Runeberg Suomen kansan runoilijana - 11

on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista,
eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä
onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään
katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."
Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien
arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde
oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta
halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin
etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli
Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut
uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.
Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen
vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla
olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään
fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta"
osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat
paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut
tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja
melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja
ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen
uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa
arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin
uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään
verrattomina".
Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja
syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista
ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne.
Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat
sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta
yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät
heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille
hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin
Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu
todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta
suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen
kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä
ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan
uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua
ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden
mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja
siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä
vapautta."
Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja
uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta,
mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg
tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat
ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä.
Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon
kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä.
Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän
voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos
hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja
semmoisena se on oikeutettu.
Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.
"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan
näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka
ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja
hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta
katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa,
vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan,
ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus
ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin
suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa
meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja
paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi
sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen
mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."
Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen
käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu
näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota
Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja
elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä
hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota
Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa,
erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla
Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo,
että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista
runoutta.
Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa
toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden,
ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi
hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen
kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää
kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi
joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua
tunnustusta.
Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren
runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin
hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän
ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta
hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta
runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi
ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja
luontoon".
Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan
oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin
väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että
refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis
esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.
On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri
runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää
syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla
siihen päätökseen -- mihin jo ennenkin on viitattu -- että
Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta
oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja
hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa
luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain
erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on
ruotsalainen, toinen suomalainen.
Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei
näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille,
mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen
kuvaava.
Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin",
ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan
kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten
yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan
runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon
oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa
ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo
"kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan
luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli
vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni
kultuurin edistyessä.
Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg
saattoi Ruotsista sanoa:
"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika
viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen
oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja
luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."
Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut
ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse
asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että
uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri
Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen
pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa
luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg
näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän
sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä
vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin
rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että
meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa
suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää
taistelua, erämaa rauhaa.
Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri,
viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?
Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen
luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä
jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi,
"eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".
Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen
yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka
nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja
kuvastavat suomalaista luonnetta.


22.

Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten
pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen
runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia
näitä mielipiteitä.
Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti
runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain _yhden_
aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel
esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä
kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan
taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten
että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.
Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse
olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin
on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja
mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään
aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen
käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden
olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista
luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se
on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.
"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen
kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä
rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut
dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa.
Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen
avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan
uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien
sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni,
jossa tunne -- taiteessa niinkuin uskonnossa -- vaistomaisesti hylkää
kaikki mikä oikeasta poikkeaa.
Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse
sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi
todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o.
korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä
mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä
niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.
Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (_förklaring_
sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien
yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma
runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta
lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana;
"runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä,
kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken
tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy,
ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä.
Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä,
kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut
ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa
ryhmissä."
Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa.
"Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän
syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen
tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja
täyttääkseen siinä paikkansa."
Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää
valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki
ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin
muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu
sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia
jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi
hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat
näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne,
sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat.
Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen
ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.
Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka
ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä
johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa
olemasta pahaa ja on pikemmin _todellisen_ hyvän ehto ja siinä
niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" -- niin
huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen
periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut
katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista
on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden
luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun
silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla
jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on
merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".
Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee
vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä
sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain
yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. -- "Ainoastaan taiteilija
sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä
suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa
ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista -- käsitteen
kannalta katsoen -- ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman
ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen
kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta
on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt
valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle
itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja
välttämättöminä elementteinä."
Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki
ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle
kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon
tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä
vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse
Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden
hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että
runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla
miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät
runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä
kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää
taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden
välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön
kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.
Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden
Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla
katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään
olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän
ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että
omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja
kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.
Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti
aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".
Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin
yleisistä periaatteistaan.
Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja
ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden
puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on
puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö _itse tahtoo_ vaikuttaa
jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön
oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden
tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada
itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene
täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että
ihminen _tahtoo_ luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei
kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on
paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.
Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista
syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin
kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita.
Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen
parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei
kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti
"miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen,
jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan
voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka
"lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan
voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan
vasaran avulla on tappanut -- kärpäsen.
Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen
runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia
mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui
Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin
runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin
Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.
Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F.
Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg
on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen
esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja
runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin,
hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin
mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen
naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän
senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.
Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka
koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät).
Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään
vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla
esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä -- ja sen hän tekikin,
päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä
samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.
Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin
Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut
Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu
mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut
aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän
semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on
sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.
Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista
kirjailijatointansakin.
Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti
veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin
esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan
Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että
huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi
naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää
että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo
oli pantu.
Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin
"maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi
kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet
että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä
ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt
tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä
kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia
naurettavia puolia.
Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi
läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin.
Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden
ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa
kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä
Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on
otettu 1808 vuoden sodasta.
Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen
maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään
ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen
tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä.
Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa
maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla
tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta
puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla
Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen
mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan
voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin,
koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin
tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa
on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa,
lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun
luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari
pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen
niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa,
joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä
esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja
kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi
suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin
sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.
Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään
kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on
vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen,
johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.


23.

Jos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla,
niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti
lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen.
Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa:
Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna
1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja
syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.
Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot
sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä
siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä
runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa
näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa
ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni,
Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.
Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota
runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä
valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä
kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on
"taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie."
Kukan johdosta kysytään:
Noin kun suvikukan lailla
sulohon
nousee taistotta, mi mailla
armast' on,
miksi murhe, vaara maata
vainoaa,
miksi maa ei olla saata
rauhan maa?
Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme
senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi,
jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain
ja vaivataan".
Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee
muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän
vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että
nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen.
Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan
se esiintyy eri ihmistenkin välillä.
Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee
sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä
kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.
Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi
vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa
tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen
kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita"
kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei
otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että
kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä
apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa
väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta
milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan
mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko
kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän
niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.
Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa
aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu
tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834
lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian
apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin
kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin -- Helsingin lyseon
johtajan -- professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan.
Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin
rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin
erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi
kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja _kaikissa
suhteissa_ vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A.
Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.
Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin
silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto
oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä
oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä
katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta
tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun
sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä
oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja
varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat
että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat
"haaveilijoita".
Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että