Runeberg Suomen kansan runoilijana - 15

jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä
välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen
sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että
niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät
kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme.
Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin
on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin
eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen
ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että
se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla
tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole
ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta
luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että
suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen,
jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen
ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin
kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat
esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja
varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se
voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen
ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."
Pontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, ei
Runeberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittää
Kalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on se
pohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.
Mutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun
(painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein
muuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi
1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla
runollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen
syntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka
osottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa
ja kansanrunouden välillä.
Hirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa "vain heikosti" kuvata
suomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten
kansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat "indiviidisyydeltään yhtä
suomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista", niin on
johtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään
suomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa
esiintyy.
Muodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia
kansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista
runokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka
aivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin
lapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen
hillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa -- sitä merkillisempää, kun
Runeberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin
on jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy,
luonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.
Että Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja
Kuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen
selittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto
oli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä
tehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin
kansanrunoudessa esiintyvät.
Mutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen,
ja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin
yhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja
sanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia
vuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten
nuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili
ja julkaisi melkoisen joukon nimellä "Finsk anthologi".
Vielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845.
Silloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa
kansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti
Puhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin
avulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen
maailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa.
Vieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:
-- Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa
kuuluisampi runoseppä kuin minä olen.
Ja kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että
hän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut
laulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut.
Ja nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan
saattaisi voittaa Kymäläistä.
Mutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä
runoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän
kalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama
kuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja
seuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä
hyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren
tapainen.
Mainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa
säilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen
tilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että
Runeberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli
Morgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen
samanaiheisesta runosta.
Runebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista,
mutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme;
ja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen
kultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.


29.

Samaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli
kirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin
yliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita
kirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin
johtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841--1844 Helsingfors
Morgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria,
molemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista
sivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä
harrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella
mielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa
seuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844,
jolloin hän oli käynyt Runebergin luona.
"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään
aikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään
voimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee
miehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa
niin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin
rakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi
saadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja
kaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen.
Ja enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja
sydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista
hänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että
hän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa,
että hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti,
tuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi
veli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina
lämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni
muiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut
syliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun
poikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. -- Mutta johan
minua nyt rupeaa vallan itkettämään."
Suoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vain
personallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaen
Saima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi.
Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.
On jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin,
Joukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman
sitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään
osottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen
raivaamaan itsellensä tietä.
Tämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan "pojillensa" Robert
Tengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa
heitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin
moitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin
Israelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa
kädessä ja muurauslasta toisessa. "Kunnia niille jotka taistelevat
uhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä
mikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka
työskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean
ja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt
tahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä
maan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos
tahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko
luonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet
yhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.
"Siis reippaasti eteenpäin... Ahdistakaa Holstia, Topeliusta,
Stenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri
kirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä
paljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa... Konrehtorinluokkalainen
Oulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon,
Neidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun
runoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi
pälkähtämään ylioppilaan päähän?
"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan
kiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen
saanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa
suullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo
tilanneet hevoset matkustaaksensa."
Sopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin
luona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista
tunnelmaa.
Eräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka
palasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet
Porvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan,
pyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat
lähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi,
kun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta
Runeberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua,
niin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa
ja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi,
suurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg
lopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.
Emmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä
selvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta
riitaa hän ei rakastanut.
Ja siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna
1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan
Kalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo
pari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat
hänen vain seuranneen muotia. "Ja jos mikään voisi tehdä minulle
suomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on
tosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä
sitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja
teuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt,
seuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat
tahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon
muureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään
suurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä,
kasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa."
Vaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén,
Lönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m.
Osaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli
väärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi
pelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden
asiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään
Snellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on
meille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme,
niinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään
tahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii
jotakin korkeampaa, yhdistävää, "jommoista runouden piirissä Franzén
ja Runeberg edustavat".
Voimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta.
Kun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta
toisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että
hän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan
tässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi
oli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu
1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten
luonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä,
ja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon
väitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman,
niin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka
molempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan
mielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.
Ja pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä
pyrkimyksiä.
Vuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin
nähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat
kumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta
joulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä
toinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin;
ja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun,
jonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka
parhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk
anthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä
yleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen
yhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen
merkitys täysin oivalletaan.
Kalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten
Suomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna
Helsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt
runoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä
uudistetussa asussa runo nyt painettiin.
Topeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla
kirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen
metsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii
kanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen
päähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia
lauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.
Fosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa
hän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista,
selittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista
luonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut.
Nimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan
kuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja
merkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut
Suomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika
etupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia;
olihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme
tuhatjärviseksi.
Runeberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että
hänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli
sopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka
kuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa
yhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että
tämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.
Omituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä
todellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan
"ruotsalaiseen kirjallisuuteen" yleensä; nyt hän, keväällä 1845,
niinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan
selkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä
oikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat "kaapata
kaikki itselleen".
Vieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut
(tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.
Tunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen,
jolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis,
huolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija
tahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan.
Tämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman
tahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen
lausuntonsa:
"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset
niin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta.
Ruotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi
itseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on
hänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi
puumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa,
harvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen."
Sitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää
omana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu
kansanrunouden sävyyn.
Sikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin
painamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen
kalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt
keskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka
on hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden
ja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.
Toinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:
Pettu on viljani vihava,
suovesi sumea juoma.
Muuall' ois ehompi eine,
löytyis lähtehet heleät.
Vaan oisko oudoissa parempi,
kaikki mulla muilla mailla,
eipä mielestä minulta
jäis nämä matalat maani.
Itse ilman vempeleellä,
taivon korkean kuvulla,
syömänä sula hunaja,
kultakannut kukkuraiset,
kaapuna kajastus aamun,
vyönä tähtien hopea,
tänne ois haikea haluni,
tänne silmäni tähyisi,
autioita alhojani,
pirttiä pimeäpuolta.
Yhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy
Kantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin
poikaa ja toiselta puolen -- niinkuin professori Aspelin äskettäin
on huomauttanut -- Maamme laulun värssyä "Jos loistoon meitä
saatettaisi".
Ja niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846
alassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.
Toisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän
kansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä
neljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis
yksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien
siitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan,
niin värssy "Ja tässä, täss' on tämä maa" tekee sen vaikutuksen kuin
jos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen "vettä ja rantaa". Eiköhän
siis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun
Kymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju
Kymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein
saman ajatuksen kuin värssy "Jos loistoon meitä saatettais", johon
taas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän
aikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään
ylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi
voinut saada yllykettä kilpailuun.
Ei kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä:
olihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt
Suomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja
Kymäläinen "kolmen miehen", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua
koko kansamme puolesta.
Tämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän
aikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen
synnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja
Runebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija
etsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan
turvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin
väestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii
luonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy
ensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.
Mutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille
esiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus
koteutuneet.
Laulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta
kuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin
suuresti ihaili -- mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä
nuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.
Mutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden
liittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen
viljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis
joutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä
taistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt --
samalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta.
Mutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin
kuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi
runolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen
laulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta
laajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu;
ja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.
Jos Maamme laulun aihe siis on sama kuin Franzénin runossa, niin
aiheen käsitteleminen taas osottaa Runebergin omintakeisuutta.
Franzén oli toivonut että hänen maansa vaurastuisi niin että
rinnalla Ruotsin Suomeani
ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.
Tämä toivomus oli luonnollinen, kun laulu oli omistettu
Talousseuralle, jonka tarkotuksena juuri oli edistää maan
vaurastumista. Mutta Runeberg päinvastoin antaa Suomen pysyä köyhänä
ja vierasten hylkäämänä, sillä köyhyys synnyttää kärsivällisyyttä
ja alistuvaisuutta; ja mitä köyhempi maa on, sitä suurempi on se
rakkaus, joka köyhyydestä huolimatta kiintyy synnyinmaahan. Ja kansan
rakkaus on Runebergin laulun alkuna ja loppuna, siitä on kansallemme
koituva parempi tulevaisuus.
Runebergin omintakeisuus ilmenee ehkä vielä paremmin jos vertaa
Maamme laulua erääseen ulkomaalaiseen isänmaanlauluun, jonka myöskin
on väitetty olleen Runebergille esikuvana. Keväällä 1845 oli
Herman Kellgren julaissut ruotsinnoksen Vörösmartyn unkarilaisesta
kansallislaulusta, ja tiedetään että Runeberg oli sen mielenkiinnolla
lukenut. Luultavaa on siis että tämäkin runo on yllyttänyt häntä
kilpailuun; mutta yhteistä Vörösmartyn ja Runebergin runoissa ei ole
paljon muuta kuin esi-isien taistelujen muistuttaminen ja viittaus
parempaan tulevaisuuteen. Vaan Vörösmarty muistelee maan entistä
mainetta ja kehottaa kansaansa taistelemaan uudestaan; kansan tulee
joko voittaa tahi kadota kansakuntien joukosta. Runeberg sitävastoin
ajattelee henkistä taistelua, jossa rakkaus on voittava kaikki
vastukset. Sangen merkillinen onkin tähän katsoen se muutos, jonka
Runeberg teki runoonsa, kun se muuten jo oli aivan valmis.
Neljännessä värsyssä oli ensin
Täss' auroin sekä miekoinkin
isämme sotivat.
Mutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko
Suomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen
omana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja
miekkaan myöskin _miete_. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä
tosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.
Vertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä
huomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen
aines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin,
niinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä
muodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma,
kuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan
tehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen
poistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan
olla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja
laulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän
kärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?
Täten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin
esiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen
suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia,
mutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli
siksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen
elämämme syntysanat.
Ja se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se
tajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa
Robert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin
Tengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen
ulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin
luona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt
albumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:
"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla
nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä
kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki
mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli
nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun
ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen
luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin
nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän,
jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis
kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni
laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain
lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle
koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."
Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:
"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi
tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa
tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen
vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani,
pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun
ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin
kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi
vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä
hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin
rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut
taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain
sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi
kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi
itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli
siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta
Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme
kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua
menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen.