Runeberg Suomen kansan runoilijana - 09

  Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt
  laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka
  koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä
  isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin
  taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti
  hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea,
  sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri
  yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä,
  niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että
  monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä
  esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille
  pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin
  jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa
  toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.
  Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä
  siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä
  mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä
  kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.
  Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä
  luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:
   Vanhalle ei sovi sota-aseet
   enemmän kuin pelko nuorten poviin.
  Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_
  "eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin
  suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita
  käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys
  maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.
  Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa
  _Suomen_ tyttäreksi.
  Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan
  kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin
  Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja
  14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että
  runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven
  Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen
  tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle,
  mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että
  sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on
  käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä
  ihmeeseen.
  Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä
  runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan
  Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin
  muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman
  pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä
   siell' ystäväinen kellä on,
   kuink' iki-ihanaa;
   kuink' ompi unhottumaton
   se uskollisten maa.
  Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden
  ilmaisijana on laulu.
  Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon,
  lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua
  hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan
  ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä
  ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"
  Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut
  suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi
  ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden
  alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin
  perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä
  tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra
  ehkä "kuulee ääntä _maan_" ja lieventää _kansan_ hätää.
  Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle,
  tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä
  ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty
  siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat
  kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon
  yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.
  Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.
  
  
  18.
  
  Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826
  alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo,
  ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja
  vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut
  mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta
  kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat
  kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä
  teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg,
  sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva
  erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on
  melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman
  taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään
  rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.
  Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita
  väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen
  Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen,
  ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin
  kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään,
  tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut
  samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi
  hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva
  laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä
  tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä
  miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.
  Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä
  että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää
  ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors
  Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa
  mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja
  ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti
  viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä
  muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla
  mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta
  muutamia säkeitä uudestaan.
  Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy
  siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa,
  aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku
  kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat
  yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne
  Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten
  itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut
  ovat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja
  julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.
  Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut
  henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen
  eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti,
  torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri.
  Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä,
  ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on
  ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.
  Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin
  elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten
  sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat
  vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he
  edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas
  kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä,
  kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.
  Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla
  tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee
   hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.
  Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen
  yhteenkuuluvaisuus.
  Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta
  yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi
  tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä.
  Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen
  hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia
  komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen
  saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta
  kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus
  selittää tarvitsevansa heitä molempia.
  Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat
  toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää
  itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja
  muistuttaa Paavolle:
   Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä;
   köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.
  Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos
  antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on
  sälköjä mulla".
  Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin
  suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen
  täytyi tyytyä,
   jos taljasen yhden
   sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.
  Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole
  niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:
   Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.
  Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä
  olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee
  illallista veljelleen
   hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.
  Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että
   mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.
  Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä
  ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka
  ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma
  hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä
  niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt
  käsitetään _luonnonlapsiksi_.
  Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa
  "villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".
  Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin
  vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia
  riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin
  pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän
  vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten
  kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää
  "herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä
  siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden
  hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu
  tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja
  porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä
  kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno
  ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään
  mitään pahaa.
  Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen
  oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta,
  Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen
  tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä,
  syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.
  Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän
  teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on
  heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat
  kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat
  ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa
  vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään
  puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin
   joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen
   vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.
  Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.
  Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi
  aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on
  luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä
  laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään
  kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että
   kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks,
   vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.
  niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi.
  Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko
  kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna
  luonnonihmisten vapauteen.
  Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että
   suutasi tahraat
   liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,
  niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme -- niinkuin
  Helvikin tekee.
  Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on
  kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron
  ensimäisen kertomuksen jälkeen
   puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan,
   lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän
   täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa,
   vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.
  Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee
  toisiin naimisiin, saada
   riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen
   parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.
  Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle
  alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa.
  Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa
  miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla
  kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):
   Mie tahon tasaisen varren
   tasaiselle varrelleni,
   tahon muo'on muhkeamman
   muhkeille muo'oilleni,
   sekä kasvon kaunihimman
   kaunihille kasvoilleni.
  Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse
  haluaa, kohta lisää:
   Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi
   nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.
  Tässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta.
  Kaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä
  siveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa
  esiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia
  verrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä "päissään kaatuvat
  maahan".
  Mutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien
  välillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien
  puhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.
  Ontro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa,
  sitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden
  ryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias,
  tarjoo Helville "sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks". Pietari
  taas ensiksi hänkin kertoo Matin "kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea
  häll' on"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä
  kuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että
  molemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin
  on oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen
  mielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena,
  ja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa
  äskenkihlatuille.
  Sentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista
  kotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.
   Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä
   perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään
   palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.
  Niin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas,
  koska
   silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset
   sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.
  Ja Pietari tämän onnen oivaltaakin,
   muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas.
   suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.
  Ja että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä,
  se herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin
  lopuksi sanoo:
   Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt,
   on koti kuoltuakin.
  Mutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla
  elämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on
   säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on
   oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.
  Vielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta
   aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa
   armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse
   harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka
   päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.
  Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat
  koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg
  oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat
  mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti
  äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi
  seisoalleen ja syleili Borgia.
  Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä
  suomalaisen -- niinkuin yleensä ihmisen -- paras ominaisuus on tyytyä
  kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei
  aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa
  juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi
  ilon yltymään ylimmilleen
   polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä.
   Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet,
   silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.
  Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin
  toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.
  Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen
  alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa
  sanoo:
   Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka:
   ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.
  Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen",
  siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa
  Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa
  kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista
  kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa,
  saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.
  Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus
  vanhasta pyssystä esittää.
  Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska
  pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta.
  Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä
  taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö
  tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista
  on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan
  isän tunteisiin poikaansa kohtaan. -- Lopuksi tässä mainitaan myöskin
  nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan
   urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.
  Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja
  kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että
  Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden
  Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä
  mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että
  Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on,
  ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen
  todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän
  kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä,
  ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa
  saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.
  
  
  19.
  
  Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin
  sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli
  Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä
  Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa.
  Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset
  kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa
  sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon
  käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan
  kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja
  samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.
  Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin
  juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman
  vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia
  ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo
  ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta
  esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle
  laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:
   Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin
   selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
   kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
   viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
   huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy;
   vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
   Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
   Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa.
   rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset,
   kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
   ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
  Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä
  seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt
  Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin
  sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin
  saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen
  pohja.
  Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin
  sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen
  Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä.
  Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja
  katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden
  esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla
  oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen
  runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa
  että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme
  jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin
  ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja
  yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden
  aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.
  Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät
  ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää
  riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä,
  sekin vuodelta 1832.
  Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on
  kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien
  kanssa. Mutta Runebergista -- samoinkuin ennen Tengströmistä -- ihminen
  on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan
  luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene
  missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla,
  ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.
  Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa
  ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa
  maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri".
  Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa
  Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti
  ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen
  Jumalaa.
  Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä
  metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan
  selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet
  olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin
  iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa,
  joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki
  odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas
  Runebergin oma eikä antiikista saatu -- mutta vielä merkillisempää on
  että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto
  on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko
  Tapiolan väki on syntynyt.
  Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan
  luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja
  ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille
  näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden
  yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä
  luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen,
  jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen
  vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä
  toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen
  synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta
  jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn
  taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä
  tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän
  luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.
  Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se
  nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut
  kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:
  "Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona,
  asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia
  vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita;
  mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat
  joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden
  etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää
  heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."
  Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa --
  siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja
  kuvaillut.
  Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg
  seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen
  kuvailemista.
  Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen,
  jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden
  voi sanoin ihailla Suomen kauneutta -- mitä luonnollisesti maan omat
  lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien
  mielestä taas
   Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
  Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota
  romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä.
  Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto,
  kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon
  lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja
  kun hän luulee Tuomaan pettäneen.
  Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä
  entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin
  elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.
  Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa
  lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun
  isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei
  kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää
  hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä
  on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.
  Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän