Rautakylän vanha parooni - 1

  
  RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI
  Kirj.
  Z. Topelius
  Suomeksi Helmi Setälä
  
  
  
  G. W. Edlund, Helsinki, 1897.
  
  
  SISÄLLYS:
  
   Kustaa III:n aikakausi
   1. Jääretki.
   2. Vanha parooni.
   3. Emännöitsiä.
   4. Pehtori.
   5. Yövieraita.
   6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.
   7. Punainen kamari.
   8. Kenen heistä pitää kuolla?
   9. Pimeyden työt.
   10. Löytö ja mielijohde.
   11. Kuoleva vanhus.
   12. Nemesis.
   13. Sovinto.
   14. Vanhan hovimiehen kuolema.
   15. Kymmentä vuotta myöhemmin.
  
  
  Kustaa III:n aikakausi.
  
  Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä
  Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua
  Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni
  Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset.
  Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen
  ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja
  kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon,
  jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen
  kruununprinssi oli mukana.
  Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin
  rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret
  aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä
  palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa
  Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat
  lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa
  lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat
  illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle
  valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa
  näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten
  joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset
  näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, _les pointus_. Tämän
  Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana
  oli kuninkaalle tarjottu _viisi_ teaterihuvitusta samana päivänä hänen
  siitä ikävystymättään.
  Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen
  rekiretken ja _bal masque'n_ [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa
  linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja
  samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa,
  mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili
  kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa
  keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa,
  joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".
  Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen
  johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä
  peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä
  katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja
  sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.]
  Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan
  jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita
  katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.
  Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n
  loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä
  kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi
  aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan
  lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne
  onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet
  niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä
  edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä,
  vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin
  hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja
  toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen
  ja... maaliskuun 16:nnen päivän.
  Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo
  pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin
  historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin
  täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin
  osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin
  vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta,
  olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita
  päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä
  pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti
  teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista
  saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä:
  teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja
  elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn,
  ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko
  elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta
  siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka
  rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan
  väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta
  vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen
  hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen
  ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin
  näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.
  Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin
  ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu;
  hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo";
  mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli
  ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden
  vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi.
  Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen,
  kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun
  neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten
  voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on,
  samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi
  tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla
  leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina
  taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea
  eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi
  kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma
  teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin
  korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli
  kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin
  ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun
  16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella
  saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut
  ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]
  Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin
  päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei
  kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me
  seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa;
  toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki
  jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka
  julisti omantunnonvapauden, -- Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä
  neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse
  olla kuninkaana; -- Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen,
  Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä
  jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja
  Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei
  ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä
  niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on
  inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat
  hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat,
  voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi
  Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon
  hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi
  sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni
  kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä,
  tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden
  iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.
  Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat
  kukin tahollensa. _"La piéce est finie, allons souper!"_ [Näytelmä on
  lopussa, käykäämme aterioimaan.]
  Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden,
  elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden
  sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan
  samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä
  eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät
  tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi
  mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen
  kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden
  nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan
  katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa
  jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja
  lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät
  paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold
  sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui
  oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja
  Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin
  läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja
  Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista
  ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi
  kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, -- luonnontiede, sen
  helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat,
  ei _sen johdosta_, vaan _siitä huolimatta_, että ne olivat itäneet ajan
  hiekassa.
  Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa.
  Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri,
  määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli
  vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen
  totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui
  verivirtaan ja jonka _täytyi_ haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton
  katoaa olemuksen tyhjyyteen.
  Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi
  pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät
  viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun
  kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi
  runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi
  auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on
  nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia,
  käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.
  
  
  
  RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI.
  
  
  1. Jääretki.
  
  Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan
  jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin
  kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko
  voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen
  talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään
  inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa
  oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan
  räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat
  kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.
  Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli
  sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan
  saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka
  kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä
  kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan
  kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että
  tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin
  ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan
  rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.
  Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana
  iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka
  vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas,
  työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran
  kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta
  eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten
  ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen,
  jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut
  nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut
  vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten
  hevosta.
  Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä,
  -- jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset
  pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen
  parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen
  pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten
  askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta
  kävi yhä pimeämmäksi.
  -- Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla
  huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa
  hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi
  kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin
  se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä
  pahalla, liikahtamaan paikaltaan.
  Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot
  sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos.
  Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen
  hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka
  näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin
  seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla
  sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin
  neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa
  ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta
  eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa
  tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.
  Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen
  täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. -- Mitä on
  tekeillä, Lottaseni? -- kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta
  tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä.
  -- _Qu 'y a-t-il donc?_ [Mitäs nyt?]
  -- Oi, ei mitään, -- vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin
  suinkin saattoi. --- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono,
  mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken
  hengähtää.
  -- Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain
  valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.
  -- On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä
  ole levoton! -- vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen
  valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma
  oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon
  näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja
  viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.
  -- Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?
  -- Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta,
  isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä
  valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.
  -- Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?
  -- Ei yhtään -- (Lotta tärisi vilusta) -- jos sinun vain on lämmin.
  Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti.
  Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos
  ajaisimme sinne?
  -- Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin
  jäällä kylmässä lumessa...
  -- Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille?
  Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla
  epäkohtelias sukulaisilleen.
  -- Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä
  suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.
  -- Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen
  kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.
  -- Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.
  Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas
  kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi
  itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.
  Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven
  jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä,
  oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli
  näin: -- Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen
  suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan,
  ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet,
  sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla,
  rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät
  olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.
  Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat
  kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää
  toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.
  -- Nukutko, isoäiti? -- kysyi hän hiljaa.
  -- En, minä luulin sinun nukkuvan, -- kuului vastaus.
  -- Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?
  -- Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin
  vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?
  -- Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et
  tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me
  eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin
  kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia
  jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti,
  ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy
  pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.
  -- Älä kysy sitä, lapsi!
  -- Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti
  on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut
  ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit
  sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?
  -- Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että... mutta se kertomus ei sovi
  lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.
  -- Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?
  -- Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin
  äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi
  Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan
  maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja
  iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia
  Magdalenan hovineiti... Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien
  ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin
  lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä
  ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää...
  -- Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?
  -- Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa,
  ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat
  he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin
  mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus
  näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies;
  rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta
  Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka
  halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen
  suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.
  -- Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa
  ihailiaa?
  -- Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa
  parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo
  ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti
  syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta
  meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa
  suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen.
  Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla
  suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan
  minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen
  puoleltaan.
  -- Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!
  -- Huvittaako se sinua? Eräänä iltana -- muistan sen kuin eilispäivän,
  -- helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin
  teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko
  illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli
  noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa
  kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei
  häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset
  taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. _Diable!_ [Paholainen] kuiskasi
  parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja
  kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka
  minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne,
  se on varmaan hyvin huvittava! _Eh bien, ma petite fière_, [No niin,
  pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon
  suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! -- Salaisella
  vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti
  ja...
  -- Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?
  ... Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä
  ette näe, tuo teille onnen!
  -- Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?
  -- Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin,
  parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: _Mon cher haron_ [Rakas
  parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole
  näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: --
  Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä
  on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! -- Minä katsoin
  taakseni ja hän katosi väen tungokseen.
  -- Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.
  -- Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon
  puetun miehen. -- Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi
  hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna
  minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä
  poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja
  isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi
  Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän
  mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus
  paroonin kanssa. Ja minä -- minä en voi ampua luotia vihatun
  kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!
  -- Kustaa parooni parkaa!
  -- Mutta, -- sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, -- on yksi neuvo,
  joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran
  että rakastatte minua! -- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasin minä. --
  No hyvä, --- jatkoi hän, -- sitten te heti seuraatte minua; vaununi
  odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa
  meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä
  ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä
  he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa
  isältänne!
  -- Vavistuksella minä odotan jatkoa.
  -- Niin, pikku Lottani, minä vapisin hiukan enemmän, minä, sen voit
  uskoa, mutta ei ollut aikaa miettiä. Minä seurasin Kustaa paroonia ja
  ajoin naamiopuvussani kaupunkiin, ja tuntia myöhemmin me olimme vihityt
  aviomieheksi ja -vaimoksi ilman kaikkia muodollisuuksia ja häävieraita.
  -- Ja sinut vihittiin naamiopuvussa, isoäiti?
  -- Oi, minua hupsua, minut vihittiin ranskalaisen paimentytön puvussa.
  Niin kevytmielinen minä olin, lapsi kulta, yhtä kevytmielinen kuin
  hovi, jossa minä elin, ja rangaistukseksi minun nyt täytyy kertoa
  kaikki tyttärentyttärelleni. Usein, usein ajattelin minä jälkeenpäin:
  kevytmielinen Ebba raukka, kuinka sinä saatoit odottaa onnea
  avioliitosta, johon sinä ajoit suoraan teaterinäytännöstä ja
  naamiaisista ja jossa sinulla oli sellainen morsiuspuku yllä, mikä
  pikemmin olisi sopinut jollekin Pompadourille kuin siveälle
  ruotsalaiselle tytölle!
  -- Eikö ketään ollut kutsuttu häihin?
  -- Ketä sinne olisi kutsuttu? Kaksi todistajaa oli läsnä, Kustaa
  paroonin käskyläinen, vanha korpraali Stolt ja minun ikäiseni nuori
  tyttö, kamarineitoni Lisette Hallström, jonka vaiteliaisuus
  toistaiseksi ostettiin rahalla.
  -- No, entäs sitte, isoäiti?
  -- Sitten... varhain seuraavana aamuna Kustaa parooni matkusti Suomeen,
  ja sitten... en minä nähnyt häntä enää koskaan.
  -- Etkö, isoäiti, nähnyt enää koskaan Kustaa paroonia?
  -- En, pikku Lotta! Hän matkusti helmikuussa vuonna 88 Suomeen;
  keväällä syttyi sota, hän ei voinut jättää rykmenttiään, hän sotkeutui
  onnettomaan Anjalan salaliittoon ja... Mutta tämä muisto on
  tuskallinen, mielemmin puhun itsestäni. Tuskin isoisäsi oli matkustanut
  pois, niin Magnus parooni tuli vielä entistään kiihkeämmäksi. Onneksi
  oli kuninkaalla tärkeämpiäkin asioita ajateltavana kuin minun
  naimistani ja se tuuma, että minun kihlaukseni julkaistaisiin koko
  hovin läsnäollessa, raukesi. Sen sijaan Magnus parooni teki muodollisen
  kosimatarjouksen ja samalla kertaa hän sai isältäni myöntävän
  vastauksen, mutta minulta kieltävän. Turhaan minua rukoiltiin ja
  nuhdeltiin. Silloin Magnus parooni vannoi minulle vihaa ja kostoa ja se
  on ainoa vala, jonka hän on uskollisesti pitänyt.
  -- Olisit sanonut, isoäiti, että olit naitu.
  -- Kustaa parooni tahtoi, että tunnustus oli tehtävä vain suurimmassa
  hätätilassa, kun ei mikään muu enää voisi pelastaa onneamme. No niin,
  lapseni, se hetki koittikin todella, vieläkin minua värisyttää, kun
  muistelen sitä. Kuukausi oli kulunut, kevät tuli ja sen mukana kesä.
  Kuningas oli sodassa, mutta kuningatar oleskeli hovineen enimmäkseen
  Drottningholmissa. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla oli koko hovi
  talonpoikaispukuihin puettuna heinänkorjuussa. Ilma oli helteinen,
  äkillinen pyörtymys kohtasi minua, harava putosi kädestäni ja minä
  vaivuin tunnottomana heinään. Hovi kokoontui ympärilleni, huudettiin
  lääkäriä. Magnus parooni seisoi minun vieressäni ja katseli minua kauan
  tarkkaavasti. -- Oi, sanoi hän puoliääneen ja pilkallisesti, -- _il
  n'ya pas de danger, point de tout_ [ei ole vaaraa, ei vähintäkään],
  lähettäkää hakemaan -- _une accoucheuse!_
  -- Tainnoksissani kuulin liiankin hyvin nämä sanat, jotka saivat yksin
  kaikkeen tottuneen hovinkin punastumaan. Kuulin myöskin kreivi
  Lantinghusenin kiivaasti sanovan: Parooni, rankaisematta ei loukata
  naista, jolla on kunnia olla H. M. Kuningattaren suojeluksen alla. Te
  selitätte heti näiden herrojen ja naisten kuullen sananne halpamaiseksi
  loukkaukseksi, tai, Jumalan nimessä, minä ammun luodin otsaanne.
  -- Hyvä, hyvä, kunnon Lantinghusen!
  -- Palvelukseksenne, milloin vain haluatte, -- vastasi Magnus parooni
  kylmästi. -- Mutta, -- lisäsi hän kääntyen rouva Schröderheimin
  puoleen, joka samassa tuli paikalle, -- te, rouvani, rupeatte minun
  sekundantikseni. Kreivi on närkästynyt maailman kaikkein turhimmasta
  asiasta, pienestä rakkausjutusta. Sanokaahan hänelle, että hän on
  väärässä.