Runeberg Suomen kansan runoilijana - 09

Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt
laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka
koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä
isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin
taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti
hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea,
sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri
yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä,
niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että
monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä
esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille
pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin
jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa
toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.
Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä
siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä
mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä
kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.
Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä
luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:
Vanhalle ei sovi sota-aseet
enemmän kuin pelko nuorten poviin.
Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_
"eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin
suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita
käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys
maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.
Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa
_Suomen_ tyttäreksi.
Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan
kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja
14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että
runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven
Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen
tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle,
mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että
sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on
käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä
ihmeeseen.
Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä
runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan
Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin
muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman
pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä
siell' ystäväinen kellä on,
kuink' iki-ihanaa;
kuink' ompi unhottumaton
se uskollisten maa.
Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden
ilmaisijana on laulu.
Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon,
lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua
hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan
ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä
ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"
Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut
suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi
ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden
alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin
perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä
tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra
ehkä "kuulee ääntä _maan_" ja lieventää _kansan_ hätää.
Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle,
tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä
ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty
siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat
kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon
yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.
Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.


18.

Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826
alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo,
ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja
vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut
mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta
kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat
kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä
teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg,
sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva
erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on
melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman
taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään
rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.
Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita
väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen
Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen,
ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin
kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään,
tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut
samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi
hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva
laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä
tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä
miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.
Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä
että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää
ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors
Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa
mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja
ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti
viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä
muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla
mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta
muutamia säkeitä uudestaan.
Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy
siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa,
aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku
kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat
yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne
Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten
itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut
ovat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja
julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.
Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut
henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen
eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti,
torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri.
Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä,
ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on
ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.
Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin
elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten
sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat
vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he
edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas
kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä,
kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.
Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla
tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee
hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.
Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen
yhteenkuuluvaisuus.
Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta
yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi
tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä.
Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen
hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia
komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen
saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta
kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus
selittää tarvitsevansa heitä molempia.
Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat
toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää
itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja
muistuttaa Paavolle:
Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä;
köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.
Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos
antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on
sälköjä mulla".
Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin
suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen
täytyi tyytyä,
jos taljasen yhden
sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.
Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole
niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:
Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.
Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä
olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee
illallista veljelleen
hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.
Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että
mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.
Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä
ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka
ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma
hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä
niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt
käsitetään _luonnonlapsiksi_.
Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa
"villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".
Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin
vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia
riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin
pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän
vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten
kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää
"herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä
siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden
hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu
tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja
porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä
kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno
ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään
mitään pahaa.
Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen
oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta,
Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen
tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä,
syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.
Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän
teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on
heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat
kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat
ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa
vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään
puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin
joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen
vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.
Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.
Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi
aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on
luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä
laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään
kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että
kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks,
vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.
niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi.
Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko
kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna
luonnonihmisten vapauteen.
Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että
suutasi tahraat
liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,
niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme -- niinkuin
Helvikin tekee.
Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on
kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron
ensimäisen kertomuksen jälkeen
puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan,
lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän
täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa,
vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.
Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee
toisiin naimisiin, saada
riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen
parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.
Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle
alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa.
Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa
miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla
kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):
Mie tahon tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahon muo'on muhkeamman
muhkeille muo'oilleni,
sekä kasvon kaunihimman
kaunihille kasvoilleni.
Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse
haluaa, kohta lisää:
Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi
nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.
Tässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta.
Kaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä
siveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa
esiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia
verrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä "päissään kaatuvat
maahan".
Mutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien
välillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien
puhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.
Ontro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa,
sitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden
ryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias,
tarjoo Helville "sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks". Pietari
taas ensiksi hänkin kertoo Matin "kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea
häll' on"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä
kuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että
molemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin
on oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen
mielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena,
ja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa
äskenkihlatuille.
Sentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista
kotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.
Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä
perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään
palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.
Niin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas,
koska
silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset
sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.
Ja Pietari tämän onnen oivaltaakin,
muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas.
suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.
Ja että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä,
se herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin
lopuksi sanoo:
Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt,
on koti kuoltuakin.
Mutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla
elämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on
säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on
oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.
Vielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta
aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa
armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse
harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka
päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.
Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat
koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg
oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat
mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti
äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi
seisoalleen ja syleili Borgia.
Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä
suomalaisen -- niinkuin yleensä ihmisen -- paras ominaisuus on tyytyä
kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei
aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa
juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi
ilon yltymään ylimmilleen
polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä.
Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet,
silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.
Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin
toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.
Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen
alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa
sanoo:
Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka:
ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.
Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen",
siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa
Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa
kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista
kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa,
saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.
Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus
vanhasta pyssystä esittää.
Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska
pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta.
Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä
taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö
tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista
on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan
isän tunteisiin poikaansa kohtaan. -- Lopuksi tässä mainitaan myöskin
nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan
urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.
Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja
kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että
Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden
Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä
mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että
Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on,
ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen
todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän
kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä,
ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa
saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.


19.

Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin
sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli
Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä
Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa.
Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset
kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa
sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon
käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan
kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja
samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.
Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin
juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman
vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia
ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo
ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta
esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle
laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:
Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin
selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy;
vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa.
rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset,
kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä
seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt
Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin
sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin
saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen
pohja.
Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin
sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen
Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä.
Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja
katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden
esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla
oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen
runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa
että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme
jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin
ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja
yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden
aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.
Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät
ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää
riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä,
sekin vuodelta 1832.
Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on
kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien
kanssa. Mutta Runebergista -- samoinkuin ennen Tengströmistä -- ihminen
on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan
luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene
missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla,
ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.
Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa
ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa
maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri".
Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa
Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti
ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen
Jumalaa.
Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä
metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan
selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet
olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin
iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa,
joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki
odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas
Runebergin oma eikä antiikista saatu -- mutta vielä merkillisempää on
että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto
on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko
Tapiolan väki on syntynyt.
Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan
luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja
ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille
näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden
yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä
luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen,
jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen
vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä
toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen
synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta
jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn
taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä
tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän
luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.
Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se
nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut
kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:
"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona,
asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia
vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita;
mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat
joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden
etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää
heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."
Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa --
siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja
kuvaillut.
Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg
seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen
kuvailemista.
Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen,
jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden
voi sanoin ihailla Suomen kauneutta -- mitä luonnollisesti maan omat
lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien
mielestä taas
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota
romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä.
Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto,
kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon
lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja
kun hän luulee Tuomaan pettäneen.
Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä
entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin
elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.
Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa
lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun
isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei
kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää
hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä
on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.
Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän