Runeberg Suomen kansan runoilijana - 19

onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo
sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme
ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.
Ja totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät
meistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen
katsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän
yhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa
ja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta
hän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois
mitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi "jalouden voittoa" ensiksi
omassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä
missä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti
vakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka,
enemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen
olemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:
"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti
tuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä
oikeassa nuoruudenlähteessä."
Tämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi
myöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:
"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanoo _olen
olemassa_, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme
peräti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka
tuhansista suistamme lausuu tuon _olen olemassa_ ja toteuttaa itsensä
ja meidät?"
Koko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen
palvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen
ja runottarelleen.
Tavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan
ihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka
historiallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa
ihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.
Ja samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä,
arvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui
kuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän
itse sanoi:
"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka
juuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei
kohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se
auttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden.
Ihmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa
ja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien
lomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi
on, joka noin aaltoilee."
Tämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille
perinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman
omaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin
mielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin
vaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin,
sisäistä henkistä kokemusta "elämän virvatulista ja harhatulista,
erehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista".
Tämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta
kuinka moni saattaa nykyään siitä "voitonriemuisin sydämin luoda
katseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille
avaa?"
Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat,
joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa,
runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla
sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan
rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava
järkeily.
Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta,
mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan
antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka
kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin
ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka
erottaa enemmän kuin se yhdistää.
Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan
pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.
Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa,
ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä
kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle
kansallissankarillensa uskollinen.
Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa
esimerkiksi jokaiselle.
Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden
voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen
yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää
myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:
"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla,
jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen
ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään
lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat
kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten,
itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä
ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi
mieheksi."