Runeberg Suomen kansan runoilijana - 13

langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun
tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin
ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta
kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön
teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää
Jumalalle."
Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman
perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee:
uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa
autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:
"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,
ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti,
ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon
kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa,
toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja
suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman
itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan
Korkeimman alttarille."
Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa,
lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin
alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis
kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:
"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla
miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki
hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan,
jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja
kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."
Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva
ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen.
Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin
tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat
selvitetään sovituksen valossa.


25.

Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt
uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman,
ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden
ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi,
mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen
kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan
jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi
toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin
Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis
varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.
Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838--1839 oli
Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia
huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin.
Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå
Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi,
tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen
jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena
Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä
orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä
runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen
saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei
kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta
1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi
viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja
päättyi joulukuussa 1841.
Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän
ensin puhua siitä.
Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että
synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin
julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden
sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838
julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli
kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut
rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka
luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta
samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista
puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää
niitä luonnon mukaan.
Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten
"patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee
sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa
ja Saarijärven oloja. -- Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä
kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin
kansanmies ja upseerin tytär.
Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan
ihmisystävällisyys ja -- Augustan puolelta -- kiitollisuus. Ja tämä
johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin
runoelmassa Julie de S:t Julien.
Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar,
köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa
elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo
velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän
siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja
toimitellen maalaistytön tehtäviä.
Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että
hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta
uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus
säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden
ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta
katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka
painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.
"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä,
tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin
jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo
syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän
maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme
vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja
tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni
erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"
Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg
helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet
että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää
kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt
hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita
hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien
edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle
yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla,
mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla
sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset
kadottavat merkityksensä.
Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi
sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.
Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista
sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa
etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he
ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät
runoja -- niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin
Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa
meille kuvan siitä kuinka
siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa
on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.
Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:
Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden
kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen,
niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton
katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen.
Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä,
ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.
Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on
kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän
ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas
ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.
Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän
"tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa -- joka taas
ajattelee vain itseään -- tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen
suruinensa.
Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka
kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja
kunnialle".
Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa
Aaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.
Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa
samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii
iloa samoinkuin ennen Aaro -- ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun
sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman
tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu;
hän ei tahdo että kukaan
almujen saajaan
vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute
tuntuis.
Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan?
Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa
asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi
voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.
Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että
hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan
korkeampien tarkotuksien hyväksi.
Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään
runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota
ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet
edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen
arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin
sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.
Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin
yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa
hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee
alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.
Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta.
Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä
saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä
ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen
synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa
ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen.
Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa
häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla
kehotustanne, kerran
kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.
Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden
ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".
Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin
siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää
julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on
käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on
synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.
Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin
kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta
kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo
muistelman osottaakseen että
Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.
Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja
kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool
heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan
kuolemanhetkellään, _vaikk' ihmislapseks hän syntyi_.
Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:
Vihan voitti
tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.
Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä
tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin
on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata
vihaamasta, vaan rakastetaankin.
Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta,
jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat
sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat
ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa,
ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.
Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on
Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu
vain:
Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks
hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.
Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain
sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten
että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".
Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa
rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli",
joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin
majuri sanoo:
Minä en sitä löydä,
järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.
Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada
aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?
Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään
hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon
äärettömyyden kanssa.
Takan luona hän yksin
istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii.
Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää:
ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais;
kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä.
Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat;
jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä,
yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii.
Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää,
huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin
tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä
ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä,
ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus.
Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa,
päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.
Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että
tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool
voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:
Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,
niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.
Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus
saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,
niin Pistool vastaa:
Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain
itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa.
Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun
suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.
Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat
vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään
erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa
hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin
mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia
ilmenemismuotoja.
Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten
muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja".
Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta
täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien
eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun
suurenevan sydän tuntui.
Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän,
pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa,
tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys,
kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin,
vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.
Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen
edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa
parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne
ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus,
kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto,
luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.
Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut
Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien
merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.
Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston
riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä
-- jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta -- oli
kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat
olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten
voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle
Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.


26.

Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan
nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä
varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä
kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä,
vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat
taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä
sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin
paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen
samanaikaisiksi luomiksi.
Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja
Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi
että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen
vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut
että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja
katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.
Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että
Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja
esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista.
Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute,
vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.
Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä
hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä.
Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän
voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin
Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa,
arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa.
Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri
runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin,
niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin
käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta
koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta
paremmin vastaa ihannettani.
Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin
personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen
haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben
kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta
johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän
yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo
on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan
tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan
moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan
"runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille,
omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen,
"että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen,
aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on
runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi,
jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi
poistaa.
Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena
käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe
oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli
huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti
sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen
laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui.
Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden
ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.
Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä
ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään
kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta
Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi
nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka
vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja
keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se
käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä
näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan,
jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta
jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin
ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla
että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja
vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar
vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä
miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen
lämmintä ja reipasta sivellintään."
Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin
Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan
reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin
mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua"
ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä
Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi
elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin
oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten
päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja
Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän
omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain
sen ilmaisemista.
Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä
Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta
Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä
keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist
itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä,
koska Runeberg kerran on ne nähnyt".
Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen
antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten
runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin
Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa
tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea -- aivan niinkuin
Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun,
käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä
laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon
kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi
rakastavaa.
Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin
-- idästä.
Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen
tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa
täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg
lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen
kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi
takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden
1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita
yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja
suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän
keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä
siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi
riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko
Macbeth kristillinen tragedia?"
Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt
ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä
veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle,
Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa
saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa --
mutta suomalainen katsantotapa.
Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut
halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja
tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy
likeisesti Jouluiltaan.
Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos
he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät
ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon
tunnustamista ei ole?
Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa
Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen
Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn
äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan
vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme
on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän
ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?
Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut
tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon
tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle
käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä
ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten
huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista
orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.
Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri
vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin
mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.
Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:
Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa,
orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.
Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:
Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa,
häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa,
ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu,
aristuneen alas katseen jo luo.
Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja
"vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".
Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja.
Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen
Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka
ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se
rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".
Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren
valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea.
Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen
maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu,
viitaten Rousseauhon:
Genèven haaveopit hurjat nuo
Europan kaiken hurmanneet jo ovat,
ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu
jo korkeamman järjestyksen tunne
ja heikon halu sulaa suurehen.
Käy maassa puhe ihmis-arvosta,
mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus
eess' esivallan.
Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin?
Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo
ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?