Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 4

Oli onneksi äidin ja pojan keskinäisille väleille, ettei heillä miesten
lähdettyä ollut juuri mitään puhumista. Ilmassa tuntui lähestyvien
uhkaavien tapausten paino, jonka alta eivät niemisläisetkään voineet
vetäytyä. Seinät ikäänkuin kävivät läpinäkyviksi ja kaiken maailman
ihmiset yhtenä joukkona katsoivat tänne päin. Niin Kalle kuin hänen
äitinsä näkivät todellakin kaikki muut ihmiset tällä hetkellä vain
_yhtenä_ joukkona; sillä seikalla, että he sotivat keskenään, ei ollut
mitään kiinnevoimaa niemisläisten tajuntaan. Koko tämän vakavan ja
ahdistavan kysymyksen suhteen he eivät aavistaneet muita näkökohtia
kuin yksilöllisiä.
Tunnin päästä miesten lähdettyä tuli äiti, lapsi käsivarrellaan Kallen
tykö ja sanoi: "Etkö sinä jo lähde?" johon Kalle vastasi: "Kai mar minä
tästä kanssa lähden." Murhenäytelmä oli alkanut.
* * * * *
Se oli alkanut ja ensimmäinen uuvuttava näytös kesti tasan seitsemän
viikkoa, kynttilänpäivästä palmusunnuntaihin. Kalle meni tietä
pitkin Rinnelle päin paremmat vaatteet ja uusi villapaita yllään ja
mielessä tunne siitä, että tämä hänen menonsa ei ole ollenkaan hänestä
riippuvainen. Hänen ohitsensa ajoi hiljallensa kaksitoista hevosta,
laitiot täynnä eri asennoissa loikovia miehiä, laulaen jotain uutta
laulua -- "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on". Ne eivät sanoneet
päivää eivätkä lakanneet laulamasta hänen kohdallaan. Ne pysähtyivät
Rinnen kohdalle, melusivat ja menivät sisälle. Kun Kalle sinne saapui,
niin siellä syötiin, Rinneska toi Kallellekin voileivän, joka oli tehty
nopeasti ja tasoittelematta. Samalla hän sanoi jonkin leikkisän ja
ystävällisen sanan tervetuliaisiksi. Muutamia muitakin naisia hääri
ruokatoimissa ja kaikki he olivat erinomaisen reippaita ja ikäänkuin
pitotunnelman vallassa.
Se oli kynttilänpäivä. Ja siitä hetkestä ruveten olivat Niemisen Kallen
tottumattomat aistit yhtämittaisen oudon sohinan vallassa. Se muistutti
lievää jatkuvaa kuumetta, joka ei tee kipeätä, vaan tuntuu joskus
melkein nautinnolliselta, kun silmät katselevat toisten toimia ja
mielikuvitus liittää niihinkin vaistomaisesti samanlaisen tahdottoman
kuumetunteen. Ne, jotka eivät tänne kuuluneet, poikkesivat nöyrän ja
köykäisen näköisinä pyytämään kulkulupaa; toiset olivat kovasti hevelin
puheliaita. Sanomalehdet vilisivät Helsingin päämiesten määräyksiä;
pian supistiin myös murhista, jota sanaa tosin ei koskaan käytetty.
Päivät pitenivät, kaateiset tiet kertoivat tuhansista kuormista,
jotka hiljaisina jonoina olivat liukuneet kirkonkylää kohden ja siitä
eteenpäin.
Kallen elämyksistä oli oudoin ja hänen sisimmälle luonnolleen
oikeastaan vastenmielisin paikkakunnan talollisten tavaton nöyryys. Ei
niitä tarvinnut kahta kertaa käskeä; muutamille annettiin joskus pelkän
huvin vuoksi jokin määräys, jonka he naurettavalla täsmällisyydellä
täyttivät. Eräältä kerran huomaamatta jäi semmoinen noudattamatta,
ja se ilmestyi seuraavana päivänä esikuntaan ja tarjosi vapisevalla
äänellä sataa markkaa. Sanottiin, että pitää olla sata viisikymmentä.
Sillä ei ollut mukana muuta kuin sata neljäkymmentäseitsemän markkaa,
jonka vuoksi sai antaa sen sata markkaa ja vaihtaa saappaansa
Letku-Jussin tallukkaisiin.
Niin jatkettiin ja tämän uuden elämän juuret tunkeutuivat yhä
syvemmälle vanhan elämän kasvinaloille. Eräänä päivänä seisoi Huiku
tiellä talonsa kohdalla, kun Kalle oli menossa noutamaan säästöpankista
rahoja. Kallen oli tuskallista kulkea Huikun ohitse sen säälittävän,
lähentelevän vakavuuden vuoksi, joka asui Huikun muuten naljaisilla
kasvoilla. Kalle meni menojansa, vaikka Huiku teki toverillisen
pehmeällä äänellä hänelle jonkin kysymyksen, että joko tämän kulman
kyytimiehet ovat palanneet. Huiku lähti hänen jälkeensä ja huusi
nimeltä. Kalle pysähtyi vastenmielisesti. Huiku pisti hänen käteensä
suuren setelin ja puhui, että jos pitäisit vähän minun talo-huononi ja
henki-huononi puolta, vaikka kyllä tavaraa saatte senpuolesta... Kalle
ei hennonut olla ottamatta seteliä, vaikkei hän koko asiaan pannut
vähintäkään mielenkiintoa.
Kalle oli itse juuri menossa ottamaan isompia rahoja säästöpankista.
Miesten palkkarahat eivät olleet saapuneet aikanansa ja sen vuoksi
täytyi nyt ottaa täältä.
Tämmöisellä yksinäisellä pankkimatkalla pyrkivät Kallea muutenkin
kiusaamaan eriskummalliset ajatukset. Ei tosin minkäänlaista varjon
väikähdystäkään sinne päin, että tässä olisi mitään väärää tai
rikollista. Kallen tajunnassa ei oikea- ja vääräkysymyksellä näiden
asioiden kanssa ollut niin minkäänlaista kosketuskohtaa. Jos hän nyt
keskellä päivää menee ja ottaa säästöpankista kymmenentuhatta miesten
palkoiksi, niin on se yhtä luonnollista kuin se olisi ollut luonnotonta
vielä silloin marraskuussa. Hän oli kyllä havainnut, että jotkut olivat
kahmaisseet jotain omiksikin hyvikseen, ja se tuotti hänelle aina
melkein ruumiillista kipua. Paljon sitä oli semmoistakin, mutta se ei
ollut pahinta. Pahinta oli, näin yksin ajatellen, se, että hän, Kalle
Nieminen, ja ne muut siellä Rinnellä olivat joutuneet näin tavattomaan
asiain aallokkoon, josta ei näkynyt rantaa ei edessä eikä takana.
Peräytyä ei voinut, siihen ei ollut mitään muuta mahdollista muotoa
kuin lahtarien tulo ja siihen ja sen seurauksiin ei Kallen mielikuvitus
pystynyt. Mutta entä jos tämä jatkuu ja menestyy? Mitä sitten? Mitä
tämä oikein on? Ruvetaanko vielä työtä tekemään? Miksei koskaan puhuta
töistä? Kuinka ensi kesä ollaan? Mikä tästä oikein peräksi tulee? Nyt
on Rinnellä jo hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Se menee ja puhuu
sitä räntti-kieltänsä aamusta iltaan.
Asioiden rannaton -- ja kuten Kallesta pohjaltaan tuntui -- älytön
ja tarkoitukseton aallokko, se Niemisen Kallea tässä kaikessa eniten
huimasi ja sen vuoksi hän syvimmässään niin kovasti himoitsi rauhaa
näistä kaikista. Sellaisissa asiain sokkeloissa eleleminenhän oli
tunnusmerkillisin piirre siinä kuvassa, jonka Kallen vaistot olivat
lahtarimaailmasta luoneet. Niillähän ne juuri olivat protokollat ja
asiakirjat; nehän eivät saaneet junaa kulkemaan ilman asiakirjojaan,
mansettejaan, virkojaan. Kallen mielestä oli jotain toivottoman
naurettavaa siinä, että heikäläistenkin oli semmoisia yriteltävä:
pöytäkirjoja ja valtakirjoja.
Tällaisten yksinäisten ahdistavien arvelujen jälkeen oli hänelle
kymmenentuhannen ottaminen pankista yhtä mitätön asia kuin yhden
tuhannen ottaminen äsken Huikun sormista.
Ja käymään vedetty kello kävi laahusti yhä käyntiään. Sadat tylstyneet
aivot tuhertelivat tuhansien kopelosormien välityksellä pykäliä ja
"traportteja". Moni hämärä velvollisuus täytettiin sellaisella riitaan
asti kehittyvällä tarkkuudella, että sitä täytyi jumaltenkin nauraa. Ja
sillaikaa kulkivat nuoret ruokaantuneet huligaanit kaula sangalla ja
hymisivät hiljaa itseksensä sitä vaikutusalojen suunnatonta rehevyyttä,
mikä nyt oli auennut. Mutta penikulman päässä jyskivät tykit jo
toista kuukautta ja yhä uudet hevosjonot laahasivat sinne ammuksia ja
etäisten maanpaikkojen miehiä. Siellä olivat lahtarit, joita ei kukaan
ollut nähnyt. Kuultiin, että heitä oli kaatunut taas senkin järven
jäällä kuusisataa. Mitä lahtarit _oikeastaan_ olivat ja mistä niitä
oli niin paljon? Minkä vuoksi he lähtivät kaatumaan? Jos oli Niemisen
Kallelle punaisten taistelu hämärää, niin oli lahtarien taistelu aivan
käsittämätöntä, ja sen vuoksi niiden voitonmahdollisuus ei tullut hänen
mieleensä enempi kuin toistenkaan täkäläisten mieleen. Kuka voisi
voittaa kaikki maailman sällit, kun ne näin ovat yhtyneet? ja vielä
Venäjän sällit, jotka ovat niin paljon ylempänä näitä kotoisia?
Niin sitä kyllä sopi luullakin. Mutta maarianpäiväehtoona vielä
hämärissä vonkuivat tykit niin kiihkeästi, että Koivisto, vanha
kaljupää äijänrehju, jolla oli kirjoittelemisen intohimo, ei enää
viipynyt pöytänsä ääressä. Hän oli yötä päivää "laatinut" jotakin,
parta oli jäänyt ajelematta, hän oli kuin tautivuoteelta noussut,
kun hän meni puhelimeen. Aikansa yritettyään kunnollista puhelua
hän huomasi puhuneensa yksin. Tykinjyske ja kiväärinrätinä olivat
katkenneet. Maailmaan oli äkkiä tullut kuumeinen hiljaisuus. Mikä
nyt oli? Ei ollut Rinnekään kotona, se oli päivällä jo mennyt sinne
rintamille päin. Rinneska ja lapset katselivat kauhistunein silmin. Ei
kukaan tiennyt mitään muuta kuin että oli sydäntä leikkaava hiljaisuus.
Vanha Koivisto, joka oli ollut lukemattomissa toimissa puheenjohtajana
ja piti sitä seikkaa elämänsä murtumattomana perustana, hänkin vapisi
ja vaikutti naurettavalta yrittäessään pitää tavanmukaista esitelmäänsä
jostakin kratekiikasta. Yksi sanoi: "Eikös Koivisto enää kirjoittele?"
ja kun kaksi sälliä toisiinsa merkitsevästi katsahtaen lähti ulos, niin
hän jatkoi: "Ne miehet kirjoittele vielä tänä yönä."
Jäällä näkyi ensimmäisiä pakolaiskuormia mustina liikkuvina
läjinä. Rinneska ei saanut mitään selvää vastausta telefonista.
Kyökissä retkotti vielä äsken tuotu sianruhon puolikas ja avattu
voitynnyri. Koivisto sai aikaan, että mentiin taloista määräämään
hevosia. "Ja jos kysytään kuka käski, niin sanokaa, että Taipaleen
yhdistyksen puheenjohtaja." (Puheenjohtajasta Koivisto puhui vielä
mestauspaikallakin.) Vasta yhdeltätoista tuli Rinne yhdessä jonkun
kirkonkylän esikuntalaisen kanssa. "Mikä nyt on?" kysyi Rinneska.
"Helvetti nyt on", sanoi Rinne ja meni suoraan puhelimeen.
Lopullinen lähtöpolska oli alkanut. Puhelimessa puhuttiin nyt paljon
asioita, joita jännittyneet korvat kuuntelivat pitkin pitäjää ja joita
sittemmin naureskeltiin komppanian ruokapöydässä. Seitsemän viikkoa oli
kulunut siitä varman kirkkaasta kynttilänpäivästä, jolloin Niemisen
Kalle lähti Rinnelle. Nyt oli palmusunnuntai kohta valkenemassa.
Perheellisten miesten ja naisten kasvoissa asui seisahtunut kauhu,
kun he sonnustivat itseään ja omiaan pakomatkalle, mutta nuorten
ruokaantuneitten huligaanien silmissä paloi sellainen elämisen
riemu, kuin olisi heille nyt vasta alkanut se, jota odotellen he
tähän asti olivat vetelehtineet. Ja se olikin heille alkanut, sillä
monet näistäkin tiesivät jo, missä jäähtyvää yksityistä verta äsken
isketyistä haavoista parhaillaan huppelehti.
Niemisen Kalle sai tilaisuuden pakoyönä neljän aikaan pikimmältään
käydä kotona. Hänen mielensä oli jo laskeutunut olosuhteiden tasalle,
hän tiesi, että muutamia paikkakuntalaisia oli juuri surmattu, ja se
seikka vaikutti häneen omituisen vapauttavasti. Hänestä ihan tuntui,
ettei hän ole ollenkaan ollutkaan mukana näiden toimissa. Se vanha
raittihenki ikäänkuin pisti päänsä esiin ja nauroi hänelle, että
hän sittenkin vain oli seitsemän viikkoa täysissä tosissaan ollut
sen asiaa auttamassa. Hän tunsi olevansa melkein vanhan Koiviston
veroinen, jonka kaljua päätä ja näivettyneitä aivoja hän koko ajan oli
tuntenut säälivänsä, koska niiden ärtynyt ahertelu aina oli tuntunut
niin surullisen naurettavalta. Eihän siihen kirjoittelua tarvita kuin
porvareita tapetaan. Ja sitähän se oli ollut: se vanha sakkihenkihän
tässä pohjimmaisena oli ollut. Kansanvaltuutetut ja muut prokuraattorit
-- hm -- he olivat varmaan semmoisia vanhoja Koivistoja, jotka luulivat
tässä tosiaan olevan jotain asiaakin... Kalle käveli tietä pitkin,
kuunnellen hirvittävää hiljaisuutta ja muistellen äitiänsä ja lastansa,
jotka puoliuneliaina olivat jääneet kotiin aikomatta paeta... Nyt
siis tulevat ne lahtarit, joitten olemusta hän ei ymmärrä. Nyt ne
tulevat ja hän, Niemisen Kalle, jää yksin ottamaan niitä vastaan, hän
osaa niille sanoa monta asiaa joita nekään eivät ollenkaan tiedä. Hän
on jo kerran nähnyt yhdet veriset turkit, joista sanottiin, että ne
ovat lahtarivainaan. Silloin häntä jo säälitti, sillä hänestä tuntui,
että se lahtari oli kuollut saamatta tietoa kaikista asioista. Nyt ne
tulevat ja hän saa niille selittää...
Aamu-yö oli todellakin kovasti hiljainen. Ei laukausta, ei edes
pakenijain muminaa kuulunut, vaikka kaksituhatta miestä ja joukoittain
muuta väkeä oli jonkin tunnin aikana tästä ohi paennut.
* * * * *
Kun Niemisen Kalle siis tunsi itsessään, ettei hänellä perästäkään ole
mitään yhteyttä näitten sällien kanssa, niin ei hän liioin pelännyt
sitä, mitä tuleva oli. Hän pistäytyi vain johonkin tuttuun tölliin
odottamaan vangiksi joutumistaan. Sisäisiä pettymyksiä oli Kalle paljon
kokenut ja pettymys tuli tästäkin. Kun ensimmäiset valkonauhaiset
tulivat siihen tölliin, ajatteli Kalle: nyt minä siis näen niitä
läheltä. Ja hän näkikin, mutta näiden olemus oli tykkänään vieras
kaikille hänen mahdollisille kuvitelmilleen. Nämä olivat punakoita
kyömynenäisiä pohjalaisia, joille hänellä, Niemisen Kallella, ei
voinut olla mitään selitettävää. Matkalla ne vain puhelivat siitä,
jätettäisiinkö ukko kankaan laitaan vai viedäänkö herja perille.
Mitä lähemmäksi päämajoja päästiin, sitä selvemmin ailahteli ilmassa
se vieras itsetietoisuus, jolla ei ollut Kalle Niemiseltä mitään
opittavaa. Jos hän näille kertoisi huomiostaan, ettei hän sentään
kuulukaan paenneitten punaisten joukkoon, että hänellä on vanha äiti
ja lapsi, niin nämä nauraisivat. Siinä tuli vastaan kuorma, jossa oli
vanha Koivistokin; saattomiehet huusivat jotain näille saattomiehille.
Kalle ymmärsi asian; hänen luontoaan karmaisi, niinkuin olisi lievä
salama jatkuvasti kulkenut hänen ruumiinsa läpi. Entisyys, vieläpä
eilinenkin, oli äkkiä siirtynyt huimaavan kauaksi. Siellä jossain oli
hänellä ollut äiti ja lapsikin ja vielä kauempana Selma, lapsellinen
Selma. Silmäkulma pyrki kuumenemaan, mutta hän puri hampaitaan.
Salamantunne jatkui yhä tainnuttavampana, kohta kai hän siitä pääsee.
Tässä eteisessä lemahtaa sikarinsavu, pihamaalla kävelee Huiku.
Vormupukuinen herra menee sisään ovesta. Eivät nämä ole lahtareita,
nämä ovat jotain muuta, josta ei punaisillakaan ollut aavistusta.
Kallen hätä oli suuri. Se ei johtunut niin paljon kuolemanpelosta
kuin siitä tunteesta, että hänen ja näiden ihmisten välillä on tuo
hirvittävä ymmärtämättömyyden kuilu; ettei hän mitenkään voi näille
sanoa sitä jotakin, jota nämä eivät tiedä ja joka kumminkin olisi
kaikki kaikessa. Hätääntyneet aivot koettivat hirvittävässä tuskassaan
hakea jotakin. Ei mitään puolustusta, ei armon pyyntöä, niistä ei
nyt ole kysymys. Mutta jotakin, jotakin; hänellähän ei ole mitään.
Aikaisimman lapsuuden kultahetket tulevat etäisyydestään aivan lähelle
ja vaativat häneltä jotakin. Ne eivät ole koskaan aikaisemmin noin
tulleet; nyt ne tulevat ja kysyvät, mitä hänellä on. Ja hän tuntee,
että hänellä pitäisi olla niille jotakin näyttämistä. Kohta hänet
ammutaan eikä hän ehdi enää mitään hankkia. Auttakaa, auttakaa...
Rakkaus poikaan tuli Niemisen Kallelle siksi mitä hän etsi. Hän ei
ollut sitä rakkauttaan koskaan tietoisesti tuntenut, nyt se humahti
hänen tietoisuuteensa pelastavana ja uuvuttavana Hän on laiminlyönyt
Viljon, se ryömii nyt kotona ja odottaa. Hänen sielunsa ja ruumiinsa
täytti suloinen, järjetön varmuus siitä, että hän vielä saa ottaa pojan
syliinsä. Kuolema, kuolema, eihän se ole mitään erinomaista. Hän pääsee
vielä Viljon luo, Viljon ja Selman.
Kallen varmuus ei horjahtanut koko tutkinnon aikana. He sopivat
erinomaisen hyvin yhteen tuomarin kanssa. Kalle ei horjahtanut vielä
sittenkään, kun tuomari lopuksi sanoi tjah -- ja oli pitkän ajan vaiti.
Hiukan malttamattomuutta hän tunsi, olisi pitänyt kaikki pikemmin käydä.
-- Tjah, sanoi tuomari taas, kyllä asia on niin, että minun on
kysyttävä, mikä on teidän viimeinen toivomuksenne.
Kalle ei tahtonut osata sitä sanoa.
-- No, eikö teillä ole mitään? kysyi tuomari tiukemmin.
-- Kävisin katsomassa äitiä ja Viljoa, sanoi Kalle vihdoin. Itku oli
tulemaisillaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pilannut koko asian
sillä, että sanoi sen.
-- Mikä se Viljo on? kysyi tuomari. -- Se on minun poikani. -- Kuinka
vanha? -- Toisella vuodella. -- Joko se puhuu? -- Puhuu se vähän. --
Onko sinne pitkä? -- Viisi kilometriä.
Tuomari katsoi kelloaan ja sanoi: -- Te saatte käydä sanomassa hyvästi
äidillenne ja Viljolle. Tulkaa sitten yhdeksältä tänne silloin teidät
ammutaan.
Huiku hääri sotamieheksi muuttuneena toisten joukossa pihassa ja
kun näki Kallen tulevan ulos ilman vartijaa, hyökkäsi kiinni hänen
käsivarteensa ja alkoi huutaa, että mihin tämä pankkirosvo laputtaa.
Tuomari tuli kanssa portaille ja Kalle sai mennä. Koko kohtaus ei
muuten tehnyt Kalleen niin minkäänlaista vaikutusta.
Hän tuli kotiin, näki äitinsä itkettyneet silmät ja sanoi, että hänen
on yhdeksältä oltava jälleen tutkittavana. Äiti näkyi heti arvaavan
asian oikean laidan. -- Onko sinulla edes tupakkia? kysyi äiti. Kalle
huomasi, ettei hänellä tosiaan ollut. Äiti toi jonkun laatikon lopun
omista kätköistään ja meni sitten keittämään kahvia.
Kahvi juotiin mitään puhumatta. Viljossa oli hiukan kuumetta ja yskää
ja hän oli sen vuoksi itkuinen. Mutta kun isä sitten otti sen syliinsä
ja sanoi: "hyvästi nyt pikku kulta", niin se hymyili, näytti sormellaan
seinään ja äänsi: "kelloh -- kelloh". Äiti sanoi: "Älä huolehdi
Viljosta, kyllä me toimeen tulemme -- Jumalan avulla". -- Viimeiset
sanat sanoessaan ratkesi itkuun.
* * * * *
Minä joka tätä kirjoitan, tunsin hyvin Niemisen Kallen lapsuudesta
asti ja sain kapinan aikana tilaisuuden jotenkin tarkoin seurata hänen
toimiaan. Tunsin myös hyvin paikkakunnan mielialan ja tiesin, mikä
häntä kirjaimellisen säädännön mukaan odotti. Mielipahani oli suuri,
kun en saanut olla sillä paikkakunnalla silloin, kun Kalle tuomittiin.
Olisin ehkä voinut tehdä jotain hänen armahtamisekseen.
Sain kumminkin vielä kuulla hänestä. Tapasin vanhan tuttavani
tuomarin, joka vuosistaan huolimatta oli jättänyt kihlakuntansa jonkun
nuorukaisen haltuun ja itse ruvennut kenttätuomariksi, "koska tiesi,
että poikaklopit mielellänsä tekevät tyhmyyksiä", kuten hän sanoi.
Keskustelimme ja hienokseen väittelimme kuolemanrangaistuksesta. Kesken
kaiken hän kysäisi, tunsinko minä yhtä Kalle Niemistä kotokylästäni.
-- Kyllä, vastasin minä innostuen. -- Mimmoinen mies se oikein oli?
-- Minä kerroin mitä tiesin ja arvelin. -- Jaa, sanoi hän ja sytytti
uuden sikarin, sillä pojalla oli kyllä vahva syntisäkki, mutta se
oli niin reilun näköinen, että minä armahdin sen. Hän kertoi sitten
kuulustelusta ja tuomiosta ja jatkoi:
-- Minä sain Laurilan (suojeluskunnan päällikön) puolelleni, että
jos se tulee yhdeksältä eikä ruikuta, niin se armahdetaan ja Laurila
ottaa sen takuullansa pakkotöihin. Se tuli, ja naama yhtä silkona kuin
lähteissään, ei ollut nähtävästi itkenytkään. Kun se oli vähän aikaa
seisonut porstuassa, niin minä käskin sen sisälle ja ilmoitin asian.
Minulla oli oikein teatraalinen tunnelma, kun se vihdoin lysähti maahan
niinkuin lankavyhti ja minun yksinkertainen sielutieteeni oli osunut
oikeaan.
Me emme enää osanneet jatkaa väittelyämme kuolemanrangaistuksesta.
Silloin tällöin sanoi tuomari vain "juu -- juu" ja puhalteli savuja
sikaristaan. Luultavasti me molemmat koetimme mielikuvituksessamme
eläytyä Niemisen Kallen kahteen kotiinpaluuseen, jotka tapahtuivat
samana iltana, mutta olivat toisiinsa jotenkin samassa suhteessa kuin
kuolema ja ylösnousemus.


Pikku Irjan loppu

Kukapa olisi uskonut, että pikku Irja Kyllikkikin, räätäli Malmion
nelivuotias tyttö, sai uhrata henkensä semmoisessa sodassa, jossa
suomalaiset tuota pikaa hankkivat itselleen täydellisen itsenäisyyden
ja jossa molemmat taistelevat puolet ilmoittivat taistelevansa
vapauden puolesta. Malmion koko perhe kyllä tuhoutui siinä sodassa. He
pakenivat ensin toisten mukana ja Malmio itse joutui monituhantiseen
vankileiriin, jossa ennen tuomiotaan kuoli, "lihavampana kuin koskaan
eläissään ja valkoisena kuin lumiukko", kuten ehdollisesti vapautetut
palatessaan kertoivat. Malmion rouva taas oli niin ajattelematon ja
ansioitansa käsittämätön, että palasi jo parin penikulman päästä
takaisin, kun Irjan kuoltua hänen toinenkin lapsensa oli sairastunut.
Hän tuli lapsineen paikkakunnalle ihan vapaasti keskellä päivää --
vanha Korkee häntä vielä viimeisillä virstoilla kyyditsikin -- ja
samana iltana hänet ammuttiin että paukahti. Sairas vanhempi tyttö
kuoli sitten kanssa jossakin.
Mutta pikku Irja oli itsepintaisesti säilyttänyt hengenkipinäänsä niin
vaikeissa olosuhteissa, ettei olisi luullut sodankaan enää häneen
pystyvän. Ensin oli kuukausimääriä odotettu hänen kuolemaansa, sitten
oli jo lakattu odottamasta, alistuttu hänen jatkuvaan kurjuuteensa
ajatellen, että tottapahan kuolee kun hänen aikansa tulee. Niihin
aikoihin oli helppo unohtaa yksityisiä tukaluuksia, oli niin paljon
yleistä. Vasta kun tämä unho sodan pyörteissä oli tullut täydelliseksi,
oli Irjankin aika tullut; hän ikäänkuin tahtoi näyttää, että hän
kaikista pauhinoista huolimatta kykenee hetken ajan kiinnittämään
itseensä ainakin yhden ihmisen koko huomion.
Pikku Irjan tapaturma oli sattunut Tampereella loppukesällä 1916; joka
on vähänkin taipuvainen taikauskoon, saattaa nyt jälkeenpäin helposti
tulla siihen vakaumukseen, että tuolla onnettomuudella oli enteellinen
merkitys. Se räätälimestari, jonka työssä Malmio silloin oli, oli
ruvennut jollakin lailla rettelöimään tarihvista, ei ollut noudattanut
tarihvia; ja oli sitäpaitsi ajanut pois yhden sällin. Miehet jättivät
silloin mestarille lakon uhkan ja lähtivät kesken iltapäivää kävelemään
kaupungille. Malmionkin liikehti rauhallisen rentona helteistä
kotikatuaan ylöspäin, poikkesi portista pihaan ja näki silloin yhden
kaupungin lääkärin tulevan alas heidän portaita. Mikäs siellä nyt
oli? Hän tuli kyökkiin, jossa ei ollut ketään, mutta kamarista kuului
liikettä ja uupunutta nyyhkytystä; ovi oli raollaan.
Isän ja äidin kohtaus tämmöisessä tapauksessa, kun avioliitto on
näinkin pitkälle ehtinyt, on vaikea -- usein ruma. Miehen silmissä on
päällimmäisenä kiukkuinen syytös, kun hän niillä hakee vaimon silmiä:
sinä olet vetelä ja sinä olet huolimaton. Vaimo on mielestään jo
muutenkin tarpeeksi onneton, ja kun hän huomaa miehen silmissä tylyä,
niin vastaavat hänen silmänsä samalla mitalla. Ja tämän sanattoman
esikeskustelun jälkeen ei vaimo tahdo saada sanotuksi mitä Irjalle
on tapahtunut, sillä hänen pitäisi yhtaikaa samalla iskulla saada
musertavasti näytetyksi, ettei hän ole vähääkään syypää. Hän vaihtoi
kolme sanaa Heinoskan kanssa, sillaikaa irtosi Irja hänen kädestään ja
kun hän vielä jotain sanoi siihen asiaan, oli Irja juossut pyykkitupaan
ja juonut livekiveä. -- Se oli siis sinun ämmämäistä vetelyyttäsi
sittenkin. Mitä lääkäri sanoi? -- Vaimo ei vastaa.
Malmio oli kuvitellut, että kotona pitkästä aikaa tulee sisältörikas
hetki, kun hän kertoo uhkaavasta lakosta. Siitä ei nyt tullut mitään
kun sattui tämmöinen herpaannuttava sivutapaus. Eikä koko lakosta
tullut mitään, mestari suostui miesten vaatimuksiin, mutta kävi niin
nolosti, että se erotettu sälli oli jo ehtinyt livistää kaupungista,
jotenka vaatimusta hänen takaisinotostaan ei mitenkään voitu täyttää.
Mestari kyseli pirullisen hurskaan näköinä miehiltä, mitä hänen tässä
suhteessa oli tehtävä.
Tyttö ei kuollut, vaikka luultiin, se eli vaan, eli ja korisi. Kaiken
mitä se yritti syödä, se heti antoi ylön. Se laihtui ja itki hiljaista
uikuttavaa itkua. Pellavainen tukka kävi entistä kiharampaan.
Malmion perheessä vallitsi suuri kyllästyminen. Isä ja äiti riitelivät
usein: tulot eivät tahtoneet riittää. Irja tarvitsi alituista holhousta
ja se joutui vanhemman siskon huoleksi. Mutta siihen tarvittiin pakkoa
ja niin kuului Malmiolta usein molempien lasten itku yhtaikaa. Heidän
toimeentulonsa oli jo ollut niin hyvä, että heidän oli kannattanut
sillä hiukan kopeillakin. Nyt uhkasi koko perhe rappeutua, sen saattoi
jo nähdä naapurimuijien katseista. Ja vaikka kaupungista maalle
muuttaminen aina on mitä nöyryyttävin teko, niin tuli se kumminkin
Malmion rouvan mieleen semmoisina hetkinä, kun Irja oli nukahtanut ja
vanhempi tyttö päässyt pihalle leikkimään. Jos he nyt muuttaisivat
hänen kotiseudulleen, niin hän olisi sentään paljoa korkeammassa
arvossa nyt kuin sieltä lähteissään, sillä silloin hän oli ollut piika.
Näin ajatellessa tuntui siltä kuin Irjakin olisi nukkunut pitempään ja
rauhallisemmin.
Malmiota itseäkin kyllästytti. Vapaa-aikansa hän vietti jokseenkin
tyystin Työväentalolla, mutta sielläkin oli nykyään tympeätä. Puhe
alkoi keskiajan feotaalilaitoksesta ja päättyi nykyajan kapitalismiin;
mitä useampi sen oppi ulkoa, sitä useammin sen kuuli, ja sitä
tylsemmältä se tuntui. Jos muuttaisi maalle -- pitämään tuota samaa
puhetta. Ja pitkästä aikaa tapahtui, että kun mies teki ehdotuksen,
niin vaimo hillitsi itsensä eikä kivahtanut vastaan. Samana syksynä
he jo muuttivat, ja hämäränä iltana sanoi kylän raitilla yksi vaimo
toiselle: "Se Alviinakin on muuttanut tänne miehinensä." -- "Niin aina;
joko niillä kuinkakin on perhettä?" -- "On niillä kaksi tyttöä;
toinen on semmoinen huono, kun on saanut livekiveä, antaa ylön vaan
kaikki -- --."
* * * * *
Kukaan ei ole mielellänsä sairaan korisevan pikku Irjan parissa. Äiti
jättää Irjan Helmille ja Helmi jättää Irjan yksinään. Irjan on aina
jano, eikä tahdo saada hengitettyä. Irja kuulee usein puhuttavan siitä,
että hän kuolee pian. Mutta hän ei kuole vielä, hän pääsee ohi matalan
alkutalven. Silloin tällöin hän on lääkärin käsissä kuihtuneena,
uikuttavana, kiharatukkaisena. Vaikka hän itkee, taipuu hän silti
nöyrästi lääkärissä käyntiin. Matkalla hän katselee taloja, joista
toiset ovat ystävällisen, toiset tylyn näköisiä. Äiti tuntuu olevan
lähempänä taloja kuin Irjaa. Irja kuolee pian, mutta Irjan pitää
ensin tehdä tämmöisiä matkoja. Eipäs Helmi koskaan pääse tämmöisille
matkoille. Janottaa ja polttaa ja kurkku korisee.
On yksitoikkoinen talvinen iltapuhde. Seinän takana hurisee räätälin
kone aina vähän päästä pitkän kiihkeän hurinan ja vaikenee taas. Äiti
on kyllästynyt Irjan ruokkimiseen, ottanut sen syliinsä ja tuntee
silmissään kosteata. Hänen mieleensä tulee Jumalakin niinkuin jokin
voitettu, muistonakin kiusallinen seikka joltain entiseltä elämän
asteelta. Ei edes sairas lapsi siinä hänen sylissään sovi yhteen
Jumalan kanssa. -- Tuolla hurisee ompelukone, se ansaitsee hyvin, mutta
mikään ei meillä enää riitä ja joka päivä on katkerasti todettava
riippuvaisuus ympäristön talollisista. Ei ole sen tympäisevämpää
kuin Jumalan ajatteleminen näissä oloissa, tässä ummehtuneen kankaan
lemussa. Eikä pääse eroon tästäkään onnettomasta, ei kuole tämäkään.
Kuinka olikaan olevinaan silloin kun tämäkin syntyi ja sille nimeä
valittiin: Irja Kyllikki, uh! -- Malmion rouva tunsi kasvoissaan
väänteitä ja nytkähtelyjä ja tunsi että ne olivat rumia.
Pikku Irja olisi nytkin melkein mieluummin muualla kuin äidin sylissä.
Hän ei kumminkaan pyri poiskaan, mutta kun äiti aikoo ruveta häntä
riisumaan, niin hän panee vastaan. Hänellä on tällä hetkellä suunnaton
vastenmielisyys riisumiseen. Äiti tekee väkistä ja Irjan käheä itku
kuuluu isän korviin. Isä tulee, Irja näkee isän silmät ja viikset ja
parkaisee kiihkeämmin. Isä läiskäyttää häntä sormillaan takapuoliin.
-- Älä sitä onnetonta hakkaa, sanoo äiti väsyneesti.
-- Meneekö Irja nukkumaan, vai? tiukkaa isä.
Itku kuivaa kurkkua, siellä on ikäänkuin kuumia neuloja, jotka yhä
syöpyvät. Kuihtuneet kasvot ovat itkiessä nuhraantuneet, tukka näyttää
luonnottoman kiharalta ja vahvalta. Irja painaa päätänsä tyynyyn ja
tuntee siitäkäsin taas tänäkin iltana pienen olemuksensa ympärillä
yhden eletyn, hyvin tavallisen päivän äärettömän sisällyksen, joka
polttavaa kurkkua myöten yhäti koskettaa häneen.
Sillä lailla jatkuu päivien raskas sarja. Kun ei luonto saa lasta
paranemaan, niin se muovaa hänen elämälleen näissä poikkeusoloissakin
jonkinlaisen ehjyyden. On välillä joulunpyhät, Irjan kärsimys on
leppeämpää. Sitten aurinko alkaa paistella kamarin lattialle ja pikku
Irjan ajatus kääntyy ensi kerran selvästi kauemmaksi taaksepäin: että
ennenkin on ollut tämäntapaista auringonvaloa, että on niinkuin tässä
olemisessa jotain palautuisi. Yllään nuhraantuneita vaatekappaleita
hän istuu yksin kamarin lattialla, ja kun ei kukaan näe, painaa päänsä
lämmenneeseen riepumattoon, kuvitellen olevansa piilosilla hiljaisuuden
kanssa. Menee päiviä, joina ei ompelukone ole hurissut ollenkaan.