Runeberg Suomen kansan runoilijana - 12

moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen
taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole
muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se
keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se
tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin
ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka
eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja
herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin
puvun lävitse".
Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas
vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä
runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta
hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa,
vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden
saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero
syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka
piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin
runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä
monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi
heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko
Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui
Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä
tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan
1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti
Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että
Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis
varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.
Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa,
saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta
vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta
oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja
luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei
ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten
kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että
"torutaan häntä".
Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista
hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta
etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että
hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa,
puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo:
"minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta
kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä
tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin
hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät
yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen
silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina
yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.
Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli
lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee.
"Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että
monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin
koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas
ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän
voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin
vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen,
ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen
kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa
sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."
Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti
ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt
paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita
joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina,
hänen lausuntonsa Franzénista.
Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien
tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin
runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan
kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä
mietelmässään koettaa _selittää_ Franzénin runoelmien viehätystä,
jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä.
Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta,
hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille
kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen
muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.
"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut,
että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen
luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen
tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä
epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta
selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista
runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville,
jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä
tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta
ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä,
siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin
pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän
häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on
yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja
iloiseen luontoon."
Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja
"joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma
olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma
sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita
olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää
Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja
arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja
virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa
voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan
maailmaan, minkä hän meille avaa."
Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri
näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja
syventyneen?
Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti
tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi
viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän
kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän
Hannassa -- joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi
mainittu kirjotus Franzénista -- todellakin "avasi meille enkelien
asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa
erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.
Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän
"voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun
luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin
alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja
tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin
Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:
Vaan kas, jo käy hän majastaan.
Mi rauha, riemu kasvoillaan!
Pois maiset murheet, murtelut
kuin arkivaatteet riisutut.
Samoin runossa Onnelle:
Taiat taivon, riemun tarhain,
valo, rauha, rakkaus,
kaikki oli, kaikk' on parhain
mulla elon rikkaus.
Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain
ikäänkuin leikillä hän lopettaa:
Tomun vieno, heikko tytti,
mullekin jo hymys suo!
Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua
rauhaa.
Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea
lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä
tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet
hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut
vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt
Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on
hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä
viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä
eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?
Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta.
Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä
päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha
nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut
muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme
yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla
lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän
sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen
apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään,
täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa
hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui
ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen
hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.
Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti.
Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli
kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg
sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa
yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän
oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi
laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo
valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:
-- Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään
pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.


24.

Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma,
jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin
tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön
hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut:
lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa
tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa
huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta
niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti
tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi
opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen
sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa
saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja
koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin
olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa
rakkauden ja ihailun.
Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus
vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen
lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä
Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa,
vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa
ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti
huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista
tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut
kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt
mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin
enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen
itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.
Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen
perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna
osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna,
2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin
samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin
seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.
Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg
melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi
aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo
päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän
oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin
tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin
toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle
tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut
vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä
sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla,
voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat
kohta kun oli ne pyydystänyt.
Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin
koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten
paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran
semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että
hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen
Skarpinsa kuoliaaksi.
Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa
vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on
minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän
sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään
eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa
miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti:
"mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi
kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".
Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä
Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat
Porvooseen:
-- Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja
yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita,
mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.
Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä
enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset
Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".
Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että
Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä,
varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan
ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää
sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin
ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt
liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin
niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.
Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi
suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus
tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan
ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin
hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin.
Edellisestä hän myöhemmin sanoi:
-- Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani
jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut
ihmiseksi.
Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään
rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma
siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison
piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset,
vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa
Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen
Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli
Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan
taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan
tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen
rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan",
avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi
uskaltaneet tuoda ilmi.
Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta
johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään
muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin
niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli
henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen
huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä
hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan
pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien,
eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon
elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen
sovittamiseen.
Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli
uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.
Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista
vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se
suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä,
se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen:
_herännäisyys_. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä
liike todellakin oli.
Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.
Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi
oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää
tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi
rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa
rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin
tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa
vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista
kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin
käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä
enemmän kiihtyi.
Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita
"uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää
harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi
ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun
harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan,
niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia
harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista
kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten
esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.
Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut
aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut
kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että
taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet
vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä,
toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen
ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja
tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea -- se oli hänestä Jumalan
valtakunnan levittämistä.
Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen
runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa
näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi
herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen
säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei
ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.
Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.
Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta
on todellisuudesta otettu.
Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa
oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli
hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva.
Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:
-- Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?
Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin
runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg
oli silloin vastannut:
-- Toinen tarvitsee toista.
Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran
tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:
-- Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.
Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä
tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen
hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä
jo on alkanut kellastua, hän sanoo:
-- Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas
maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua;
mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin
siinä nyt on?... Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä
paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta
puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut
auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?
Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan
kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään,
avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä
kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes
luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka
kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa,
vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois
lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."
Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse
on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja
elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee
tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg
niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen
edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa
aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka
"fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään
arvoa.
Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten
maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa
olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin
hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä",
niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan
tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään
"tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi
ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän".
-- Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut
pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat.
Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen
sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva
sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan
Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus -- molemmat mitä
personallisimpia Runebergin runoelmia.
Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän
ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus,
sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi
kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla."
Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu
minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma,
sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja
vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua
rakastamaan, äläkä halveksimaan!"
Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin
luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen
äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä
päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi
kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä
näkyviin.
Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa,
kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa
katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto
esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy
muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan
Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi
olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä
rakkaus vallitsee, ihmiselämästä -- jota taas edustaa ennen kaikkea
perheellinen rakkaus.
Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että
tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen
aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta
kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti
"Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana
sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä
kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman
mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin
mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista
mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia
ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä
että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta
ja häväistystä.
Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella,
jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka
sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.
Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin
olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi
alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta
puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin
Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin
loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä
paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti
mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa
kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää
ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä
tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin
jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan
tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli
elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg
tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen
vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.
Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen
tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa
hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin
kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:
-- Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta
hyvin tekee se joka ei tuomitse.
Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on
niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin
hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja
uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta
yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava
kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä
vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen,
että langenneen voima olla langenneena on murrettu... että Kristus on
pahan maailman voittanut."
Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat
toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka
näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija,
joka tekee samoin?
Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita
vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta.
Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa
oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta
ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on
siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka