Runeberg Suomen kansan runoilijana - 16

Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan
kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko
koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue
se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi
on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä
vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä
sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka
sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen
marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin
siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen
sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken,
mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen
suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan
sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä
kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."


30.

Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin
tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli
hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja
pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa
oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von
Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta
Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.
Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole
aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846--1848 sepitti yhteensä
viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että
myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään
huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei
hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut,
ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi
edustavansa kansaansa.
Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn
sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo
seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut
kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän
jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla,
vaan sotureissa elävää mielialaa.
Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.
Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva.
Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja
Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen
korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat
vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö,
Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja
Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.
Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että
aiheitten kehitystä.
Kansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa
rakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että
Fieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja
Tigerstedt, "Suomen poika", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota
ei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat
kaikki suomalaisia.
Toinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan
edelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan
poljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy
vanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka
Runeberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa
muunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan
saada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat,
niinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi
Viapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa
on Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan
soturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että
Vanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.
Jo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui
päämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli
tottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.
Viaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan
kuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava
muihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä
runoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista,
jotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän
myöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa,
mutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa
kuvaa kuin Viapori.
Jos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että
Runeberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä
muista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven
Dufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa,
mutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi
tunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.
Hurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii
uusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten
osottamasta urhoollisuudesta.
Tätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit
esiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen
korpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä
esitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä
ylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä
ei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken.
Mutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja
etunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.
Nyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää
tarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita
jotka "kuolevat herroiksi", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka
pettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan
vastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat
taistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.
Vasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia
Runeberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia
päälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista -- siis
taas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg
lapsuudessaan nähnyt. -- Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka
Turusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner
Lemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.
Ylistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen
päällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä
johda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo
kokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen
voi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko
armeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on
kokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar
muistuttaa Hurtti ukkoa -- niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä
juosta -- vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin
ennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee "poikia", samaten kuin
tämä tekee; "moukka" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.
Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa
oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei
samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee,
samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.
Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:
"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa,
jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat
he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni
laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen
ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen
urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät
edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä
näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski
arvosteltavat."
Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli
selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä
kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina
soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka
on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään
supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi
siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle
XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain
ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä
sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.
Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä
Runeberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän
antaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa
Sandels.
Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että
kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja
hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin
tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin
välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels
esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä
teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu
vastanneen:
-- Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt
juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!
Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia
ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää
urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa
helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin
Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".
Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy
Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin
runoihinsa.
Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa,
esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti
Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan
Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta
samanlaatuista kuin Sandels runon.
Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on
siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä
Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels
antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja
"teidän väkenne".
Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen
lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi
muistuttaa -- ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.
Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy
koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä
lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva,
ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi: _Och
hans panna är klar, och_ hans stämma är hög, _och_ som Ljungaren står
han i förn.)
Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin
Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen
otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi:
_Och_ hans öga var lugnt, _och hans panna var klar, och_ han sken pä
sin ädla Bijou.)
Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi
erikoispiirrekin -- kaikki samaa!
Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on
täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota
hän oli niin ankarasti arvostellut?
Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla
runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä
tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut
ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan
paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon
toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista
kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia
ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on
soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa.
Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin
kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain
sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys
ruotsalaiselle urhoollisuudelle.
Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg
tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa
tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia
puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että
jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan
muuttavat mielipiteemme sankareista.
Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:
"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain
runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä
myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää
täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka
korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja
kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."
Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin
muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan
on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa
semmoisena kokonaisuutena.
Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä
runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen
sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori,
Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa
soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi
alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää,
josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta
mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän
hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän
tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä
Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.
Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien
rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä.
Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan
luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on
hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.
Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen.
Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin
Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän.
Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä
asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat
hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee
kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille,
_sydämelle_ syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut.
Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä _rakkautta_,
jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain
pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja
vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".
Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin
kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa:
Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon
kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on
"sydämettä, _Jumalatta_".
Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa,
Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä
elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että
se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa.
Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita,
jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on
vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän
rakastaa vatia eikä taistelua.
Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä,
se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa
edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia
johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se
esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna
Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän
on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel
herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen
epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.
Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka
yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia.
Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja
rakastavat Kulnevia.
Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen
isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt
semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon.
Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi
se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa
puolesta.
Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit
käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena,
vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin
ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja
samoin Hurtti ukossa.
Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka
vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina
yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen
toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina
olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta
isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea
tarvitsee.
Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme
siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja
ympäristöänsä, aikaansa.
Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia
kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän
aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén,
Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään,
mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he
olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt
Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista,
Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua
arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli
samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta
isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he
kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.
Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli
avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston
tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin
paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti
Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että
siksi tulet, lohduttaa minua sinun _ja kaikkien meidän yhteisestä_
vastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. -- Eikö tämä
elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:
-- Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta
aina olemme toisiamme potkineet.
Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty
mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö
molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en
mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen
taistellen, isänmaata pelastaneet?
Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava
isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää
taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan
miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen
ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä
voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta
samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?
Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:
"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia
ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin
ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen;
vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää
voimaansa."
Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö
Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä
mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske
kultuurisankareitamme?
Sentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin
Döbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia
johtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.
Mutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu
yksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri
tahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä
osottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon
määrää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että
siis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se
toimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.


31.

Porvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine
1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin
katsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi.
Ruotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 -- samana päivänä jolloin
se kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen
elämäkertansa -- suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg
joutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka
ei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan
niin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että
Runeberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun
katsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi,
Runeberg, "vieraan vallan alamaisena", maansa hallitukselta saisi
luvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy
kehotetunkaan.
Venäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin
kieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.
Itse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen,
karttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti
vastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin
parempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden
tilavamman talon.
Saatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi --
se ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 -- oli Runeberg ensin
levähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota
hän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851
oli jo yksi uusi "vänrikki" syntynyt.
Samana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin,
missä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas
Oskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle
(XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. -- Yksityisesti
Ruotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin,
missä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:
-- Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki
poikansa.
Tukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa
Franzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin
Pietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan,
joka hänestä oli "Kalifornian vertainen": kalastajamökin, jossa hän
lapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.
Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen,
kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.
-- Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä
taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.
Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä
Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon;
yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti
runoilijaa itseään.
Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta
vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet
määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa
ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.
Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja
tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti
Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi
tähän työhön pystynyt.
Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä
yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun
runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty
elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin
oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän
uskonnollisen elämän käsitti.
"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy
Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan
alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan
päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja
leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa,
mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä,
saatanalaisessa.
"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa
taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä
täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen
elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän
sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa
ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua
tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi
hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki
hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi
ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta
sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö
maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden,
niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun
silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin
pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta
käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän
ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee
sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa
kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea
rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman
kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.
"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja
sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat
yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka
tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja
lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan
toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.
"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule
koskaan siihen sisään.
"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi.
Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan
ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin
olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis
sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja
autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on
isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme