Runeberg Suomen kansan runoilijana - 14

  Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa
  huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle
  edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa
  neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja
  varro!
  Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole
  lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta
  hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on
  saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:
   Sa kannat murhees
   ilman valitusta, muiden lohduks
   oman lohtus uhraat.
  Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,
   ei itkevän, ei vaikeroivan
   nähty hänen; muita lohdutellen
   elävi hän enkelinä täällä
   yläpuolla maisen ilon, huolen.
  Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin
   orjatartaan entistä hän etsi,
   kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä,
   ja hän äidin, valjun äidin löytää,
   elon huolten varhain vaalistaman,
   otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen
   aateluus.
  Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin
  kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta
  mielialaansa.
  On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa:
  semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole
  tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla
  Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa.
  Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on
  vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan
  Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi
  vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.
  Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä
  voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän
  äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".
  Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut
  historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha
  saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän
  valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan
  Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen,
  puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta
  siihen sanotaan Katariinan vastanneen:
  -- Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä
  ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia
  kansani äitinä.
  Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan
  sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut
  äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama
  tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.
  Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee
  hänen runolliset perusaatteensa.
  Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä
  talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen
  Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole
  laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja
  näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä,
  hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä
  ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä,
  ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.
  Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten
  yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset
  kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia
  ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta
  mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin
  hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden
  nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän
  kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin,
  luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja
  osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän
  runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on
  kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja
  elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin
  se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.
  
  
  27.
  
  Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys
  yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet
  voineet hänelle olla riittävänä _runollisena_ vastauksena suureen
  kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg
  itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä
  käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:
  "En voi ajatella _epäsuhdetta_ elämässä miksikään itsessään
  todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki
  kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken
  _suhteeksi_, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis
  runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen
  mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää
  järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa
  yksin hornakin lisää kauneutta."
  Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:
  "Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin
  rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman
  avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen
  lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine,
  lämpimine rakkauksineen elää niissä."
  Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan
  kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin
  Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.
  Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen
  Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja,
  ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå
  Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti
  latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista
  hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää
  legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden
  on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu
  sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842--1843 syntyi
  sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin
  käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen
  kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko,
  Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina
  1833--1838 syntyneet lyyrilliset runot.
  Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa
  ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä,
  marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei
  ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko
  esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika,
  ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja
  vastustaa erakkoelämää.
  Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa
  kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu
  muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän
  työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.
  Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta
  uskontoon.
  Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan
  täällä jo maassakin taivahan _meille_". Roosalta tämä idyllinen väli
  on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään,
  ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään
  on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se
  kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät
  luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista
  tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät
  lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat
  vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen,
  Jumalan kuvaan, luontoon.
  Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg
  hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen
  talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja
  kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin
  tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat
  saman Jumalan luo.
  Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt
  Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että
  luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa -- kuitenkin
  vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden
  silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja
   maat laajat hoitaa,
   kaitsee kansakunnat, pienimmänkin
   ihmiskukan huokauksen kuulee,
   kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.
  Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi
  alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla
  1843 sepitettiin.
  Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä
  Nadeshdankin kanssa.
  Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto
  on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei
  ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä
  hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi
  valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi?
  Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos
  on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten
  esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta
  toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg
  itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman
  käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.
  Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä
  runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.
  Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten
  kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita,
  lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo
  Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän
  aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli
  siirretty kreikan kielen lehtoriksi.
  Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi
  1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi.
  Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli
  Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin,
  ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin
  kaltaista.
  Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa,
  ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin
  skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille
  ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.
  Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä.
  Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi
  hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa
  myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.
  Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan
  asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä
  näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee
  miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!"
  Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring,
  joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä
  vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg
  taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden
  sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen
  kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan
  voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.
  Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe.
  Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta
  edellisestä tuotannosta.
  Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa
  kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia.
  Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin
  merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla
  rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi
  Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta
  maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa
  kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja
  oloja.
  Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken.
  Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin
  Haanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta
  samalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:
   Minne joutuvi muiston Morven,
   kauas-kaikuva laulujen maa,
   vihan vaajoilla toistaan
   jos sen ruhtovi ruhtinaat?
  Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal
  kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille
  jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa.
  Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä
  kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa
  puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan,
  kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina
  kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.
  Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on
  korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta.
  Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä
  vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei
  niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.
  Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat -- mutta
  ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa -- mutta sitähän
  myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on
  sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä
  runoelman lopussa haastelee.
  Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli
  yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet
  esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin.
  Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka
  paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa
  joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.
  Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä
  kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden
  kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija
  tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo
  Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.
  Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin
  kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät
  äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he
  myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg
  itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan
  esi-isäin henkiin.
  Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan
  rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta,
  sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden
  runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.
  Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä
  jumalista:
   Alttiiksi kaiken antoivatko,
   ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?
  Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä
  puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".
  Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut
  loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla
  pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa
  urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt -- se on soinut vain hänen omista
  töistään.
  Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on
  elämä vierottanut Fjalarin.
  Runeberg sanoo itse Macbethista:
  "Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se,
  että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka
  ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa
  niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän
  ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja
  kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"
  Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei
  rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa,
  jota hän ei näe?
  Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta
  Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen
  ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka
  häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar
  nainut, "_mut_ kuninkuuteen impeni vienon vein" -- siis hän ei
  puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin
  kuollut ja lapset ovat pieniä.
  Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen
  lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan
  häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota
  että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden
  siteillä?
  Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään
  uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen,
  ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän
  on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja
  sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle
  enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.
  Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva
  ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on
  runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä,
  joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa
  jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.
  Fjalar on luvannut että hänen maassaan
   heikkous turvan saakoon, voima
   säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.
  Kun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa
  hänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut
  valansa.
  Mutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään,
  ja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy
  saada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia
  vastaan.
  Toisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi
  vaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle
  voiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous,
  kun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta -- hän alkaa
  "yhtyä äärettömyyteen". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä
  siinä kohden että pitää Hjalmaria "isänsä kunniana". Mitä häneltä
  yhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään
  tietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen
  täytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa
  saanut "tyttären kiitollisuutta".
  Kun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi
  siten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on
  syypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu.
  Oihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on
  erottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen
  sotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää
  sotaisissa muistoissaan.
  Mutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin
  jumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa
  henkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta
  on jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg,
  rosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis
  Fjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän
  olisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa
  itse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar
  itse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu "rakkauden sydämellinen
  käsky" niinkuin ennen kalmukissa -- uusi ja kaunis todistus siitä
  miten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.
  Fjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on
  ensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi
  pelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja
  tukeaksensa heikkoa -- siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä
  rakastaminen on, hän samassa on "yhtynyt äärettömyyteen". Hän on
   riemun sulkenut rinnoilleen
   uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas,
   niiden lailla äärettä kukkivan.
  Oihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä
  rakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata
  ettei hän ole Morannalin tytär.
  Uhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä
  rajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen
  on sulanut yhteen.
  Sekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo,
  jo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen
  tehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.
  Ja nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman
  heikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin
  hän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se "voimaton kyynel", jonka
  hän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki
  hänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen
  jumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.
  
  
  28.
  
  Fjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan
  albumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi
  maisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin
  kuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.
  Näennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas
  kotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän
  1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä
  antautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä
  isänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme
  laulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.
  Olemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa
  ja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten
  tarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin
  ne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät
  meille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta
  runoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä
  runoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun;
  elämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen
  välillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon
  -- kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti
  voimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä
  vaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan
  laajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa
  sulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli
  paitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten,
  slavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä.
  Ja kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset
  tarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään
  varsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia
  jotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.
  Tämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa
  aina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha
  ystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta,
  että antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko
  ylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu
  syy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis
  ulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon
  lämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen
  pitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine
  lyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa
  loitsuineenkin.
  Tämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde
  suomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy
  isänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen
  runoilussaan.
  Niinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen,
  syystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä
  myöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden
  vaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on
  äärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten
  luonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään
  ollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia
  lauluja, vuosina 1832--1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin,
  Madagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan,
  Skotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.
  Jo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää
  huomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän
  jo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja
  sittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.
  Kuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras
  suomalaiselle runoudelle.
  Runebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa
  se arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi
  mukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä
  esitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja
  serbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin
  väitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset
  runot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan
  kokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi
  (saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen
  kääntämisestä on "melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en
  tunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en
  ole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin
  serbialaiseen."
  Tämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan
  Runeberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli
  hänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen;
  täytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi
  teettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti
  osa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis
  olisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään
  idylleihin ja epigrammeihin.
  Että Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hän
  Neidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:
  "Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita,
  joka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen
  maaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria,
  niin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut
  suojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä."
  Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin
  tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä
  muun muassa seuraavaa.
  "On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän
  tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he
  itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista
  vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen
  piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että
  niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja