieron kenkii polkeilet,
  Toivo päivii parempia vielä,
  Onnen päivii majassamme tääl.
  Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
  Viita soi ja linnut laulelee,
  Koska mansikkoja poimeilemme
  Ahol paistehessa auringon.
  Ole oma, kiltti poikaiseni,
  Madollenkaan pahaa elä tee,
  Astu siivost kylissä ja teillä,
  Muista aina taivaan Jumalaa.»
  Niinpä vaimo huohottaen lausuu
  Poikaans kyyneleillä valellen;
  Lähtee poika tielle talviselle
  Emäntien armoo anomaan.
  Kauvan äiti häntä katseleevi
  Äärelt mökin pienen akkunan;
  Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
  Povi painuu, sydän musertuu.
  Katoo viimein hänen silmistänsä
  Metsän korpeen pieni matkamies,
  Äiti vuoteellensa kallistuuvi
  Taivaan korkeuteen rukoillen.
  Eteläisen kelmeällä reunal
  Päivän lamppu seisoo hymyten,
  Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
  Kuumottavat kruunut honkien.
  Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
  Kaikkial on pauhu, pimeys,
  Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
  Peittyy lumituiskun kierroksiin.
  Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
  Kankahalla majan ympäril?
  Petoin ulvominen herättäävi
  Kurjan vaimon vaisust unestans.
  Niinkuin kirouksen kaupungista
  Vimmattujen sieluin kirkuna,
  Niinpä kaikuu susilauman ääni,
  Parku, meteli ja ähellys.
  Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
  Toki liikkumatta vuoteeltans;
  Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
  Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
  »Pelasta mua täältä, korkee taivas,
  Pelasta myös pieni poikaisein!
  Täällä aina ahdistus ja tuska,
  Siellä rauha ijankaikkinen.»
  Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
  Myrskyn riehuessa kankahal,
  Villin petojoukon ulvoessa;
  Rukouksens kuultiin korkuudes.
  Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
  Myrsky raueten jo hengittää,
  Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
  Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
  Vaaleana olkivuoteellansa
  Vaimo kuolon unta uneksuu
  Kädet ristis rinnoillansa kylmil;
  Rukoukseen on hän nukkunut.
  Vaaleana lumivuoteellansa
  Talvimetsäs poika uneksuu
  Kädet ristis vasten kylmää rintaa;
  Rukoukseen on hän nukkunut.
  Kinoksella pieni poika istuu,
  Lumi kiireellänsä kimmeltää,
  Kainalossa onpi paimenlaukku,
  Laukus kaarnaleivän palanen.
  Tammipakkanenpa seisautti
  Vienon sydämmensä sykkinän,
  Mut nyt ollos huoletonna aina
  Kylmän, nälän tuskist, poikainen.
  Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää