Runeberg Suomen kansan runoilijana - 10

ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee
niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun.
Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut
"avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin
ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää
urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän
samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja
kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla
on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen
voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.
Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy
uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon
suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista,
ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta
kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa
seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen
kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja
vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa
elät ja voiton sa saat".
Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä
hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän
voi sanoa:
Kallein kaikesta mit' ompi maassa
olit sylihini suljettuna,
kahta vertaa kalliimpi nyt vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.
Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä,
mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".
Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat,
pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät
kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa
tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja
sorrettuja.
Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836)
kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.
Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn
taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan
puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä
runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta
katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi
sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan
ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy _ihmisen_ kovaa
kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".
Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre:
sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena.
Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen
kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa
vihaavat.


20.

Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän
velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse
puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan
myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia,
hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan
lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme
laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen
omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.
Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen,
Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja
niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja
epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista
olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.
Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja
melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko
vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa
toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana,
milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin
selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea
tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa
entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.
Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä,
mainittava seuraavaa.
Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan
kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja
Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen
sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias
tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen.
-- Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa
ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon
sopusoinnusta.
Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle
vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman
sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se
painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on --
ainakin aiheeltaan -- vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että
Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja
että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen
täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.
Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa -- ja
Runebergin viimeinen -- runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä
näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:
Laps onnen, luonnon parmahilta ken
saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen,
eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan,
hän uneksii vain, virkkaa uniaan,
ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi,
mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.
Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa
ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja
rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja
soinnut.
Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen
runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa
runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan
uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan
tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy
kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan
ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä
kirjakauppaan.
On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi
ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin.
Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin,
ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko
luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen
soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan
samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen
soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa
muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla
-- niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin
tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä
tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa
Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle
voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka
vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii
jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo,
Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja
lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi?
(jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja
(jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren
kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin
26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2
että Mustasukkaisuuden öitä.
Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin
ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo
on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen
kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet
osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että
Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta,
koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.
On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin
lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä
ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin
luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko
sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa,
mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa
sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä
silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä
puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.
Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin
näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,
ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:
Toista se on kuin
meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.
Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:
Silmään
loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,
illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina.
Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää
lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,
kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus
paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
Silloin ystävä ihmeissään sanoo:
August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,
nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.
Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan
kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit
mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.
Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,
tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun,
lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki
enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?
Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan,
säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus
silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;
näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!
Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin
ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien
kautta.
Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin
tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja
hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona
koommin";
vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan
järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,
aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,
hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.
Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä
juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo
Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina,
jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen
henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas
kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin,
sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan
päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä
yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen.
Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen,
luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä
tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin
että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu.
Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon
sielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä
ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat
hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan
kaikkeudessa elävää rakkauttakin.
Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän
korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin
maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä
Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka
ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa
suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä
samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.
Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä.
Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että
kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen
kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä
ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin
yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin
uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin.
Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi
ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa
usein unhottanut leikit ja luvut.
Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen
välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo,
ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää
ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa".
Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen
kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta
ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron
puhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.
Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin
maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat
vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta
selvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle
taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa.
Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen
rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan
toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta
itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille,
jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen
osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin
hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden
selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka
tuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.
Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:
Ma oman rintaa olen huokaus,
mi rauhan toivoss' etsi taivastaan;
ma oman sielus päivänpaiste oon,
sa helläss' elät hohtehessani.
Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen
ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi
antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa
ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että
nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa
rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki
kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.
Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? --
Vaan sitten jatkettiin, kunnes
tieteitten esikartano kerran
templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen
merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä
mielipiteessä meidän päiviimme saakka?
Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on
suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu
valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta
puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka
"ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".
Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa
saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden
aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi
tahansa.


21.

On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi
kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä
lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset
sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen
mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme
päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat
aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin
erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden
ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli
valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan
suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia
kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi
syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta
sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita
kultuurialoja koskevaksi.
Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi
800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän
kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen
tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai
Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa;
vuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä
vähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377,
349 ja 329.
Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa,
ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon.
Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä
hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin
toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia
muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä
tehokkaasti.
Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias.
Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen
kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia
kirjotuksia parisenkymmentä.
Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista
kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä
arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja
jälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä
olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee
kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat
hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella
runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa.
Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat
täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena,
että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan
eriluontoiseen runoilijatoimintaan.
Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana,
löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen
katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi
aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja
todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella,
siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia
runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti
elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista.
Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä
tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka
annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa
koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet
aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.
Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille
äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua,
sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta
kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa
ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen
kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä
se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista:
runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti
havaittavan äärettömyyden leima.
Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa
kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella
on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden
kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.
Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko
tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla
huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat
vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on
ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja
yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon
korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse
asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan
rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma
itsemme on.
Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen
suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee
niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti
ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin
elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava
on että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee
koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa
merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi
"puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.
Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet
toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta,
niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen
runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa,
mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.
Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin
-- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys
välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja
välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken
keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen;
hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten
hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri
ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän
mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?
Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli
turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin
teoriassa.
Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota
ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se
ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä
tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta.
"Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin
-- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."
Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan
kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan
oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt
uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja
mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.
Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä
periaatteestaan.
Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi
itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa
luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden
vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät
ihaninta runoutta.
Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun
Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti
joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä
tekee.
Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia
mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti
että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista;
vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.
Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee
ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.
Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa
suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden
oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse
yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen
runous ole varsinaista runoutta.
Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan
runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?
Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:
"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme
kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua
hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä
nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä,
joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden
olentoja."
Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan
että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat
ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta
rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti
puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".
Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa
paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:
"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa,
Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu,
mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen
lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa,
rakkaudessa ja ilossa."
Samaten hän sanoo:
"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä
didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä
näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja
pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen
teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen
haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen
puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi
unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät
eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on
ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä
yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken
painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle
ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun
katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean
johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten
asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja
loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että
kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat
nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että
lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää
hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita
että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä