Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 3

Total number of words is 3670
Total number of unique words is 1918
22.1 of words are in the 2000 most common words
30.9 of words are in the 5000 most common words
35.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
emmekä tiedä, minne tuuli vie.
Elämä on tarkoituksetonta -- en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin
väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja,
enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden
rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla
yksinkertaisempaa seikkaa.
Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa
lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" --
sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän
avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot
alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja
kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta.
Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.


Aviopuolisot

Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven.
Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja
raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli
surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli
hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus
sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.
Järvisen asumus -- jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin
Järvinen -- näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat
peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia
kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu
katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi,
että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli
semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa
taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata
höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä
asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä
olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan
uutistorppa.
Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä
senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo
kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä
väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti
se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin
jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi
pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa
suurempi akkuna ja muuri.
Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo
surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä
lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan
Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.
On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen
kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on
jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy
riitaa aviopuolisoiden kesken.
Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään.
Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen,
että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy
aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset
puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä
vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo
on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia,
mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei
ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi... Ja asuinrakennus
jää tältäkin syksyltä valmistamatta.
Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on
polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo
ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta
on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun
pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman
pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle
pudonneen sanomalehden.
-- Voi jumalauta, ääntää Järvinen.
Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan,
sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta;
hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla
viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän
ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute
ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä.
Jumalauta -- sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että
ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva
vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies.
Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän
osoittaisi hellyyttä vaimolleen.
Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee
että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on
ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle,
vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän
ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä
kohtaan lähentelee jo vihaa.
-- Mitä sinä tuiskit? sanoo mies.
-- En minä mitään tuiski. Mene pois siitä, että-mä saan sängyn siivota.
Kyllä tämä on, ähkäisee mies noustessaan.
-- No mikä nyt taas?
-- Koko tämä komento.
Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja,
ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun
kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä
muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä
näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut
sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät
ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin
valmistaminen.
Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se
häärii -- eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen
-- se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä
vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun,
joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin,
sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä
lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on
valmista.
Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään,
laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen
näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:
-- Silakoita ei ole enää. Tuonko-ma sen voin lopun?
Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet
neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota.
Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana
sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet,
mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole
sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän
karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän
velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin
yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta
se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta,
paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.
Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään
ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja
Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän
nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema
äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään
sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän
viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä
ei ole tuota ämmää -- se on se... Mutta olisi se vähästä mukavaa
muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.
Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten
vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän
hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina
nallia.
Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet,
sadat aikaisemmat.
* * * * *
Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota
kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.
Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti
jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla
tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista
havaitessaan aina alkoi murjottaa.
Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia
kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä
oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa,
ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden
henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän
mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että
hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä
rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat
pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että
oli jotain jätettävää.
Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää,
että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se
on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian
esittämisen.
Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo
sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on
miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.
-- Tämä on sitten yhtä kirottua -- et ikinä, et ikinä sinä... Mies ei
löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin
hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun
Iita ei _puhu_ mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen
maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin
sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies
niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin
hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta
tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee
pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat
työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa:
-- Mitä minä sitten otan -- en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä
tuolla lailla mökötät.
Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko
ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti
minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita
taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti
huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua
perimään.
-- Eikö sulla enää ole?
-- Mistä sitä olisi?
Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika
lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. -- Kyllä minä rahaa sitte lähetän
oitis kun ma tilin saan. -- Iita hymähtää siihenkin.
Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee
työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän
on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän
on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.
Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin
jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.
Kohta menee Järvinen jo herttaista metsätietä kylälle päin.
Auringonvalo on vallan toisenlaista kuin aamulla mennessä. Hän on
raikas ja vapautunut. Pienessä talli-pirtissä istuu vaimo silmissä
laimeat kyyneleet, jotka hiljallensa huuhtoilevat pois tyttöaikaisten
sulojen heikkoja jätteitä.


Niemisen perheestä

Kalle Nieminen oli äitinsä ainoa poika; isä oli kuollut juuri niihin
aikoihin, jolloin Kalle tuli mieheksi.
Ihmiset olivat omituisesti kiinnittäneet huomiotansa Niemisen väkeen.
