Runeberg Suomen kansan runoilijana - 18

kuvaillaan. "Lurjuksessa" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä
halua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu
sitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on
mainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät
velvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan,
vänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin
arvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa
pontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin
runoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla
on juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin
Jouluillassa.
Kaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii
yhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset
pyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden
ristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin
taantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä
on heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset
velvollisuudesta (Veljekset).
Mutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat
historiallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän
käännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin
varmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein
kuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode,
von Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa,
mutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin
edellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta
pääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet
sotureita ikivanhoista ajoista asti -- niinkuin sotilaspojankin
esi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa
kokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko
Kustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan
sotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin
ja Lützeniin saakka -- Topeliusen välskärin jäljissä!
Päinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi
lyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt,
Von Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo
verratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun
huomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja
uudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika
kokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto,
Heinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys,
Matkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat
sodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis
tarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas -- nyt
hänkin puhuen maansa puolesta -- kun hän (Vänrikin tervehdyksessä)
kiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän
verensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen
tulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme
yhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.
Niin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa
sen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen
sankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia,
mutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa
toiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille
ajoille ja kaikilla aloilla.


33.

Jo ennenkuin Vänrikki Stoolin tarinoiden toinen kokoelma ilmestyi
(joulukuussa 1860), oli Runeberg ankarasti sairastunut reumaattiseen
kuumeeseen, ja tämä tauti vaivasi häntä niin että hän koko seuraavana
vuonna ei pystynyt mihinkään runotyöhön. Vuonna 1862 hän ryhtyi
kirjottamaan "perhekuvausta" En voi, joka hänestä oli sopiva
"välityö"; ja kappale ilmestyi jouluksi samana vuonna.
En voi liittyy monessa kohden Runebergin aikaisempiin komedioihin.
Tässäkin esiintyy ihmisiä, joilla on joku omituinen piirre,
"maneeri", mutta tämä ei käsitä koko heidän olentoansa. Vanha herra
von Dann on pahoillaan siitä että ihmiset pitävät niin paljon
mahdottomana, mutta hän liiottelee tätä paheksumistansa. Nuori
maalari Frank taas tuntee oikeutettua itsenäisyydentunnetta, mutta
hän liiottelee sitäkin. Vaan molemmissa on samalla tunteita joihin
voivat yhtyä: Frankin äitiä on von Dann nuoruudessaan rakastanut, ja
Julia on molemmille rakas.
Tältä kannalta katsottuna on kappale kaunis todistus siitä ettei
Runeberg, liikkuessaan suuren runouden väljillä vesillä, ole
unhottanut pientä perhemaailmaa. Siinäkin voi esiintyä ristiriitoja,
jotka erottavat ihmisiä toisistaan; mutta epäsuhteita sovittamassa
ovat tälläkin alalla luontoperäiset, yleisinhimilliset tunteet, ja
semmoisiakin voittoja kelpaa runoilijan voittaa.
"Suuri, missä pienellä ei ole sijaansa, on mielettömän ajatus", sanoi
Runeberg itse.
Saatuaan En voi valmiiksi otti Runeberg lopettaaksensa Salaminin
kuninkaat, josta ennallaan kolme näytöstä oli valmiina.
Selvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan
nojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen
draamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut
arvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin,
ikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen
draaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin
välillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut
pysyä antiikkisessa katsantotavassa.
Aivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista
näkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän
myöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.
Olemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena.
Jos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi
että mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada
lausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin
asettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden
ylistävän "ikuisesti olevaa", niin on itsestään selvää, ettei hän ole
tahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista
katsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen
muoto sopii.
Tämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista
ja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa
antiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja
kun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai
ollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä
edusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.
Samoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien
henkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman
kuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt
kirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse
katsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.
Mutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?
Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa
mitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.
Runous ylistää "ikuisesti olevaa" kuvaamalla ihmisen, yksilön
suhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että
yksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että
yksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin
yleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu
ja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta.
Edellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä
lyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten
kuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.
Sanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että
sekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi
soveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan
erään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta
ristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan
hänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät
ja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri
semmoista kehitystä.
Mutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli
Runeberg 1833 niin, että tragediassa -- komedian hän jättää sikseen
-- kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö
rikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten
että rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas
lyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.
Ja taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä
täsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.
Voisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama.
Aivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti
eepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin
murtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on
rakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.
Ja huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei
sano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee
itsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää
joutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin
Fjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin
jo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi
ja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa
ennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.
Mutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää,
osottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se
esiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä
julistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se
esiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että
he, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan
päinvastaista mitä toivovat.
Olemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin
menetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa
vastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään
maallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien
puhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen
havainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.
Toteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat
hiljaisesti, "jumalat eivät melua" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri
sentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa
vastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä,
toimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin
suoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla
myöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta
ei mikään henkilö esiinny toimivana.
Salaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri
hallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi
minkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin
hän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä
enemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä
on siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja
Leontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat
havainnollisia kuvia.
Mutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa
asua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata
hallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.
Ja tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa
homerilaiseen sankariaikaan.
Sillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu
hallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu
eduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen
lainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista,
sitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli
taipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa,
jossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee
ilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain
tahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät
hänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.
Toista oli niissä oloissa, joihin Runeberg sijotti draamansa. Nämä
olot ovat "patriarkaalisia", kirjotettua lakia ei ole, mutta oikeus
elää kansassa _tapana_; ja jos hallitsija rikkoo sitä vastaan, niin
tämä voi kääntyä hänelle turmioksi.
Juuri tältä kannalta Runeberg, kirjottaessaan Snellmania vastaan
Fjalarista, selittää Sofoklesin Antigonea. Hallitsijan tahto sotii
tapaa vastaan, ja tämä tapa, että kuolleelle hänen omaisensa suovat
kunniallisen hautauksen, se perustuu taas yleisinhimilliseen
tunteeseen, jonka semmoisena pitäisi olla lakina kaikille. Helppo on
nähdä kuinka Hegel, niinkuin Runeberg mainitseekin, voi tästä johtaa
vastakohdan valtion ja perheen välillä, koska perhe juuri paraiten
edustaa tapaa. Ja saman näkökannan Snellman sitten sovitti Fjalariin.
Mutta Runebergista olivat varmaan valtio ja perhe vain muotoja,
joissa ilmeni jotakin yleisempää. Ja sentähden hän sanoi
levottomuudella tarkastaneensa Fjalariaan ja tyydytykseksensä
huomanneensa ettei tuota ristiriitaa perheen ja valtion välillä siinä
ollutkaan. Mutta tämän hän kirjottaa ja Antigonea hän selittää juuri
samaan aikaan kun hän jo oli alkanut Salaminin kuninkaansa. On siis
luonnollista että perusaate siinäkin on aivan samallainen kuin se
minkä hän Antigonesta on löytänyt.
Missä kohden Leiokritos siis rikkoo sitä oikeudenkäsitystä vastaan,
joka hänen kansassaan elää tapana ja edustaa jumalien tahtoa?
Ei siinä kohden että hän on anastanut vallan vaikkei hänellä siihen
ole muodollista oikeutta. Osa kansaa, nuoret, joita Hyllos edustaa,
ovat siitä välinpitämättömiä, ja sitäpaitsi ei näytelmän alussa
tiedetä onko oikea kruununperillinen Eurysakes elossa. Teukros
taas, hänen setänsä, joka oli koettanut saada saaren haltuunsa
veljenpoikansa nimessä, hän ei kansankaan katsantotavan mukaan ollut
siihen oikeutettu eikä Leontes semmoista oikeutta tunnusta. Vieläpä
Leiokritos myöntää olevansa valmis väistymään ilman taistelua, jos
kaikki hänen alamaisensa tunnustaisivat Eurysakeen oikeuden, ja
itselleen hän sanoo: "olin alamainen, voin siksi jälleen tulla".
Mutta missä kohden Leiokritos rikkoo jumalien käskyä vastaan, sen
Leontes sanoo, kun hän isälleen lausuu, että Zeus perustaa kaikki
heikon oikeuteen. Luontokin sitä todistaa, sillä on määrätty lakinsa
ja järjestyksensä, pieni viihtyy siinä yhtä hyvin kuin suurikin.
Ja jos tarkastamme missä muodoissa tämä heikon oikeus esiintyy
draamassa, niin näemme että Leontes ensin puolustaa köyhää Eubulosta
rikasta vastaan, toiseksi naista väkivaltaa vastaan, kolmanneksi
kovaonnista, haaksirikkoista Eurysakesta sydämettömyyttä vastaan.
Eikä missään näissä selkkauksissa puhuta muodollisesta oikeudesta.
Ensimäisessä tapauksessa on olemassa molemminpuolinen sopimus, jota
voidaan tulkita eri tavoin; mutta varmaan Leonteen tuomio perustuu
samaan tunteeseen, minkä jo kansa on lausunut: Rhaisteelle on
simpsukka vain pieni kukkura hänen rikkautensa lisäksi, Eubulosille
se on kaikki. Toisessa tapauksessa sanoo luonnollinen tunne, ettei
turvatonta naista saa rääkätä; kolmannessa rikotaan vierasvaraisuuden
kaikkialla pyhänä pidettyä tapaa vastaan.
Mutta tiedämme että heikon oikeuksien puolustaminen oli
yksi Runebergin pääharrastuksia, elämässä ja runoudessa. Jo
Hirvenhiihtäjissä on tapa heikon puolella: Pietarille olisi häpeäksi
pitäjässä, jollei hän tarjoisi kerjurille hevoskyytiä. Heikon
oikeuksia myöskin ensimäinen vänrikki, Pilven veikko, puolustaa,
ja sekä Nadeshdassa että Fjalarissa kosketellaan samaa kysymystä.
Aiheeltaan siis Salaminin kuninkaat likeisesti liittyy runoilijan
edellisiin teoksiin.
Vieläpä aiheen käsitteleminenkin osottaa samaa. Runoilija kirjotti
1840-luvulla kolme ensimäistä näytöstä, ja tämä puolisko loppuu
siihen, että Leontes kehottaa Eurysakesta alistumaan ja vartomaan.
Tämä neuvo muistuttaa elävästi Potemkinin neuvoa "tottele ja varro",
ja samalla kun se on ajan oloja kuvaava, se on uutena todistuksena
siitä ettei Leontes taistele Eurysakeen muodollisen oikeuden
puolesta. Hän ei katso itseänsä velvotetuksi yllyttämään kansaa
isäänsä vastaan mutta ennakolta hän sanoo isälleen, että jos taistelu
syttyy ja Eurysakes joutuu vaaraan, silloin hän on velvollinen
suojelemaan häntä.
Mutta tässä draaman osassa kansa ei vielä esiinny toimivana; se vain
alussa antaa neuvojaan -- niinkuin Sjolf Fjalarille -- mutta kun
Rhaistes pyytää sen apua, se lykkää asian Leonteelle. Ja Eubulosta
kansa kehottaa "siveyteen". Vasta kolmannen näytöksen lopussa
kerrotaan että kansa on käynyt levottomaksi, mutta ei siitäkään
sittemmin välittömästi johdu mitään.
Kun sitten draama tähän keskeytyi, niin näyttää siltä kuin Runeberg
taas olisi kammonut kuvailla sitä, jonka vastinetta hän ei ollut
todellisuudessa nähnyt: eripuraista yhteiskuntaa.
Päinvastoin hän, niinkuin jo on osotettu, 1840-luvun keskipaikoilla
elävämmin kuin ennen tunsi kansansa yhteyden. Ja kun hän ryhtyi siitä
laulamaan, niin hän ensiksi taas joutui lyyrilliselle alalle, jota
hän katsoi vaaralliseksi draamaa muodostettaessa, toiseksi seuraavan
ajan olot yhä enemmän kehittivät yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Ja
draaman loppuosa jäi kirjottamatta.
Mutta Vänrikki Stoolin tarinoissa oli aihe, joka vähitellen kehittyi
yhä draamallisemmaksi: ristiriita soturien edistymishalun ja
päällikköjen taantumishalun välillä. Alussa tämä ristiriita esiintyy
täysin eepillisenä Sven Dufvassa ja Hurtti ukossa. Krenatöörissä,
kuormarengissä ja Gregori Tigerstedtissäkin asuu rikas lyyrillinen
tunnelma, mutta he vielä "tottelevat ja vartovat". Hertzen ja
Adlercreutz sitävastoin seisovat täysin draamallisessa asemassa:
heidän tulee joko rikkoa ulkonainen tottelemisvelvollisuutensa,
taikka jäädä kuuroiksi omantuntonsa äänelle, joka käskee heidän
taistella.
Mutta miksi on taisteltava? Siksi että Suomi on "köyhä, turvaton
äiti", jota pojat eivät saa jättää puolustamatta.
Adlercreutzia myöhemmät ovat Porilaisten marssi, Vanha Lode,
Veljekset ja Maaherra. Ensimäisessä ilmaistaan pontevasti ja
voitonvarmasti sama tunnelma kuin Adlercreutzissa: verta vuotamatta
Suomen pojat eivät jätä isänmaataan sorrettavaksi. Lode runo
muistuttaa, niinkuin jo on osotettu, kärsivien oikeutta. Mutta
Veljekset ja Maaherra sisältävät kumpikin jyrkän ristiriidan,
edellinen vielä jyrkemmän kuin Adlercreutz. Siinä on kysymyksessä
eikö ole isänmaanystävän sisäinen velvollisuus murtaa ulkonaisen
"velvollisuuden sulku", kun tämä sotii omantunnon ääntä vastaan.
Mutta miksi on veljesten tarina niin "hirveä", miksi ei osoteta muuta
sovitusta kuin kovan veljen kyynelet?
Siksi että Johan Wadenstjerna kyllä ajattelee maataan, kansaansa, sen
uskoa, voimaa ja mainetta -- mikä kaikki on oikeutettua -- mutta hän
ei ajattele Suomea äidiksi. Hän ei sille uhraa mitään, hän vaatii
muilta.
Kuinka toisin Maaherra! Hän tosin nojautuu lakiin, mutta laki ei
tässä kohden ole muuta kuin kansassa elävän oikeudentunnon tulkki:
koko yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen ett'ei syytöntä
rangaista toisen rikoksesta; ja syyttömät ovat tässä samalla
heikkoja: lapsia ja naisia. Heikon oikeuksia siis viimeinen yhtä
hyvin kuin ensimäinen "vänrikki" puolustaa.
Kun Runeberg siis 1863 ryhtyi viimeistelemään Salaminin kuninkaitaan,
niin hän saattoi tehdä sen aivan toisilla edellytyksillä kuin
puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. Kansallistunto oli
vahvistunut; jos kohta ei kaikkia esteitä vielä oltu voitettu, niin
oli jo uusi aika tulossa. Kreivi Berg sai eronsa 1861 ja varma
lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta annettiin samaan aikaan.
Mutta samalla oli jo syntynyt eripuraisuuksia kansalaisten kesken:
sodan aikana valtiollisesta asemasta, samaan aikaan mutta varsinkin
sodan jälkeen kielikysymyksestä. Nyt saattoi Runeberg, nojautuen
todellisuuteen, kuvailla jakaantunutta kansaa ja ryhtyä päättämään
draamansa kerran määrätyn suunnitelman mukaan.
Tietysti ei sentään saa jälkimäisestä puoliskosta etsiä mitään kuvaa
1860-luvun Suomesta. Semmoista ei Runebergilla ollut tapana sekottaa
teoksiinsa; mutta yhdessä kohden tekisi melkein mieli luulla että
tunnelma on tuon ajan herättämä.
Semmoista runollista innostusta, joka esimerkiksi Robert
Tengströmissä eli, sitä ei enää nuorisossa ollut. Tengström oli
kuollut jo 1847, hänen hengenheimolaisensa Castrén 1852 ja Kellgren
1856. Myöhemmin nousevan nuorison keskuudessa oli usein vallalla
järkiperäinen katsantotapa, joka koetti, varsinkin Hegeliin
nojautuen, todistaa oikeaksi mitä 1840-luvun nuoret tunsivat. Eiköhän
Runebergissa liene ollut tunto siitä, kun hän neljännen näytöksen
alussa antaa Eubulosin moittia Hyllosin kylmyyttä ja järkiperäisyyttä?
Pääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu
mihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos
kohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten
henkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen
periaatteensakin.
On jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta,
vaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden
hän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen
ja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan
saattaa kapinoitsijat takaisin "siveyteen". Sillä kansalla ei ole
tässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.
Neljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana
nostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään
Ajaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin
ensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos
taas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii
heitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti
vastustaa tuota "kapinanrähinää." Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa
lapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.
Mutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän
suurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan
voi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.
Jos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin
Rhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja
vihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on
syypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan
hän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta
levottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä
kansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa
siten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on
Leiokritosin helppo tappaa.
Mutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse
syypää kaikkiin hänen tekoihinsa -- sitä enemmän kun Leiokritos itse
jo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä
päivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi
hallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano
hallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä;
vasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri
käsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.
Vielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka
olemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella
puolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa,
sydän yhdistää.
Sydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä
enemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon:
hän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä
uhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa
Leiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta.
Samaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus
ole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi
kuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan.
Sillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen,
kiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin,
joita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.
Näin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta
muodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki
Stoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut
tapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa
suuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla
katseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän
on tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme.
Sillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta
kiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä
nähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin
ja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua
odotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa
että oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole
luottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä
asuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat.
Sillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se
kohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei
ole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien
tunteiden muodossa.
Jalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta
niin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.
"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön
kuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta."
Joka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihin
Runebergin sanoihin:
"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi
kaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään
suistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa."


34.

Useammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa
Salaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin
tapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä
1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä
halvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.
Vaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä
neljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä
turmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan
kuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten
vuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut
noukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran
huoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän
samalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen.
Kun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla
tervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut
semmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. --
Hiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.
Hän oli elänyt kyllin.
Hän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat,
pyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja
kaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että
Suomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta
että pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia
tarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.
Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä
sanalla, ja se sana on uskollisuus.
Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat,
niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön
ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme
lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota
hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja