Rautatie - 4

Total number of words is 3628
Total number of unique words is 1689
22.2 of words are in the 2000 most common words
30.8 of words are in the 5000 most common words
35.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
--Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun
pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä
toimeen.--Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan
kanssa istuttiin ja tarinoitiin!... Käveli siinä rovastikin tiheän
päähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja
puheli pitkät postit.
Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi ... kantoi appeen tamman
eteen ja rupesi tallia luomaan.
--Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä ... siitähän me
tarinoitiin eikä paljon muusta mistään ... jos tietäisit, minkälainen se
on!
Tiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua
... oli yhä vain ääneti...
--Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan ... vai joko minun pitää panna
tamma heti kohta valjaihin ... ennenkuin on appeensakaan syönyt?
Mutta Liisaan eivät nyt Matin pistopuheet pystyneet.
--Ei vielä ... vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään eikä siinä auta
mikään!
--Minnekkä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään?
--Lapinlahden kirkolle rautatietä katsomaan!
--Mitä rautatietä?
--No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!
--Sitä olematonta rautatietä?
--Olematonta?
--Siinä uskossako sinä sitten vielä elää hökötät, että semmoista toden
päälle saattaa olla olemassa?
--Siinä uskossako? ... entäs sinä.
--En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan ... minä en kuulopuheita
usko, ennenkuin omin silmin näen ... ja se on hullu, joka uskoo.
--Vaan ruustinnapa on nähnyt!
--Ruustinna on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot
vaikka mitä.
--Entäs rovasti? onko rovastikin narrina pitänyt? ... häh? ... entäs
rovasti? etkö usko rovastiakaan?
--Ole huutamatta siinä! kuulenhan minä vähemmälläkin ... enhän minä mikä
kuuro ole!
--Enhän minä huudakaan ... kun kysyin vain, että sanotko rovastiakin
valehtelijaksi?
--Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut?
--Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja
sitten sitä ei olekaan ... valehtelijahan se silloin on!...
--Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! ... mitä sinä tänne talliin tulit
huutamaan? ... huuda navetassa, jos mielesi tekee ... kyllä minä
hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi!
Liisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään
kertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut ... ja kun
vielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen
kuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse
tiesi vähemmän ... kyll' olisi puhunut, jos olisi itse ollut
kuulemassa...
Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle
tuulelle ... kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on
tuommoinen...
Mutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle.
Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja
varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään.
Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota ...
ja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto.
Ja kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti
kohta:
--Valetta! ... elä puhukaan! ... en usko!
Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon
semmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään ... niistä isoista
ja pienistä pyöristä ja muista ... ja olisihan Liisa suonut, että
Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla
miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille
kertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli
tehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin
sanoi Matti:
--Valetta ... elä puhukaan ... en usko!
Ja sepä Liisaa kovin loukkasi ... ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään
eikä puhunut Matille moneen päivään ... ruuan laittoi ja pöytään kantoi,
mutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään
syömään ... vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei
puhunut mitään ... eikä pannut voita leivälleen.
Ei Liisa muutamain kertain päästä sitten enää koko talvena rautatietä
puheeksi ottanut ... eikä Mattikaan ottanut.
Mutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä
puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä
unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä
haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa,
vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan.


V.

Mutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi
painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ...
mäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes
yön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen
alemmaksi siirsi.
Viimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä
päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset
pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa
lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi
siellä täällä viherteli.
Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi
vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän
puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin
laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta
paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä
jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.
Mutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön
pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta
aurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä
laittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin
lakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle,
päivän hellittämättä paistaessa.
Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli
sulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.
Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin.
Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset
päivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa
sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa
katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja
siitä koko huonetta kuumenti.
Ei Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän
penkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: »Ho--hoi--
kylläpä on tätä nukkumistakin», ja suunsa vähän nauruun veti.
Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä.
Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän
lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!»
--Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä
polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin
päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui
selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän
päiväpaisteeseen.
--Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat
maat.
--Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.
--Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet
upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata
hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään?
Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän
sen sanoi...
--Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko
haittaisi...--Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun
olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.
Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään
virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja
sitten vasta tokaisi:
--Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee...
--Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä
asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun
tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa
ja levitti voita leivälleen.
Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta
jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan,
yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja
siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita
punatessa.
Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja
Jumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä
olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.
Hyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että
Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat...
--Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.
Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin
... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää».
--Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?
--No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.
--Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta
ennen jo on ollut puhe.
Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:
--Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista
pappia.
--Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka.
--Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta...
--Milloinka sinne mentäisiin?
--Vaikka juhannuspyhiksi...
--Entäs lehmä?
--Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä
siksi aikaa hoitamaan.
Eikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi
jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan
tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia
kuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa
kuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle...
* * * * *
Ja niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden
kirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan.
--Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti
seisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä
lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa
vartioimaan.
Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi
jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin
nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ...
ja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta
niitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa,
varasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten
hameensa ja aikoi tulla.
Matti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten
kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa
vähän jälempänä.
--Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi
Matti.--Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää.
--Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro,
ja se oli vielä vesillä.
--Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.
--Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.
--Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä!
--Etkä putoa!
Eikä Liisa pudonnutkaan.
Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen
ja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat
harjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla
uutterasti tietä tallaten.
Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen
kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui
lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani
piippuun.
--Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko
kangas.
--Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas?
--Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?
--No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti.
Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa
rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen
ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas
väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja
kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla
pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään
tuoksusi.
Aivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi
hypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa...
Matti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää
harakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että
ehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja
että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata
näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka
nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja
häntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja
Liisasta ja lensi takaisin metsään.
--Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa.
--Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.
Maantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli
lumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui
Liisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle.
--Siinä se on lumireki, sanoi Liisa.--Rautatiellä se on kanssa lumireki.
--Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä.
--No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä.
--No mikäs?
--Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän...
--Se kai se jaksaa, joll' on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.
--Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse
tikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujateille pyryttää...
--Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten
irti pääsee?
--Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi.
--Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille
... siinä sen nyt näkee!
--Niin minkä?
--Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee.--Joko
lähdetään?
--Lähdetään vain.
Lähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä
sitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka
menevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden
lie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se
päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi
lumihanget haitanneet ... yli olisi mennyt! ... eikä olisi kallioitakaan
väistänyt ... saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan ... mutta
siinä miehessäpä olikin Herran henki...
Kulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän
taloja.
--Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa.
--Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti
jotakin ja sanoi sen:
--Kuuleshan, Matti ... en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle
kertoi, kun silloin talvella siellä kävin...
Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin
rautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä ... ja lehmä oli
mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä...
--Ei se kuulu katsovan ... ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen
olisi edessä.
--Onko pakko olla edessä?
--Niin, vaan kun lehmä ei ennätä ... eikä sillä ole sitä älyä...
--Ei, vaan ihminenpä.
--Ei ennätä ihminenkään ... eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän
tielleen sattuu ... viheltävän kuuluvat ja joka ei silloin...
--Viheltääkö se?
--Niin kuuluu tekevän...
--Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan.--Silloinpa sen on
oma syynsä, joka alle menee.
--Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin
kulkea...
--Pysyisi syrjempänä...
--Kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä ...
yhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle ...
mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä...
--Jako viepi mennessään?
--Niin kai.
--Hennoisi kai tuosta seista edempänäkin, jos tuon maille sattuisi
joskus tulemaan ... hennoisin kai minä.
--Hennoisin kai minäkin.
Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä,
että oli sulaa hulluutta ... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille
sattumaan ... mennä rautatien eteen tai edes liian lähellekään sitä...
Saattaahan tuota tuommoista ulompaakin katsella ... vaikka aidan takaa
... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä
se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...
Kyllä sitä sentään on koko peto ... ajappas lehmä keskeltä kahtia! ...
kenenhän poloisen lie ollut lehmät... Ja elä sitten vielä seisota,
vaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi!... Eivät Matti ja Liisa sitä
suinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet ... jos olisivat maille
sattuneet ... mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, minkä se
tekee, kun sen lähelle menee ... ja niille se on vaarallinen.
Valkeiskylän kohdalla kulkivat Matti ja Liisa kiivakammin kuin muualla
eivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka kutsut olivat kovat moneen.
Onterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun sai ajaneeksi aidan
nurkkaukseen, seisautti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten
pannakseen tupakan. Eivät häntä Matti ja Liisa siitä keksineet,
ennenkuin olivat jo vähän sivuitse menneet.
--Minnekkä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi näet yht'äkkiä
Onteri aitansa takaa.
--Kah, sanoivat Matti ja Liisa yht'aikaa ja vähän säpsähtivät.
--Minnekkäkö? sanoi Matti, tuonne kirkolle päin...
--Ovatpa oikein kontillisen evästä ottaneet...
--On vähän virkailemista siellä ... taidetaan viipyä yli pyhänkin
vähän...
--Kirkollako?
--Kirkollakin ... ja on sitä vähän asiata tuolle puolenkin kirkon.
--Kunhan ette vain menne rautatietä katsomaan?... Kaikki ne sinne nyt
menevätkin ... minulla ei vain ole ollut vielä niin paljon joutilasta
aikaa...
Matti käänsi puheen toisaalle.
--Hyväkös on karhita? kysyi hän.
--Mikäpähän siinä lie ... pölistähän tahtoo vähän kuiva pelto ... vaan
siinähän menee...
--Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja
toisiaan katselleet.
--Eikö joudeta talossa käymään?
--Eipä joudettaisi oikein ... pitää lähteä ... ei muuta kuin hyvästi.
--Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja
Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän
jälkeensä katseli ... ja että hän heille naurahti itsekseen ... samalla
lailla kuin silloin, kun sanoi, että »kaikki ne nyt sinne menevätkin...»
Vaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.
Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä.
Päivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet ... eivät olleet ennen
selvinneet lähtemään ... ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli
lehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan.
Liisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai
vastakohan savua tehnee... Ka, kun ei tullut sanotuksi, että
palavakkanen on aitan ylähyllyllä ... vaan ehkä se sen sieltä löytää.
Sanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se
sen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa.
Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten
suoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota
olivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot.
Tienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä
kulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa ...
aina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan ... eihän
pappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea... Mutta Matti arveli, että
tokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään... Liisa arveli, että
totta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä.
Vaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät ... ne
istuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan.
Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin ... ovathan nuo
ennenkin nähneet...
Ei suinkaan se mitään tekisi, mutta ne kuitenkin ehkä huutavat sisään ja
kysyvät, minnekkä matka, ja kuka siinä sitten rovastille selittelemään,
että on Lapinlahden kirkolle menossa kuulemaan parempilahjaista pappia
... saattaisi ajatella, että eikö niille enää oman pitäjän papit
kelpaakaan ... vaikka ei se sitä ehkä sanoisi.
--Sanotaan mentävän rautatietä katsomaan, sanoi Liisa.
Hm! ei sitä Matin mielestä oikein saattaisi sitäkään sanoa ... ja jos ei
hyvinkään tulisi rautatiellä käytyäkään ja sitten tulisi valehtelijaksi
rovastin edessä. Saattaahan sitä siihen sijaan palatessa kulkea pappilan
kautta...
Sama kai se Liisasta oli ... kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan
häntä kulki... Pani häntä kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli
kerran ruvennut panemaan.
Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Kiersivät niityt
ja pellot, kulkivat pappilan kuistin suun sivuitse ja lähenivät kirkkoa.
Sakastin rappusille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa
alimmaiselle rapulle, ja Liisa rupesi kenkiään riisumaan.
Mutta silloin tuli yht'äkkiä sakastin perästä maantietä myöten koko
pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja ryökkinät ja
vielä muutamia vieraita mukana, joita eivät Matti ja Liisa tunteneet.
Eivät olleet ensin keksiäkään sakastin rappusilla istuvia, menivät jo
sivuitse vähäisen, mutta silloin käänsi ruustinna sattumalta päänsä.
Matti ruopaisi lakkiaan, ja Liisa nousi seisoalleen ja niiasi. Kaikki
seisottvivat nyt puhelemaan.
--Hyvää iltaa!--Ka, Matti ja Liisa!--Minnekkä te menette? kysyttiin.
Liisa otti puhuakseen.
--Hyvää iltaa, herra rovasti ... ja ruustinna ... terve! ...
kotoapäinhän sitä tullaan ... hyvää iltaa, ryökkynä ... terve, terve! ...
lähdettiin ... ka, nuori herrahan se on ... en ollut tunteakaan, kun on
niin isoksi kasvanut ... terve! ... lähdettiin vähän jaloittelemaan,
hupsut, tässä ennen heinäntekoa ... olisi Matti tahtonut talossakin
käydä, mutta minä sanoin, ettei malteta ... vaan tullessa oli aikomus
poiketa...
--Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minnekkä oli
matka.
--Tännehän se on vähän matkan päähän ... mikä tuonne lie, peninkulma ja
vähän toistakin ... Lapinlahden tien varteen.
--Onko matka Lapinlahdelle päin?
--Sinnehän se on ... sillä on tällä Matilla siellä sukulaisia muutamassa
talossa ... kuuluu sen talon rappusille näkyvän Lapinlahden kirkkokin.
Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut
lähdetyksi.--Ketä ne on nämä herrasväen vieraat?
--Ne on meidän sukulaisia...
--Taitavat olla kaukaisiakin?
--Helsingistä ne on ... ne on tulleet tänne rautatietä myöten.
--Vai rautatietä?
--Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun
kerran Lapinlahdelle menette?
--Rautatietäkö? ... en tiedä ... ei ole ollut siitä puhetta mitään...
Mahtaisiko tuota ennättääkään, kun oli aikomus joutua huomiseksi tänne
kirkkoon?
--Ainahan sitä saa kirkossa olla ... pitää toki käydä, kun on kerran
liikkeelle lähtenyt ... ja saattaahan olla Lapinlahden kirkossa?
--Niin, no niin ... kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista
omassa pitäjässäkään.
--Menkää nyt vain rautatietä katsomaan, kehoitti ruustinna yhä.
Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei virkkanut mitään...
--Jokohan olisi mennä ... ei tiedä ... kyllä kai siinä olisi katsomista.
--Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa.
--Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan ... hyvä, kunhan
saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset.
--Ei se maksa kuin puolen tavallista kyytipalkkaa ... se on sama siinä
matkustaa kuin jos puolella kyydillä ajaisi.
--Vähäkös se on se?... Ei meidän toki milloinkaan ole kannattanut
kyydillä ajaa!
Vaan ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että
toinenkin saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut.
--Kyllä kannattaa, sanoi hän, ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä siinä
ajamaankin, kunhan näette, minkälainen se on ... ja tulkaa sitten
palatessanne pappilaan.
Ja ruustinna heitti Matille ja Liisalle hyvästinsä ja lähti muiden
jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä.
Kun Liisa oli kenkänsä riisunut ja Matti taas konttinsa selkään
sovittanut, jatkoivat he matkaansa.
--Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin tingalle tahtovat? sanoi
Liisa.
--Pitäneehän tuonne mennä!... Mikä niille sitten sanomaan, ettei ole
käynytkään, kun sitä kysyvät?
Hykähdytti heitä vähän kumpaakin, Mattia ja Liisaa, nämä puheet, mutta
eivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.
Teki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan.
--Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään
sukulaisiin?
Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti...
--Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin...
--Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain
sanoit.
Jo leppyi Liisakin...
--Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut
sanaa suustasi.
Kulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden.
Peltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja
metsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot.
Yhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka,
muuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat
kulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi
alas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta
kovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli
jo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei
näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja
toisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa
jälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla.
Jo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt
maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli
Mattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon
päivään... Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa
oli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä
lie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä
se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan
kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä--niin olivat mökissä
tienneet kertoa...
Tavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös.
Kuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä
hankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä.
--Odotahan nyt, Matti ... elähän nyt semmoista kyytiä ... kun olisi
otettu hevonen ... olisihan se joutanut...
--Mikäs tässä on jalan kävellessä ... tässähän tämä menee, kun on mennyt
tähänkin asti.
--Kyllä kai tämä menee ... vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää
hyvin kävelyä kaivata.
--Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu...
--Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään ... ei ole istuttu
sitten, kun mökistä lähdettiin.
--Joko sinua uuvuttaa?
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Rautatie - 5
  • Parts
  • Rautatie - 1
    Total number of words is 3635
    Total number of unique words is 1714
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    33.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 2
    Total number of words is 3733
    Total number of unique words is 1769
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 3
    Total number of words is 3792
    Total number of unique words is 1653
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    34.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 4
    Total number of words is 3628
    Total number of unique words is 1689
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    35.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 5
    Total number of words is 3635
    Total number of unique words is 1690
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.2 of words are in the 5000 most common words
    34.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 6
    Total number of words is 3674
    Total number of unique words is 1639
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rautatie - 7
    Total number of words is 709
    Total number of unique words is 450
    28.6 of words are in the 2000 most common words
    38.7 of words are in the 5000 most common words
    42.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.