Niemisläisten elämässä oli ikäänkuin jotain liian sopusointuista. He
puhuivat avoimesti kaikista asioistaan, mutta sittenkään eivät ihmiset
mielestään heistä mitään tienneet. Nieminen oli muurari ja oli suvet
melkein yhtä mittaa Tampereella. Talvisin hän teki nikkarin töitä
kotonansa. Tiettävästi hän siis ansaitsi melkoiset rahat, mutta ne
eivät näkyneet missään. Niemiseltä ei kuulunut mitään erityistä, piha
ja nurkat olivat aina puhtaat ja sisällä vallitsi tasainen elämä. Kun
sitten Nieminen Tampereella sairastui lavantautiin ja siihen kuoli,
niin ihmisten mielissä hienosti tulvahti, niinkuin olisi tapahtunut
jotain erinomaista. Vaikka toisistaan riippumattomien ihmisten suhteet
näennäisesti ovat aivan yhtäläisiä, yhtäkaikkisia tuttavuuksia, niin
vaikuttaa kumminkin yhden kuolema eri lailla kuin toisen. Paikkakunnan
mahtavimman isännän kuolema ei olisi tehnyt semmoista vaikutusta
kuin Niemisen. Siinä oli ikäänkuin jotakin kaunista, jota itsekukin
tunsi, virkkamatta siitä mitään toiselle. Oli kuin Niemisen kuolema
olisi todellakin juuri nyt pitänytkin tapahtua, sitä ikäänkuin vaati
se vakava sopusointu, joka aina oli säilynyt Niemisen asumuksen ja
perheen ympärillä. Läheisten tajunnassa kuului siihen sopusointuun
myöskin se, että Kalle oli heidän ainoa poikansa ja nyt juuri päässyt
kahdenkymmenen vuoden ikään. Hän oli suorakasvuinen ehjävärinen mies,
poskissa ajamatonta vaaleata karvaa.
Isän kuoltua joutui Kallen kannettavaksi suurempi vastuu tuon hienon
niemisläisen hengen säilymisestä. Perheen toimeentulossa ei ollut
mitään erityistä vastattavaa, mutta kumminkin Kalle tunsi isän
kuoleman jälkeen jollakin lailla kohonneensa. Kun hän kahden viikon
päästä sai sahalta tilinsä, olivat rahat ikäänkuin tärkeämpiä; hän
antoi ensikerran ne äidillensä. Äidin ja pojan taloudelliset välit
muodostuivat täten itsestään. Kallella ei ollut täyttä selkoa perheen
varoista, mutta kun hän sitten meni naimisiin, antoi äiti hänelle
kaikki ne rahat, mitä hän oli ansainnut kahtena vuotena isän kuoleman
jälkeen.
Siihen aikaan kun Niemisen Kalle jo julkisesti seurusteli tulevan
vaimonsa kanssa, seisoskeli hän myös joskus toisten poikain kanssa
kylän raitilla. Vaisto sanoi, että tällainen raitilla seisoskelu oli
hänelle näissä oloissa välttämätöntä, vaikka sydämessään tunsikin
olevansa siinä avuton ja saamaton. Se oli hänen elämänsä suuri ja
synkkä salaisuus, ettei hänellä ollut vähääkään todellista sällihenkeä;
muutamanlaiset rivoudet esimerkiksi olivat hänelle suorastaan
vastenmielisiä, vaikka hän sydämellisimmin nauroi niitä kuullessaan. Se
voittamaton hyväntunne, jota hän aina tunsi kotiin palatessaan, sekin
oli sitä samaa onnetonta lapsekkuutta: yhdestä polun kohdasta katsoen
oli pirtin päädyssä vieläkin se sama kiusallisen lämmin henki, joka
siinä oli ollut jo kiertokoulua käydessä. "Isä on kuollut, minä olen
tuon asumuksen mies, minä olen seuraa Selman kanssa."
Seurustelu Selman kanssa avasi hänelle sentään jonkinlaisen oikotien.
Hän vaistosi, ettei hänen nyt miesten lukuun päästäkseen välttämättä
tarvinnut kehittyä täyteen sällimäisyyteen; naimisiin hankkiva mies
oli yhtä täysi mies kuin sällikin. Raitilla seisoskelu oli kuitenkin
välttämätöntä ja kaikkein vaikeinta oli raittijoukosta luontevasti
suoriutua Selman seuraan. Täytyi suvaita ja pitää "kivana" sakin
henkeä, kuulla reimoja hyväntahtoisia rivouksia, nähdä toisten
leikillisesti kiusoitellen halailevan ja pusertelevan Selmaa
maantiellä. Sillä tämä oli joka tapauksessa Niemisen Kallelle kevyin
ja rauhallisin tie Sarvan Selman luokse. Ja Selman kanssa kahden
päästyään sai hän vapaasti hengittää, sai täysin päästää valloilleen
tuon perusheikkoutensakin. Hän ihan tietoisesti havaitsi Selmassa
_lapsellisuuksia_ ja nautti näistä havainnoistaan salaa sanomattomasti.
Mutta vähäpätöisemmissäkin ihmisen kehityskausissa on aina jokin
huippukohtansa. Kerran taaskin oli Niemisen Kalle yhtenä pyhäehtoona
poikien kanssa raitilla. Oltiin rauhallisella ja haluttomalla tuulella,
vaikka oli tanssitkin tiedossa työväen Pirtillä. Silloin lähestyi
joukkoa Huikun Jalmari, talon isäntä. Talollisia kohtaan tunsi joukko
yleensä kertakaikkista tylsää vihaa, joka ei kyllä tullut sanottavammin
näkyviin puheina eikä tekoina, se vain eli sameana ja jatkuvana.
Mutta Huikun Jalmarin suhteen voitti ihailu vihan, sillä Jammu oli
aika poika. Sillä oli talo Tampereellakin ja sen tiedettiin siellä
olevan tuttua "eri humujen" kanssa. Ja oman kylän poikien kanssa se
oli melkein hyvissä väleissä. Joukko näki nimittäin Huikun Jammussa
hartaimmat mieskohtaiset unelmansa toteutuneina. Talonjussi se kyllä
oli ja kapitaali, mutta ei se ollut sitä laatua, jota vihattiin.
(Niemisen Kallella, sivumennen sanoen, oli tässäkin kohden sisälliset
ikävyytensä: hänellä ei ollut mitään erityistä paikkakunnan talollisia
vastaan -- muita kuin Huikun isäntää, jota hän oli lapsuudestaan asti
kartellut. Kaikilla niemisläisillä oli tässäkin sama kanta.)
Huikun äijä siis lähestyi joukkoa viikset ja silmät kosteina, alkoi
veistellä poikien kanssa ja lasketella kullekin sopivia sukkeluuksia,
etenkin tyttöasioissa. Niemisen Kalle oli jännittynyt ja pyrki pysymään
niin huomaamattomana kuin suinkin, kasvoilla punastunut hymy. Mutta jo
se huomasi hänetkin ja sanoi jotain sakeaa Selmaan viittaavaa. Kalle
ei osannut vastata, hänen nenäänsä tunki jo Huikun hengen lemu. Huiku
otti rehevästi leikitellen häntä niskasta ja yritti heiluttaa, ja kun
Kalle punnersi vastaan, niin Huiku samaan tapaan tuttavallisesti sanoi
kiusoitellen: "Älä yhtään sankaile, kyllä minä sinun sentään vielä
lannistan." Kallen kasvoille oli unohtunut hymy, mutta silmät kostuivat
ja poskien puna kuumeni, kun hän työnsi toisella kädellään Huikua
poispäin, niin että se takaperin kammertui ojaan. Asia ei enää voinut
jäädä silleen. Kallen oli toistamiseen ja kiivaammin survaistava Huiku
ojaan.
Tällä kohtauksella oli Kalleen nähden monet pienet vaikutukset.
Samana iltana hän ilmestyi Selman kanssa Pirtille tanssiin ja tunsi
siellä koko ajan olonsa aivan erilaiseksi kuin ennen. Ikävältä se
ei tuntunut, vaan juhlalliselta ja ikäänkuin turvallisemmalta. Tuli
oudosti täälläkin mieleen, että hän on Niemisen asumuksen mies, on sama
kuin isävainaa eläissään. Ja Selman kanssa hänellä oli tanssin jälkeen
paljon puhumista, sellaista josta ei päiväsaikaan koskaan puhuta
oikean pariskunnan kesken. Se alkoi siitä, mitä Huiku oli maantiellä
naljaillut, ja päättyi kyyneliin, jotka olivat runsaammat ja rajummat
kuin missään muussa heidän kihlausaikansa yökohtauksessa.
Kalle ei ollut äitinsä kanssa koskaan puhunut Selmasta. Nyt puhuttiin
kylällä, kuinka Kalle oli kahdesti paiskannut Huikun ojaan ja mistä
syystä se oli tapahtunut. Siinä asiassa oli äidillekin paljon
sulatettavaa, sillä hänen tajunnassaan oli Kalle yhäti pikkupoika,
jota ennen kaikkea oli estettävä kiintymästä vieraaseen ilmapiiriin.
Erinomaisen varovasti ja etovin tuntein hän siis kerran johdatti puheen
Selmaan, sitten tyttöihin yleensä ja lausui heistä joitain hienoja
epäilyksiä siihen suuntaan kuin Huikukin oli raitilla naljaillut. Mutta
heti samassa käsittivät sekä äiti että poika, että oli tapahtunut
vaikea loukkaus niemisläistä henkeä vastaan. Äiti katui sitä puhettaan
syvästi; vielä kahden vuoden päästä se tuli hänen mieleensä, kun Kalle
Selman kuolinpäivänä, tottumattomasti verhottu lapsi sylissään, taas
muutti Niemiselle äitinsä tykö. Hän otti lapsen Kallelta ja purskahti
rajuun itkuun.
Kallen avioliitto ei ottanut oikein sujuakseen, vaikka he kolme,
äiti, Selma ja Kalle, panivat paraansa varjellakseen sitä kaikilta
häiriöiltä. Mitään varsinaisia häiriöitä ei oikeastaan sattunutkaan,
mutta muuten vain oli kaikki ikäänkuin pysähtynyt paikoilleen,
ensimmäisten päivien tunnelma viipyi viipymistään. Lapsen syntymisestä
oli kyllä niinkuin jotain uutta alkavinaan, mutta ei sekään päässyt
vauhtiin. Selma ei koskaan oikein toipunut synnytyksestä. Sitä
toipumista odotettiin ja odotettiin -- kunnes Selma kuoli. Kalle ei
sanottavammin murtunut, vaan pikemminkin parantui Selman kuoleman
jälkeen. Ensimmäisinä päivinä hän puheli ihmeellisen paljon äitinsä
kanssa, enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän vain istuskeli kotona,
puheli ja hyväili lasta ja kyseli äidiltänsä, millä iällä lapselle
mitäkin tulee tapahtumaan. Jos hän olisi osannut oloaan tarkastaa,
olisi hänen täytynyt sanoa, että hän oli tavattoman onnellinen. Tässä
kaikessa oli jotakin niin kovin ehjää. Mutta kun asiat ovat täpärällä,
voi pienikin seikka tehdä suuria... Kun Kalle oli menossa ilmoittamaan
Selmaa haudattavaksi, sattuivat menomatkalla asiat niin, että Huiku sai
tilaisuuden sanoa Kallelle nämä sanat: "No, et sinäkään saanut ämmääs
kauaa viljellä." -- Huiku ei ollut Kallelle siitä silloisesta ollenkaan
vihainen, mitäs niistä pöhnäpäissä sattuneista. Kalle oli mies niinkuin
muutkin ja sen vuoksi saattoi Huiku sille ämmän kuoleman johdosta sanoa
niin miesmäisen osaaottavasti kuin konsanaan.
* * * * *
Niin elelivät sillä paikkakunnalla Niemiset ja Järviset, niin myös
Muikut ja Mattilat ja Mikkolat. Ja samanlaista "paikkakuntaa" on
kaikkialla, suuria ja pieniä ihmispesiä on sijoittuneina soveliaisiin
maanpinnan paikkoihin. Ja ihmisten äärettömät elämyssarjat risteilevät
ja koskettavat toisiaan ja luovat seikkoja, jotka näyttävät olevan
kokonaan toista kuin ihmiset ja heidän aivoituksensa. Se on siitä, että
tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on -- tietää vielä vähemmän
kuin "tiedoton". Se on kaikki niin yksinkertaista, mutta jatkuvasti
viehättävää.
Selman kuoleman jälkeen tunsi Niemisen Kallekin vain luisuvansa siihen,
mikä maailmassa hänen ympärillään yhä jäyhempänä nouseskeli. Hänhän
oli hiljaisessa hengessään pitänyt onnettomana salaisena kohtalonaan
sitä luonteensa piirrettä, ettei hänellä ollut mitään oikeata
kykyä tuohon nouseskeluun, ei edes tuohon vaatimattomaan kotikylän
raittielämään. Mutta juuri Selman kuoleman jälkeisinä aikoina tapahtui
ikäänkuin järjestelmällisesti, hiljallensa, hyvin pieniä asioita,
jotka muuttelivat Kallen sisäisiä näköaloja. Sitä voisi ehkä verrata
johonkin lahoomisilmiöön luonnossa. Tuo viimeinen kohtaus Huikun kanssa
silloin kuolinilmoitusmatkalla oli jo pieni, mutta paha romahdus
yhdellä näköalan kulmalla. Siihen nimittäin jostain selittämättömästä
syystä hiipi mukaan se tosiasia, että Huiku oli _talollinen_. Oli vielä
niinkuin jotain kohtalon kiusaa siinä, ettei yksikään raittisälli
sanonut hänelle niin sanaakaan sen johdosta, että Selma oli kuollut;
he olivat kaikki sattumalta tavatessa niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Muuten tunsi Kalle yhä enemmän saavuttavansa sitä miehuuden
selkänojaa, jota sällien seurassa tarvittiin. Häneltähän oli jo vaimo
kuollutkin ja jäänyt pieni lapsi; ja hän oli vain yhtä jäykkä ja
oleili sakissa. Hän alkoi irtaantua äidistäänkin, hän havaitsi sen
itsekin. Ei hän tosin voinut myöntää, että tämä uusi suunta nyt olisi
mitenkään ollut sen parempaa kuin entinenkään. Elämä kyllä jotenkin
laajentui, mutta samalla se myöskin ikäänkuin tyhjentyi. Mutta ei se
entinen sisällyskään äiteineen ja muine semmoisineen enää tuntunut
miellyttävältä. Ja yhä selvemmäksi kävi hänelle se elämän ilmiö, että
oli talollisia ja että hän ei kuulunut niihin. Jonain satunnaisena
hetkenä hän tosin tunsi, että hänellä tässäkin kohden oli ristiriitaa
sakkihengen kanssa; hän ei vähääkään kadehtinut talollisia eikä pitänyt
heitä mitenkään ylempinä olentoina ja sen vuoksi vihattavina. Hänen
tunteensa heitä kohtaan oli jotakin aivan toista alkuperää.
Kallen äiti havaitsi tuon uuden suunnan hiipimisen aivan selvästi,
mutta hän ei osannut sanoa siitä muuta kuin että se oli hänelle
vierasta. Hänen ei tullut mieleensäkään sellainen ajatus, että Kalle
mitenkään huonontuisi. Selman kuolema ja lapsen eloon jääminen olivat
vanhuksen huomaamatta suuresti hienontaneet ja lämmittäneet hänen
äidinrakkauttaan, ja niinpä hän melkein tyydytyksellä suhtautui Kallen
alkavaan vieraantumiseen, vaikka jo tapahtui joskus niinkin outoa, että
poika sanoi äidilleen jotain vihaisesti. Kaikkien sattuneiden tapausten
jälkeen ei Kalle hänen mielestään voinut juuri toisenlainen ollakaan;
jos joku elämän suunta katkesi, niin otti elämä tietysti toisen suunnan.
Marraskuussa 1917 oli Niemisen Kalle jo mukana silloisessa
joukkotoiminnassa. Haulikkoa hänellä ei kyllä ollut, mutta koko
sunnuntaipäivän hän oleili joukoissa kirkonkylän vaiheilla ja näki
kaikki asetoimet ja muut tarkastukset. Maa oli jäässä ja rattaanpyörät
tärisivät, kun joku talollinen saattoi pyssyjänsä esikuntaan. Illalla
Kalle tuli kotiin, joi kahvia äitinsä kanssa ja hymyili hänelle,
niinkuin olisi tavoitellut veikeyttä kertoessaan päivän tapauksista.
Iltapimeässäkin hänen vielä teki mieli lähteä jonnekin; äitinsä
ihmeeksi hän lähti ulos, sanoen menevänsä "vähän vaan". Hän käveli
ja seisoskeli ulkosalla. Järvellä meni laiva, tulet sammutettuina,
siellä saatettiin pois ryssäpoikia ja naapuripitäjän miehiä. Ehkä
siellä vietiin pyssyjäkin. Maailmassa oli uusi henki. Vanha henki
talollisineen, isän aikoineen, hempeine tunnelmineen oli jossakin
kyyrysillään pimeässä ja ikäänkuin toivoi, että tätä pimeyttä nyt vain
jatkuisi. Ilma oli kostean raikas ja raaka, täyteläisesti tulkiten
sällimäisyyden, oikean sakkihengen juhlallista puolta, semmoista mikä
sisältyy sanaan työväki silloin kun se oikein sanotaan... Ensi kerran
tunsi Kalle vapautuneensa tuosta salaisesta kykenemättömyydestään. Hän
tunsi tuon raa'assa marraskuun illassa vallitsevan nykyisyyden leyhkän
omakseen. Tämä on työväen aikaa; työväellä on taloja, sanomalehtiä,
omia isoja herroja. Sällit ovat maailmaa kulkeneet, ei niitä petetä
eikä voiteta.
Tähän marraskuun iltaan sisältyi Kallen korkein tunnelma tällä alalla;
kun se oli koettu pimeässä hiljaisuudessa, niin ei se voinut ehjänä
soveltua muunlaiseen tilanteeseen. Kallen kehitys tähän suuntaan
pysähtyi taas tähän iltaan, tuli samanlainen pysähdys kuin aikoinaan
avioliittoon mennessä. Hänen suhteensa näihin uusiin asioihin jäi
paikoilleen ja hänen huomaamattaan se tietysti taantuikin uutta
kaikkein mahtavinta romahdusta kohden, josta jälleen uusi syvällisin
kausi oli alkava. Sen kauden ensimmäisiin nyyhkytyksiin tahdomme hänet
saattaa.
Kallen sileät vaaleahaiveniset kasvot kävivät totisiksi, kun
helmikuun alussa kaksi kylän arvokkainta sälliä -- toinen oikeastaan
palstatilallinen -- päätä pahkaa saapui hänen luokseen, ihan niinkuin
mennään vieraanmiehen kanssa jotain velkaa irtisanomaan. He ottivat
tupakkia, istuivat tuoleillaan ja puhuivat toistaan säestellen ensin
ilmoista ja sitten pääasiasta. Se oli sitä, että Kallen oli nyt
kanssa yhdyttävä. Kun oli pyhäpäivä ja nämä olivat tuttuja ikämiehiä,
jotka eivät koskaan olleet niemisläisille pahaa sanaa antaneet, niin
tarjosi Kallen äiti heille kahvia ja otti osaa puheluun, todeten, että
työkansan asema kyllä on hädänalainen, mutta ettei sitä sentään pitäisi
ruveta aseilla auttamaan. Taisipa hän mainita jotain Jumalastakin,
johon miehet hyväntahtoisesti naureskellen vastasivat, että Jumala
on kapitaalin puolella, ei meidän siihen ole turvaamista, ja että
jollemme me nitistä porvaria, niin nitistää porvari varmasti meidät.
Vielä he sanoivat, niinkuin olisivat lukeneet ulkoa jotain painettua
kirjoitusta, etteivät he nykyisissä olosuhteissa voi vastata sellaisten
henkilöiden turvallisuudesta, jotka eivät ota osaa kansan vapauden
puolustukseen. Vaikka lause tämmöisten ihmisten kesken oli muodoltaan
perin keinotekoinen, niin äiti ja poika kumminkin täydellisesti
tajusivat sen sisällyksen, ja äiti sanoi, ettei mikään asia voi
vaatia lesken ja orpolapsen ainoata turvaa, johon miehet kiiruhtivat
selittämään, ettei Kallen suinkaan tarvinnut lähteä rintamille, kyllä
niitä on, jotka sinne menevät. Kallea tarvittaisiinkin esikunnassa.
Sitten miehet jo lähtivätkin ja sanoivat vielä mennessään hyvin
ystävällisesti, että kyllä on vaan parasta yhtyä sakkiin sen, joka
huolitaan. Pyrkii niitä semmoisiakin, joista ei huolita.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 4
  • Parts
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 1
    Total number of words is 3681
    Total number of unique words is 1974
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 2
    Total number of words is 3678
    Total number of unique words is 1990
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 3
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1918
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 4
    Total number of words is 3703
    Total number of unique words is 1916
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 5
    Total number of words is 3717
    Total number of unique words is 2022
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 6
    Total number of words is 3236
    Total number of unique words is 1923
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.