Runeberg Suomen kansan runoilijana - 04

lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla
ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden
syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat
asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla
jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka
maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa
mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin,
iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan
voipi pitää kalliina ja rakkaina."
Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin
mielialastaan näinä vuosina:
"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa.
Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta,
jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo
nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen
aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun
kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti
suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut
siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän
vähimmin antautuu huolien valtaan."


9.

Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa
ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii
pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo,
"avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi
niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin
nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta,
kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä
ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen
ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan
omituisia luonteenpuolia.
Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään
professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan
pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli
pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä.
Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun
mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg
sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun,
niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle.
Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin
ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi:
palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon
elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi
ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.
Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras
kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg
oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen,
ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja
siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä
tuohon omituiseen sattumaan.
Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin.
Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan
oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta
ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva
Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti
häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti
lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon
merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä
paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg
arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat
Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa
lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin
rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta
tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi
viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille
pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus
siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan
koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti
tyytyi saamaansa osaan.
Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen
kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.
Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti
tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan
jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä
"lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet
niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta
vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten
jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia
sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he
joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina
ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen
yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä
katse elämän sisäisimpiin oloihin" -- siinä ne ominaisuudet, jotka
hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.
Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän
huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen
esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan
näkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä
puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta,
jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi
ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän
itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut
kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin
verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana
näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee
pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja
kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:
-- Mitäs tuo on?
-- Hyvä herra, siitä tulee leipää.
Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan
äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä".
Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä
kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse
valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?
Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän
Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen
soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja
molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja
kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.
Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun
kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi
yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis
muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.
Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli
maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja
viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat
ulos luukusta ärjäisten:
-- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.
-- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas,
singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni
matkoihinsa.
Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka
kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa
reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti
sen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti
hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.
-- Heitittekö sen tahallanne?
-- Heitin.
-- Miksi?
-- Koska olette niin kopea.
Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko
asian sikseen.
Vielä yksi tapaus.
Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm.
Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen
ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon
väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti
suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja
Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä,
emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin
kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies
talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle
kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa
jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.
Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia!
Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi
katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla
seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että
kuritus oli hyvin ansaittu.
Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman
mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa
ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.
Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka
perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija
kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin
päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa
ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi
siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset
toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen
runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.
Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi
selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä
sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut
alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi
sisällistä kehitystaisteluaan.
Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa
hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa
mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun
vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui
muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi
runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten
vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään
lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo
Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan
luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään
Tegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut
auringolle.
Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota
pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin
totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas,
niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin
ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja,
joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset
hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun
niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja
erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja
sytyttää sydämiä.
Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi
ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi
kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti
heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin
salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja
turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli
arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää,
aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:
-- Mitä tämä tietää?
-- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset
ihastuksissaan.
-- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg
oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi
myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon
suusta saanut kuulla.
Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset
ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia
satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin
lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin
lapset että sadusta kohta tulisi loppu.
Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:
"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi
tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta
perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten
kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko
olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin
vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä
noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan
ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".
Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan
seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti
paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen
onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat
mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin
perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä
seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa
itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä
piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta,
että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin
Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli
runollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja
-- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon
yllykettä runoilemiseen.
Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin
tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä
vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää
päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin
uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä
kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin
runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon
katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi
hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada
mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.
Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa
muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi
arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat
jossain määrin oikaista.


10.

Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että
nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet
hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika
Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa
muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä
(Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin
lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin.
Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa
hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että
"itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko
heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa,
vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä
saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.
Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta
pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että
näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä
vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on
itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja
tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen
1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei
tiedetä mitään.
Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen
oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa",
Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi
vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle
ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka
saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää
vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä
oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön
kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen
sielussa intohimon myrskyn.
Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin.
Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa
rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua
kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma,
ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi
rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen
Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi,
ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä
sankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava --
niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.
Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja
ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden
vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään
tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki
ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille
aloille.
Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä
vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun
muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa
"pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä,
lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen
myrskyisiä tunteita".
Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous
selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta
ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on
nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen
hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita;
Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa
rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan
ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva
henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän
jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."
"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" -- tämä ajatus, joka jo
Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena.
Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi
muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä
"Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa
ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin
kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä
merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan
kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on
voittanut kuolemankin.
Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei
ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden
voimaa.
Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt
ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut
järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.
Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava
vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista
järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet
runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon
tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta
kieltä.
Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien
runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat
"mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon
jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että
myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa,
Lauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa
Franzénia (Kotona oleville).
Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.
Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän
27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti
Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä
riksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli
ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia.
Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan,
ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta.
Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden
muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin
tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää
kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi
kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19
päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.
Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen
runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen
sielussaan.
Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin
Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli
kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät
esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen
useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella:
Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä
Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen
vaikutuksen jälkiä.
Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä
taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut
samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä,
ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta,
Jumalasta ja kuolemasta.
Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken
tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla
väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä
niin että sekin esiintyy melkein nautintona.
Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä
vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan
runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin
koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus
tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat
arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät
Odottava ja Levottomuudelle.
Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle
kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin
silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.
Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan
kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä
on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän
on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan
synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis
taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin
kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön
temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan
alttarin juureen."
Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten
kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva
taivaallisena kultaviljana".
Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo
runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin
Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa
edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli.
Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon,
sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin
runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja
niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja
parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.
Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen
johtopäätökseen kuin Stagnelius.
Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun _lempeä_
laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on
maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava,
se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä
Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun
oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee
iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä,
jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran
valon isänmaasta katseleva hautaa.
Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että
"rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin
voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".
Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle
on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema
hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän
ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan
ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se
voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa
runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan".
Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma
uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka
Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.
Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon
valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa
ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen
sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.
Mutta vielä on astuttava yksi askel.
Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan.
Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä,
vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi
runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata
Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista
sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin
luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on
saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on
hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että
Stagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri
sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.
Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.
Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta
muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa
sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla
"sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden
tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa
on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin.
Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa
kauneudessa.
Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg
lähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka
ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella
löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta
onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät
keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja