Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 6

Total number of words is 3236
Total number of unique words is 1923
22.1 of words are in the 2000 most common words
31.5 of words are in the 5000 most common words
36.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman
riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut
paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin
pehtooriksi.
Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa.
Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja
selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui
ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille,
kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi,
hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän
ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi
sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä
räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta
aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin
hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista
kehitystä.
Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin
ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis
kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän
sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja
jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä
seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä
joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki
parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti
tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja
raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti
missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo
naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä
lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili.
Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat
isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.
Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi
toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen
kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani
myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut
mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän
sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan
harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni
aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni -- (kuoli sittemmin
Lappeenrannan vankileirissä) -- ja tämä Kalle oli siitä erikoinen,
ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa
saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon
kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai
yhdeksän kuukautta.
En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti
maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi
lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli
renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui
meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.
Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin
tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni
nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa
ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni
hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista
salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa
en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti
vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä
ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein
lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt
ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti
kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan
meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin.
Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin
pojille paperossit.
Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan
tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti,
hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä
sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia
katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja
koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta.
Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili
turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin
poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme
nukkumaan.
Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli
aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa,
ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan
oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna,
ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia
vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille
soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.
Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat
kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni
kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista
ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan
omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä
ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä
ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää
mitään tavallista kauneutta.
Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me
pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme.
Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme
kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä
huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista
nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä
päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin,
jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman
tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.
Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan
kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli
tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin
kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä
pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan
olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä
työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta
hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja
jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua
ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli
huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina
omituisesti ulvahtaen.
Meit ihmiskurjia säälein
hän kulki kuolemaan --
Se tie vie viimein taivaaseen.
Mutta tuskien tie on se...
Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa
hiiviskeli jonnekin mäkiin.
Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi
noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno
sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän
täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei
pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella.
Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki
sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli
jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa
turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä
yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä
markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä
riviin -- niin".
Martti kävi taas iltamissa ja oli muutenkin sopuväleissä sällien
kanssa. Ei häntä enää kiusailtukaan, sälleillä oli niin paljon muuta
uhoa, johon ei Martti kyennyt. Martti sai olla, kuinka hän tahtoi; ei
vaadittu enää lakkoonkaan. Martti koetti hajasäärin seisoa sakissa
ja kuunnella. Kun pysyisi mukana; mutta ei tahdo pysyä. Hauskaa ja
jännittävää tämä on. Juhlallista oli nähdä, kuinka yhdistyksen pojat
kävivät ottamassa isännältä pyssyn. Sitten kului taas viikkoja ja yhä
jännittävämpiä pyhäehtoita. Kunnes taas tultiin pyssyjä tahtomaan.
Sitten tultiin jo tahtomaan leipää ja maitoa. Pohjoisessa alkoi
paukahdella, Martti näki ensi kerran kiväärin ja pajunetin ja tunsi
vapisevansa. Lahtarit olivat nousseet työväkeä kukistamaan "ja työväen
tartti kansa ruveta sotiin". Martti häpesi ja pelkäsi, kun hän liikkui
talon töissä, pelkäsi ja häpesi. -- --
On se yö, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan "pakoyöksi".
Pojat eivät mitään tiedä, mutta jännityksen he tuntevat. Eivät ole
pitkään aikaan sattuneetkaan näin molemmat olemaan yhtaikaa kyydistä
vapaina, mutta nyt ovat. Uni ei tule eikä maita puhelukaan. Jotakin on
varmaan tulossa, muutakin kuin kyytiin menoa.
Yö kuluu. Maantieltä kuuluu silloin tällöin hiukan liikettä, mutta
isäntää ei kuulu pirttiin, ei siis ole tullut kyytikäskyä. Isäntä on
nuoremman renkinsä kanssa piilottanut hevoset, mutta Martti ei tiedä
siitä, hän vain odottaa kyytikäskyä. Puolenyön aikaan lyödään ovelle.
"Kuka siell' on?" -- "Minä", kuuluu uhkaava vastaus, ja kun pojat
hiukan vitkastelevat, huutaa hän "jumalauta" ja riuhtaisee ovirähjän
auki. Kiväärin tukki kolahtaa permantoon. Poikien kauhu asettuu hiukan,
kun he sähkön viritettyään näkevät, että se on tuttu mies, Peltoniemi,
oman talon muonamies. Hänen hiuksensa ovat hiestä suortuvilla ja raivo
uhoo hänen ilmeestään.
-- Missä teidän hevoset on?
-- En minä tie'.
-- Missä teidän hevoset on? kysyn minä, huutaa hän uudestaan ja käy
nuorempaa, Paavoa, kurkusta.
-- En minä tie', parkuu Paavo. -- Mistä minä tien, talliin ne ehtoolla
jäi.
Outoja miehiä tuprahtaa pirtti täyteen.
-- Ei ole hevosia enää, sanoo heille Peltoniemi äreästi. He menevät,
ja Peltoniemi sanoo Martille: -- Tiedät sitten, Martti, että tänä yönä
pääset hengestäs, jollet aikanansa siivoo itteäs. Ensimmäinen lahtari
nitistää sun ennen aamua. -- --
Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan
hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen
kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie
etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen
rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.
Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain
katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.
Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on
käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan,
kuolema... Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät
jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä,
hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon.
Nyt Martti menee.
Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja
penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo
on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena,
ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin
nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat
ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei
enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan...
Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati
hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut.
Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna
naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä
oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin
metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun
vielä oli kuurokin.
Kuinka sitten lieneekin, poissa hän on.


Rakas isänmaani

Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole
ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin
seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista
vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan
voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta
raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa
mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin
hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että
halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen
vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta.
Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen
vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa
vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin
kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän
ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa
polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada
häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta
saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän
hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä
osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.
Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin,
kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan
isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen
tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat
kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä
jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni.
Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut
ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin
ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli
hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.
Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja
lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän
_ovat_ elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä
riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme",
joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin
arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin
nöyrään tunnustamiseen.
Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas
tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen
tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset
hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada
jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden
hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana
kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka
johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan
haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä.
Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat
juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja
myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu,
kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja
yksinkertaisina.
Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan
isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä,
mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana
keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja.
Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä,
pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että
mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta
elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo
omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja
niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus.
Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi
suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan
rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan,
niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani
läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen,
pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä:
"Siell' on hieno hietakehto -- kaukana kavala maailma." Ja vaikka on
tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä
suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.
Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen
kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman
sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen
käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus -- isänmaa, sana
on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on
luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan
kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.
* * * * *
Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt;
jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana
kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!
On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa,
ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt
vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin
pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa
saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona
kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.
Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku
polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa
moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen
näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen
vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut,
äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. -- Me laskemme veneemme
hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta
rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian
olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään
tänne häntä odottelemaan.
Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen.
Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa
totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja
myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta
tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun
elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi
etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.
"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille
sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois
nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät
puheita?"
"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme
kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei
täällä sallita edes tietää sitä."
"Tutustu meihin; huomaatko ettei kukaan meistä vihaa sinua?"
Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli
ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä
vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat,
juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen
tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa
juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun
kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin
sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä
sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.
Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut
heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein
kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri
tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin
raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille
sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut
rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä
jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki,
jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi
olla sekä rumaa että kaunista... Yksi näistä kaatuneista istui kolmea
päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut
eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me
puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista.
Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain
sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen
päin sitä, joka sattui edessä olemaan: _"Kyllä ne koiria ovat."_ Sitten
he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet
ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä
näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli
vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi
jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat
kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun
sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne
ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja
autuuttavana.
Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto
hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta
niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan
toisenlaisia asioita.
* * * * *
Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä
aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi
välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja
arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan,
minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään
aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se
tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä
elämässä voivat olla ensiarvoisia.
Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen
kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja
teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka
viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän
saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää
säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos
silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena
viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka
tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee
pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.
Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat
pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku
rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä
tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat
taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin
riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä
temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta
herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen
herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka
tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan
vierasta olentoa.
Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän
lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten
hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne
äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."
Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni
ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni.
Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni.
Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole
ystäviä -- _ei ole_. Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa
oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen
ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani
sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen
ystävälliset äidinkasvot".
Minulle on nyt kallis se pieni sarka, jonka seitsemänkymmeninen
köyhtynyt isäni äsken on suurella hartaudella, joskus polvilleen
kompastuen, luonteensa mukaan muovaillut; minä kadun, jos olen
semmoisesta joskus toisin puhunut. Voi sattua että saan vielä kiittää,
jos on rakkaudellani semmoinenkaan esine häiritsemättömänä. Minä kuulun
taikauskoiseen kansaan, minä pelkään toivorikkautta.


You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 1
    Total number of words is 3681
    Total number of unique words is 1974
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 2
    Total number of words is 3678
    Total number of unique words is 1990
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 3
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1918
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 4
    Total number of words is 3703
    Total number of unique words is 1916
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 5
    Total number of words is 3717
    Total number of unique words is 2022
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 6
    Total number of words is 3236
    Total number of unique words is 1923
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.