Runeberg Suomen kansan runoilijana - 04

  lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla
  ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden
  syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat
  asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla
  jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka
  maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa
  mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin,
  iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan
  voipi pitää kalliina ja rakkaina."
  Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin
  mielialastaan näinä vuosina:
  "Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa.
  Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta,
  jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo
  nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen
  aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun
  kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti
  suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut
  siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän
  vähimmin antautuu huolien valtaan."
  
  
  9.
  
  Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa
  ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii
  pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo,
  "avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi
  niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin
  nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta,
  kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä
  ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen
  ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan
  omituisia luonteenpuolia.
  Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään
  professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan
  pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista.
  Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli
  pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä.
  Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun
  mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg
  sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun,
  niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle.
  Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin
  ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi:
  palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon
  elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi
  ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.
  Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras
  kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg
  oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen,
  ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja
  siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä
  tuohon omituiseen sattumaan.
  Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin.
  Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan
  oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta
  ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva
  Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti
  häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti
  lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon
  merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä
  paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg
  arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat
  Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa
  lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin
  rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta
  tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi
  viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille
  pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus
  siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan
  koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti
  tyytyi saamaansa osaan.
  Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen
  kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.
  Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti
  tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan
  jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä
  "lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet
  niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta
  vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten
  jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia
  sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he
  joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina
  ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen
  yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä
  katse elämän sisäisimpiin oloihin" -- siinä ne ominaisuudet, jotka
  hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.
  Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän
  huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen
  esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan
  näkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä
  puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta,
  jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi
  ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän
  itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut
  kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin
  verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana
  näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee
  pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja
  kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:
  -- Mitäs tuo on?
  -- Hyvä herra, siitä tulee leipää.
  Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan
  äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä".
  Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä
  kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse
  valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?
  Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän
  Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen
  soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja
  molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja
  kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.
  Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun
  kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi
  yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis
  muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.
  Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli
  maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja
  viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat
  ulos luukusta ärjäisten:
  -- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.
  -- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas,
  singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni
  matkoihinsa.
  Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka
  kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa
  reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti
  sen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti
  hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.
  -- Heitittekö sen tahallanne?
  -- Heitin.
  -- Miksi?
  -- Koska olette niin kopea.
  Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko
  asian sikseen.
  Vielä yksi tapaus.
  Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm.
  Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen
  ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon
  väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti
  suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja
  Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä,
  emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin
  kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies
  talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle
  kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa
  jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.
  Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia!
  Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi
  katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla
  seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että
  kuritus oli hyvin ansaittu.
  Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman
  mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa
  ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.
  Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka
  perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija
  kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin
  päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa
  ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi
  siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset
  toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen
  runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.
  Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi
  selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä
  sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut
  alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi
  sisällistä kehitystaisteluaan.
  Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa
  hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa
  mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun
  vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui
  muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi
  runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten
  vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään
  lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo
  Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan
  luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään
  Tegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut
  auringolle.
  Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota
  pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin
  totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas,
  niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin
  ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja,
  joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset
  hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun
  niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja
  erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja
  sytyttää sydämiä.
  Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi
  ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi
  kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti
  heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin
  salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja
  turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli
  arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää,
  aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:
  -- Mitä tämä tietää?
  -- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset
  ihastuksissaan.
  -- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg
  oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi
  myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon
  suusta saanut kuulla.
  Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset
  ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia
  satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin
  lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin
  lapset että sadusta kohta tulisi loppu.
  Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:
  "Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi
  tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta
  perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten
  kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko
  olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin
  vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä
  noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan
  ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".
  Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan
  seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti
  paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen
  onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat
  mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin
  perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä
  seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa
  itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä
  piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta,
  että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin
  Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli
  runollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja
  -- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon
  yllykettä runoilemiseen.
  Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin
  tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä
  vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää
  päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin
  uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä
  kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin
  runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon
  katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi
  hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada
  mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.
  Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa
  muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi
  arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat
  jossain määrin oikaista.
  
  
  10.
  
  Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että
  nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet
  hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika
  Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa
  muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä
  (Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin
  lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin.
  Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa
  hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että
  "itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko
  heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa,
  vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä
  saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.
  Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
  on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta
  pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että
  näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä
  vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on
  itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja
  tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen
  1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei
  tiedetä mitään.
  Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen
  oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa",
  Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi
  vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle
  ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka
  saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää
  vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä
  oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön
  kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen
  sielussa intohimon myrskyn.
  Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin.
  Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa
  rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua
  kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma,
  ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi
  rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen
  Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi,
  ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä
  sankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava --
  niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.
  Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja
  ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden
  vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään
  tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki
  ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille
  aloille.
  Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä
  vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun
  muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa
  "pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä,
  lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen
  myrskyisiä tunteita".
  Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous
  selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta
  ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on
  nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen
  hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita;
  Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa
  rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan
  ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva
  henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän
  jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."
  "Vaikka kokee eipä hylkää Herra" -- tämä ajatus, joka jo
  Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena.
  Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi
  muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä
  "Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa
  ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin
  kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä
  merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan
  kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on
  voittanut kuolemankin.
  Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei
  ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden
  voimaa.
  Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt
  ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut
  järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.
  Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava
  vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista
  järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet
  runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon
  tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta
  kieltä.
  Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien
  runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat
  "mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon
  jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että
  myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa,
  Lauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa
  Franzénia (Kotona oleville).
  Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.
  Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän
  27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti
  Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä
  riksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli
  ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia.
  Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan,
  ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta.
  Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden
  muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin
  tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää
  kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi
  kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19
  päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.
  Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen
  runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen
  sielussaan.
  Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin
  Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli
  kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät
  esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen
  useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella:
  Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä
  Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen
  vaikutuksen jälkiä.
  Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä
  taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut
  samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä,
  ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta,
  Jumalasta ja kuolemasta.
  Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken
  tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla
  väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä
  niin että sekin esiintyy melkein nautintona.
  Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä
  vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan
  runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin
  koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus
  tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat
  arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät
  Odottava ja Levottomuudelle.
  Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle
  kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin
  silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.
  Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan
  kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä
  on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän
  on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan
  synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis
  taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin
  kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön
  temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan
  alttarin juureen."
  Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten
  kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva
  taivaallisena kultaviljana".
  Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo
  runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin
  Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa
  edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli.
  Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon,
  sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin
  runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja
  niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja
  parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.
  Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen
  johtopäätökseen kuin Stagnelius.
  Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun _lempeä_
  laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on
  maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava,
  se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä
  Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun
  oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee
  iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä,
  jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran
  valon isänmaasta katseleva hautaa.
  Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että
  "rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin
  voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".
  Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle
  on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema
  hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän
  ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan
  ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se
  voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa
  runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan".
  Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma
  uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka
  Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.
  Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon
  valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa
  ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen
  sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.
  Mutta vielä on astuttava yksi askel.
  Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan.
  Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä,
  vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi
  runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata
  Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista
  sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin
  luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on
  saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on
  hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että
  Stagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri
  sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.
  Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.
  Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta
  muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa
  sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla
  "sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden
  tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa
  on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin.
  Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa
  kauneudessa.
  Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg
  lähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka
  ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella
  löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta
  onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät
  keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja