Runeberg Suomen kansan runoilijana - 10

  ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee
  niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun.
  Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut
  "avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin
  ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää
  urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän
  samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja
  kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla
  on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen
  voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.
  Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy
  uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon
  suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista,
  ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta
  kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa
  seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen
  kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja
  vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa
  elät ja voiton sa saat".
  Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä
  hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän
  voi sanoa:
   Kallein kaikesta mit' ompi maassa
   olit sylihini suljettuna,
   kahta vertaa kalliimpi nyt vielä
   olet mulle mullan sulhosena.
   Enempi kuin elämä on lempi,
   enempi kuin lempi moinen kuolo.
  Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä,
  mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".
  Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat,
  pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät
  kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa
  tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja
  sorrettuja.
  Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836)
  kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.
  Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn
  taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan
  puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä
  runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta
  katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi
  sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan
  ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy _ihmisen_ kovaa
  kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".
  Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre:
  sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena.
  Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen
  kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa
  vihaavat.
  
  
  20.
  
  Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän
  velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse
  puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan
  myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia,
  hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan
  lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme
  laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen
  omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.
  Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen,
  Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja
  niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja
  epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista
  olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.
  Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja
  melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko
  vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa
  toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana,
  milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin
  selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea
  tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa
  entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.
  Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä,
  mainittava seuraavaa.
  Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan
  kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja
  Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen
  sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias
  tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen.
  -- Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa
  ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon
  sopusoinnusta.
  Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle
  vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman
  sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se
  painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on --
  ainakin aiheeltaan -- vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että
  Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja
  että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen
  täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.
  Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa -- ja
  Runebergin viimeinen -- runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä
  näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:
   Laps onnen, luonnon parmahilta ken
   saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen,
   eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan,
   hän uneksii vain, virkkaa uniaan,
   ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi,
   mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.
  Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa
  ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja
  rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja
  soinnut.
  Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen
  runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa
  runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan
  uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan
  tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy
  kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan
  ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä
  kirjakauppaan.
  On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi
  ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin.
  Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin,
  ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko
  luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen
  soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan
  samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen
  soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa
  muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla
  -- niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin
  tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä
  tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa
  Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle
  voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka
  vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii
  jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo,
  Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja
  lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi?
  (jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja
  (jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren
  kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin
  26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2
  että Mustasukkaisuuden öitä.
  Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin
  ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo
  on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen
  kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet
  osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että
  Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta,
  koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.
  On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin
  lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä
  ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin
  luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko
  sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa,
  mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa
  sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä
  silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä
  puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.
   Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin
   näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,
   ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
  Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:
   Toista se on kuin
   meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.
  Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:
   Silmään
   loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,
   illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina.
   Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää
   lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,
   kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus
   paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
  Silloin ystävä ihmeissään sanoo:
   August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,
   nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.
   Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan
   kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit
   mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.
   Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,
   tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget,
   suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
   Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun,
   lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki
   enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?
   Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan,
   säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus
   silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;
   näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!
  Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin
  ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien
  kautta.
  Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin
  tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja
  hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona
  koommin";
   vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan
   järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,
   aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,
   hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.
  Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä
  juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo
  Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina,
  jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen
  henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas
  kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin,
  sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan
  päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,
   suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
  Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä
  yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen.
  Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen,
  luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä
  tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin
  että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu.
  Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon
  sielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä
  ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat
  hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan
  kaikkeudessa elävää rakkauttakin.
  Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän
  korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin
  maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä
  Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka
  ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa
  suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä
  samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.
  Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä.
  Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että
  kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen
  kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä
  ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin
  yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin
  uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin.
  Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi
  ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa
  usein unhottanut leikit ja luvut.
  Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen
  välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo,
  ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää
  ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa".
  Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen
  kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta
  ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron
  puhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.
  Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin
  maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat
  vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta
  selvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle
  taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa.
  Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen
  rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan
  toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta
  itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille,
  jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen
  osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin
  hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden
  selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka
  tuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.
  Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:
   Ma oman rintaa olen huokaus,
   mi rauhan toivoss' etsi taivastaan;
   ma oman sielus päivänpaiste oon,
   sa helläss' elät hohtehessani.
  Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen
  ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi
  antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa
  ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että
  nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa
   rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki
   kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.
  Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? --
  Vaan sitten jatkettiin, kunnes
   tieteitten esikartano kerran
   templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
   etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
  Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen
  merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä
  mielipiteessä meidän päiviimme saakka?
  Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on
  suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu
  valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta
  puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka
  "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".
  Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa
  saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden
  aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi
  tahansa.
  
  
  21.
  
  On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi
  kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä
  lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset
  sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen
  mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme
  päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat
  aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin
  erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden
  ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli
  valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan
  suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia
  kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi
  syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta
  sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita
  kultuurialoja koskevaksi.
  Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi
  800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän
  kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen
  tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai
  Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa;
  vuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä
  vähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377,
  349 ja 329.
  Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa,
  ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon.
  Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä
  hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin
  toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia
  muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä
  tehokkaasti.
  Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias.
  Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen
  kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia
  kirjotuksia parisenkymmentä.
  Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista
  kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä
  arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja
  jälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä
  olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee
  kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat
  hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella
  runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa.
  Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat
  täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena,
  että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan
  eriluontoiseen runoilijatoimintaan.
  Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana,
  löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen
  katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi
  aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja
  todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella,
  siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia
  runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti
  elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista.
  Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä
  tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka
  annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa
  koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet
  aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.
  Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille
  äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua,
  sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta
  kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa
  ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen
  kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä
  se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista:
  runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti
  havaittavan äärettömyyden leima.
  Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa
  kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella
  on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden
  kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.
  Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko
  tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla
  huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat
  vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on
  ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja
  yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon
  korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse
  asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan
  rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma
  itsemme on.
  Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen
  suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee
  niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti
  ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin
  elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava
  on että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee
  koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa
  merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi
  "puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.
  Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet
  toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta,
  niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen
  runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa,
  mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.
  Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin
  -- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys
  välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja
  välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken
  keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen;
  hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten
  hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri
  ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän
  mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?
  Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli
  turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin
  teoriassa.
  Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota
  ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se
  ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä
  tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta.
  "Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin
  -- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."
  Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan
  kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan
  oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt
  uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja
  mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.
  Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä
  periaatteestaan.
  Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi
  itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa
  luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden
  vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät
  ihaninta runoutta.
  Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun
  Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti
  joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä
  tekee.
  Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia
  mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti
  että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista;
  vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.
  Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee
  ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.
  Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa
  suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden
  oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse
  yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen
  runous ole varsinaista runoutta.
  Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan
  runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?
  Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:
  "Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme
  kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua
  hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä
  nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä,
  joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden
  olentoja."
  Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan
  että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat
  ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta
  rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti
  puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".
  Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa
  paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:
  "Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa,
  Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu,
  mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen
  lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa,
  rakkaudessa ja ilossa."
  Samaten hän sanoo:
  "Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä
  didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä
  näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja
  pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen
  teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen
  haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen
  puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi
  unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät
  eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on
  ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä
  yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken
  painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle
  ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun
  katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean
  johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten
  asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja
  loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että
  kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat
  nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että
  lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää
  hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita
  että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä