Runeberg Suomen kansan runoilijana - 06

Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden
luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi
yleensä ajatella järjellisesti.
Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi
sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme
vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää
tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme,
käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden
ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy
_meille_ olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat
tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa
toimintaansa ja sen sisältöön.
Alkuperäisin tajun muoto on _välitön_ taju. Se ei erota tajuavaa
tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu
(Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen
ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy _välillinen_ taju. Kun
alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut
sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju
_tietona_.
Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille
olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta
se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja
välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena
ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä
kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää
ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin
antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan
nähden, joka on _totuudelle_ ominaista.
Välitön taju esiintyy _tuntemisena_. Mutta elävänä yksilönä ihminen
huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan
vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua
tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä
syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole
minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää
mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy _viettejä_. Jos
nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä
keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin
seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen
ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän
valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.
Lopuksi on sanottava samaa _mielikuvituksestakin_ (Phantasie). Sitä
ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin
niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia,
joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.
Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut
ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki
toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu
muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä
omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä
yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen
esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys
erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri
pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy
ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota,
kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon,
sanotaan _tahdoksi_ (häikäilemättömän himon vastakohtana).
Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä
lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa.
Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys
sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on
inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen
ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki
ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.
Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun
toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja
muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu
ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin
toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen
tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.
Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen
toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli
alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa.
Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta
on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että
mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan
henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta
kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä
luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella
edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta
puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän
aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys
mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä
enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on
sielullisten toimintamuotojen sarjassa.
Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle
alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon
esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja
himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen,
mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja
siten herää _ihmisarvon_ tunne, tunne siitä että ihminen ei ole
luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä
välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä
arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan
tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta
vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat
käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon
ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon.
Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että
toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta
muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi
säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma
tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen
olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.
Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella
pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu
lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste,
ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien
sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken
tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin
tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme
syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman
perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja
tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä
henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa
puhtaudessaan.
Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä
jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain
kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että
siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä.
Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain
lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön,
ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin
kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy
ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta
kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka
on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa
oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa.
Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin
kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen
ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja
ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.
Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää,
sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa
korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että
koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä
paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy
tiedollemme osia suurempana.
Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen
elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton
perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu
henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus
on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen
perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana,
sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.
Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti
seuraavat:
Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten
kanssa.
Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt
vaikuttavat yhdessä.
Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta
eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä
jokapäiväinen elämä tarjoo.
Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena.
Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä
selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.
Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön
personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon
tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.
Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen
ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin
ihminen ikuisuuden heijastuksena.
Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin
hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin
ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa.
Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen
käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei
olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa
kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet
monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa
eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta
katsottuna oikein selvenee.
Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät
siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä
johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se
on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi
tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun
hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,
todellisia silmiss' ajatuksen,
se kunis vanki pimeän on mailla,
vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,
päin valoa se konsa kohouu.
Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden
helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat
vain unelmia.
Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa,
samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden
ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on
runoilijalle ollut ylen tärkeä.
Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.
Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa
Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla
on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen
tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen
kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja
voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt
kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden
maallinen kuva.
Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa
runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista!
"sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä
kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen
vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna,
"kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja
aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan
mun intoni luo maalin ihanan,
eik' epäilykset kehnot murra multa
poveni uhmaa nuoren, uljahan.
Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä
hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella
suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto
tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg
pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen
silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta
edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti
vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että
ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että
hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa
sieluaan.
Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa
omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän
tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään
aikaansaanut.
Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty
tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä
käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin
oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin
opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin
ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman
käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.
Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja.
Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan
henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas
olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset
virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan
kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.
Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä -- siinä sen voima.
Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että
ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan
ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon
runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija,
mutta sen ohessa ajattelijakin.
Syvällä tammen juuret.


13.

Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan
kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen
isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon
kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?
Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea
tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi
eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista
harrastusta.
Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka
pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin
kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä
uusi asema vaati.
Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä
kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen
harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa
ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.
Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana
sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin
kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista
Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on
siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma,
ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän
selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti
muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin
ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.
Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen,
myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä
oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka
sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg
jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin
tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström
vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun
sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se
olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.
Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.
Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset
lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli
siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa
on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois
ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri
yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista
kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien"
tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen
kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen
kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko
ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen.
Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä
kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.
Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.
Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria,
harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi
olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä
maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus
ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen
tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos
missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan
pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin
Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun
rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan
kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen
luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen
luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme
idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin
kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen
luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen
helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet
edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää
sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä
tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle,
on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa
ympäristössä kreikkalaiset -- samalla verrattomasti lauhkeamman ja
iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina --
kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta
sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien
vuosisatojen huomion esineenä.
Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten
tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja
uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole
voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä.
Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin
ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa,
mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat
kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin
määrin vähentää.
Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen
kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan
voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä
puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken
valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä
hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana
kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin
hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee
sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin
voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien
urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon
likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän
havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi
vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada
yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin
kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman
ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja
olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman
kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen
kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen
niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä
kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri
ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.
Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että
meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu
oma itsenäinen kirjallisuus. -- Kun ruotsalaiset kolmannellatoista
vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne
rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa
kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat
yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista
taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta
olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita
ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne
asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa
asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä;
senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus)
kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät
säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se
voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta
valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden
sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli
vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous
jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka
se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena
ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten
kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen
mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt
kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa,
mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee
puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät
ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.
Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja
yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle
sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään
virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi
suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan
kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain
muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran
on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä
harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava;
ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä
suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.
Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:
Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten
luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi
on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan
kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus.
Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa,
unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että
se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin
historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden
olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein
täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi
ja takertua vähäpätöisyyksiin -- onhan arvatenkin tästä saatu
aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä
olisi ollut jonkunlainen _fennomania_ vaikuttamassa muutaman aikaa
yliopistollisiin opintoihinkin.
Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi
runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi
sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä
puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala"
aivan sama kuin kristittyjen.
Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli
selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava
aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä
jotensakin vähäisiä toiveita.
Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan
antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia
puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen
ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä
houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta
täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille
antaa -- niinkuin itse asiassa tekikin -- sillä olivathan ne
periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka
hänelle paremmin soveltuivat.
Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä
suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan
Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja
sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä
päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen
individisyydenkin.
Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on
yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli --
vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle -- herännyt
kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä
Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että
kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä
aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten
esiintyy.
Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi?
Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten
esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten
sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat
meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja
luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.
Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835
Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta
mitä oli silloin mahdollista tehdä?
Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin
sopi juuri Runebergille.
Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan
niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä
erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.
Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee
pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden
juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka
leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti.