Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 5

Kurkkuakaan ei aina polta, tuntuu niinkuin siellä olisi vain kuivaa
puuta. Isä ja äiti ja Helmi ovat kukin tekemässä jotakin, jota heidän
pitääkin tehdä. Kun on näin hyvin hiljaa, niin sitten ei ahdista niin.
Näin liikkuu pikku Irjan sielu jatkuvien päivien aarnioissa koskaan
palaamatta semmoiseen sokkeloon, synkkään tai valoisaan, jossa se ennen
on käynyt. Hän ei koskaan enää itke kiihkeästi ja jotkut jo arvelevat,
että hän sentään paranee nyt kun on suvi ja päivänpaistetta. Mutta tämä
hiljainen muutos ei johdu paranemisesta, vaan siitä, että näkymätön
ilmapiiri pikku Irjan ympärillä on muuttunut ja yhä muuttuu. Irjasta
tuntuu, niinkuin isä ja äiti ja Helmikin olisivat tulossa jollakin
lailla sairaiksi; ei niin, että heidän tarvitsisi itkeä, mutta muuten
vaan he ovat tulossa samanlaisiksi kuin Irja. Isällä ja äidillä on
vielä jotakin hyvin pitkällistä toimitettavaa ennenkuin he pääsevät
ihan Irjan tasalle; he toimittavat sitä monien muiden ihmisten kanssa,
joita heillä käy ja joiden luona he käyvät; eivätkä he koskaan enää
vihastu Irjalle. Helmin tekee mieli olla siellä missä isä ja äitikin,
mutta mielellään hän on myös Irjankin luona. Irja ei enää muista
semmoista kuolemaa, josta aikaisemmin puhuttiin; tämä on jotakin muuta,
johon he kaikki ovat valmistumassa; ei se ole kuolemaa, kun isä ja äiti
ja Helmikin ovat siihen tulossa, ja eiväthän he ole juoneet livekiveä
eivätkä siis kuole.
Huolimatta noista hienoista näkymättömistä sielunliikunnoista ei
Malmion Irja ulkonaisesti enää ollut mikään miellyttävä nähtävä.
Hänen kasvoillaan, käsillään ja vaatteillaan oli omituinen taipumus
aina pysyä hiukan nuhraisina, ja kuihtuneeseen ruumiiseen nähden oli
tukan luonteessa ikäänkuin jotain suhdatonta. Hänen olemuksessaan
oli jotain sanomattoman hentoa, joka ikävän näköisen pinnan alta
kiusasi herkkätuntoista ihmistä. Lääkäriäkin vaivasi epämukava tunne
aina kun hän hoiti Malmion tyttöä, vaikkei se millään tavalla ollut
hankala potilas. Ja kun santaläjässä oli leikki parhaillaan ja Irja
tulla paarusti siihen viereen, niin tulivat leikkijät haluttomiksi,
vaikkei Irja mitenkään häirinnyt leikkiä, ei muuta kuin katseli ja
korisi. Helmi kyllä tällöin, nyttemmin jo, erosi toisten joukosta ja
tuli holhoamaan Irjaa poispäin; hän ei yhtynyt toisten haluttomuuteen,
tahtoi ikäänkuin pitää Irjan puolta heitä vastaan. Se oli uusi piirre
Helmissä.
Isän ja äidin tympeytyneeseen elämään taas oli vallankumous tuonut
suurta virkistystä. Heidän silmänsä tosiaan aukenivat ja heidän
tajuntaansa valui mahtavana tunne siitä, kuinka hekin taas pääsevät
tyhjyydestänsä kohoamaan siihen asemaan, mikä heille kuului. Kuinka
saattaakin ihminen kangistua oleviin oloihin. Kun Malmion rouva
ajatteli näitä talojen emäntiä, niin häntä sekä harmitti että
säälitti. Ne kulkevat vuodesta vuoteen pakarin, puodin ja navetan
väliä päällyshame nostettuna vyötäisille ja kasvoilla ainaisen
aherruksen tylsä ilme. Ne eivät ole milloinkaan nähneet ainoatakaan
teatterikappaletta, eivät tiedä teatterista muuta kuin että se on pirun
puolella samanlainen laitos kuin on kirkko jumalan puolella. Ne eivät
tiedä mikä mies oli Tarviini ja mikä oli Marksi. Niiden tietämättömyys
oli suorastaan ilmiömäistä. Mutta kun Malmion rouva meni taloon, niin
ei emäntä yhtään pysähtynyt retkellään pakarista navettaan, vaan antoi
hänen kulkea perässään ja siinä puhua asiaansa, ja ennenkuin vastasi
hänen puheeseensa, niin huusi jotain piialleen. Malmion rouva ei
semmoisesta loukkaantunut, häntä vain ylväästi hymyilytti tämä hurskaan
moukkamaisuuden mahti.
Malmion pariskunnan henkinen elämä virkistyi ja kohosi. Monta
unohtunutta elämystä elettiin uudestaan, hienoina vivahduksina puolisot
jälleen näkivät toisissaan ne piirteet, jotka kerran olivat saaneet
heidät yhtymään. Pienistä asioista ei enää tullut kinoja, tuo suuri
yhteinen nousu vei niiltä maun ja kärjen. Tämä oli kuin yhä edistyvää
soitantoa. Oli suloista saada uusi sanomalehti käteensä, kun tiesi että
siinä aina oli uusia nousun viestejä. Nyt vasta alkoi selvitä sekin
asia feotaalilaitoksesta nykyajan kapitalismiin. Niin, juuri niinhän se
oli. Porvarit -- miksi heitä vihata, kehittymättömiä olentoja, joille
todellinen tiedon maailma, kaikenlaisista opistoista huolimatta, oli
niin tuiki tuntematonta. Malmion rouva muisteli kaupungista tuttuja
perheitä, jotka olivat samalla tiedon asteella kuin hekin. Kaikki he
nyt nousevat, mutta kyllä heille on tilaa. Me olemme tällä paikalla
ainoat kehittyneet, tavallaan kuin herrasväkeä... Mielessä vilahti,
että heillä sitten on palvelija...
Nämä olivat Malmion rouvan pieniä, pieniä sydämen iloja tähän aikaan.
-- Nyt elämä kohoo, entisyys on unta... Minun runoni painetaan...
Sairas pikku Irja vain oli huomattavin entisyyden viipyvistä
jäännöksistä. Äiti -- ja isäkin -- pitivät siitä yhä parempaa huolta
aina kun vain sopi. Harvoin se heille kyllä sopi, sillä aika riensi
sitä kohden mikä tuleva oli. Yhä huimemmin ja yhä kauemmaksi jäivät
taakse ne ajat, jolloin Irjan onnettomuus sattui. Irjalla itsellään ei
tietysti ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä mitä tapahtui; sen
hän vain käsitti, että maailmassa oli nyt paljon semmoista, mikä oli
paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen kipunsa.
Kunnes hän eräänä yönä hyvin pitkien aikojen kuluttua heräsi siihen,
että isä otti hänet syliinsä, kääri äidin vanhaan takkiin ja kantoi
rekeen. Helmi oli silloin jo reessä valmiina.
* * * * *
Keskellä levotonta yötä riehuu Malmioska kirkonkylän tiellä. Hän on
sotkeutumaisillaan kiitävien hevosten jalkoihin, kun hän tavoittaa
suitsipieliin ja huutaa: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita!"
Yhdessä reessä on kahdeksankin miestä, kasvoillaan villiintynyt
ulkoilman luoma ilme. Toisessa reessä on korkea röykkiö laatikoita ja
niitten päällä kolme miestä. Toisia juoksee jalkaisin. Tuolla tulee
yksi ratsain ja ulvoo: "Oo, rinta puhke, rinta puhke!" Se on kirkiisi.
Se sivaltaa ohi ajaessaan Malmioskaa piiskalla, mutta Malmioska yrittää
yhä kiihkeästi palauttaa pakenijoita. Kahden puolen tietä on pimeitä
herrasasuntoja.
Keskellä humua pysähtyy reki tien sivuun, hiukan ojaan kallistuen, ja
Malmioska temmataan reen luo. Hän tuntee raa'assa yöilmassakin Irjan
uikutuksen, tuntee Helmin muodon ja älyää lopulta miehensäkin. Koti?
kuinka koti jäi? Mies ottaa ensin Irjan syliinsä, työntää vaimon
tilalle ja antaa sitten Irjan hänen syliinsä, istuu poikkipuolin vaimon
jalkojen päälle ja sivaltaa hevosta, naapuritalon tuttua harmaata. Reet
kalahtavat yhteen, kirotaan. Perässä tulevat tykkirattaat. Suu toistaa
itkien: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita" -- ja mielessä
käväisee jokin hellä tunne miestä kohtaan.
Pikku Irjan hiljainen korina se vain kuuluu äidin korvaan
tämmöisessäkin menossa. Mutta mitä pikku Irjan hämärtyvässä sielussa
nyt liikkuu, sitä ei tavoita joustavinkaan mielikuvitus. Mutta sen
tajuaa, että hän on hyvin keskeinen olento tässä joukossa. Hän edustaa
sitä tulevaa polvea, joka ei koskaan tule; jonka ei enää tarvitse jäädä
odottamaan, mitä tästä "lopuksi" tulee; jonka kohdalta tämä siis on
valmista.
Heikko ääni sanoo: "Antakaa häppää, äite, antakaa."
-- Ei lapsikulta, jumalan tähden... Kun äiti korjaa lapsen peitteitä
tuntee hän, että poski on tulisen kuuma.
Pitkä jäätie rahisee monisataisen hevosjonon alla. Etupää pääsee
jo maihin ja samalla leviää saattueessa jokin tieto kenenkään sitä
sanomatta. Kukin saa sen nähdä kun ehtii kohdalle: tien vieressä on
nukertuneena lihava herrasmies sukkasillaan.
-- Häppää, äite, antakaa häppää.
Hevosjono kaikkinensa etenee yhä samaa vauhtia. Aamun valjetessa
päästään rautatieasemalle. Huppujen sisältä ei ole enää kotvaan
kuulunut häpänpyyntöä, mutta hengitys on käynyt lyhyemmäksi ja
läähättäväksi. Joskus koko huppu kiihkeästi hytkähtää. Äiti hokee:
"Herra jumala -- lapsikulta."
Asemalla he jossain kolossa pääsevät istumaan ja saavat vettä, jota ei
pikku Irja kumminkaan enää juo, vaikka huulet elehtivät. Silmät ovat
raollaan ja niistä vilkkuu valkoista. Tampereella 1916 alkanut kärsimys
päättyy. Kun äiti alkaa päästellä huppuja, huomaa hän, että isä on
koonnut lapsen ympärille kaikkein likaisimmat ketteet, joita äiti ei
viime viikkoina ole ehtinyt pestä.
Pikku Irja oli kuollut ensiksi. Sitten kuoli äiti, joka ammuttiin
kauhean kiihoituksensa vuoksi. Sitten kuoli Helmi, joka pakomatkalla
myös oli saanut taudin, ja sitten kuoli isä vankilassa. Sitten
suomalaiset jo saavuttivatkin täydellisen itsenäisyyden ja sitten alkoi
kiihkeä, vaikka aseeton taistelu kuninkuudesta ja tasavallasta.


Kun elämä riutuu

On heinäkuun loppupuoli, aikainen aamu. Vanha tuttu tunne kesän
katoovaisuudesta vivahtelee jo aamuauringossakin, sen kirkkaus
on jäykempää. Heinätyö on lopullaan, ruis vaalenee. Siellä
täällä katsahtaa toisestaan tietämättä ihmissilmä ulos aamun
koskemattomuuteen, ja elettyjen vuosikymmenien kertyneet elämykset
ovat kunkin silmän taustalla hetkisen saapuvilla ikäänkuin antamassa
väriä tämänkin hetken elämykselle. Ja päivä, vanha, iäti kiertävä
jättiläisilmiö, nousee taas ja ottaa kaiken elämän haltuunsa -- elämän
ja kuoleman. Valtava on tämmöinen aamuhetki, kun miljoonat erilaiset
ihmissielut siirtyilevät unen todellisuudesta päivän harhaan.
Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta
sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa
oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies,
jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä
takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja
virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo
vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa
on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden
jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä
vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä
ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti
yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on
kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin
antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä
liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella
nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon
pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja
unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja
totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.
Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu
ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta
on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan... Mummu menee ja
täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle.
Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian
ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus,
tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.
Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta
ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen
avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja.
Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan
nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet.
Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten
kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta
että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän
katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia
toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja
leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan
pojan yksinäistä heräämistä.
Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden
ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä
hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt
sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä
herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään:
kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka
päivä vieläkin näin nousee... Mummu haukottelee kevyesti ja hänen
unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista
marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta
ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen
yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu
menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy
torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut
siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin
tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se
tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin
pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi.
Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja
pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli
melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään
kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä
oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti
taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö... Ja
sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin
silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen,
ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan
kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata
ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana
ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä,
mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään.
Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa,
ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu
käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että
suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime
jouluna sitäkin vielä oli... Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun
silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta
hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?
Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja
sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen
akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa
Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä
painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että
taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan
riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen
mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen
juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.
* * * * *
Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se
ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä
on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet.
Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus
kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun
heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian
niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään
niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion
keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu
siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja
uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan
kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.
Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun
pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua
iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan,
perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan
talven elämästä.
Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin
laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen
töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin
istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä
niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se
vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden
kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle
poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on
käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin
läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan.
Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on
mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan
suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen
heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut
määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.
Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän
näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että
sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. -- Jos minä
kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa
aamupannuaan kiehuttamassa... Ei saada edes silakoita tänä syksynä,
ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat -- saataisiin edes
suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta -- minun
on mentävä niittämään -- on mentävä vaan -- ehtoopäivällä minä saan
korjata ne ruot sieltä -- pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset
ajat.
Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se
aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin
vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin
onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy
leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.
Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan,
raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle
vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa
päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on
se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan
luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa
puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona
odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen
ripillä käynti... Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui
ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta,
johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen
mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin
kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä
hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän
tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku,
kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän
laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä.
He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin,
kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. -- He olivat ottaneet
kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli
huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti
saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan
Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti
noissa yhä karttuvissa häiriöissä.
Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla
heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on
tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään
taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset
vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin
menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin
asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen
kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen
omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien
monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.
* * * * *
Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna
on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei
keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä
entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa
helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen
kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan
kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa,
laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi
tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin
kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää;
perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.
Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa
sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin
vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka...
Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan
tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On
tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä
hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.
Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta
taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he
kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun
olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia,
sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa
perästäkään hevosta.
Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka
ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan
nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua,
on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on
nukahtanut.
Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä,
kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä
ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu
jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän
nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee -- taatan
silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen
avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei
hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on
korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina
ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin
ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä
enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää...
Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan
mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin
heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei... Taata on jo luokonsa laidassa
ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden
rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän
katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut,
tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin
yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa
jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti
pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen,
ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys...
Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.
Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän
mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta
katsovat armahtamattomina synkät pilvet.
Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun
avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti
vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi.
Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa.
Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli
tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli
ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa
hyvin, hyvin kauan sitten.
Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato
runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle
harvinaisen suosiolliset.


Kadonnut

Martti Virtanen -- nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan
löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten
Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että
joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä
mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin
näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu
varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka
tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen,
joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien
hävinnyt.
Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan
piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää -- nyttemmin kuollutta
-- ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla
kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella.
Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta
perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen
kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö,
paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen
äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan
Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän
puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä
uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa,
joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja
vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa.
Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt
olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen
poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan,
kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä
tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen
sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien
ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai
äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan
Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja
päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille
ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.
Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa
oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä
lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa
kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista,
puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti,
ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli
sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen
nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden
alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme
kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean
matkimisen arvoista.
Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää
vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä
pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut
eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan
ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli
surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri
etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella
ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan