Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta - 2

sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin
ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen,
mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani
näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja
painautui takaisin.
Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat
kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua
sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.
* * * * *
Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä...?"
Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä
käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän
tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt
näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole
nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani
katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan,
vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi
ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin
kiveen hakattu tarina.
Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni
sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen
rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie
kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?


Juhlien vaiheissa

Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän
muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain
olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus
-- niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään
kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie
etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan
miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja
nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden
tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti
sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat
ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat
kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät
kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja
kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin
sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan;
missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se,
jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt
ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta... Kuinka tuo
kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa
lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten
kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä
vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat
elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät
sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös
vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta...
Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi.
Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä
alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset
tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy
taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa
ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin
elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen
lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.
Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään
metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun
syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät
molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja
piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä
pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se
askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän
virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi
nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä
ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne
aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja
taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka
juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän
juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta
suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat
samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo,
kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.
Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki
aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen
lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä,
äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat
jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä:
"Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar"
ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta
kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen
lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka
joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen
tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi
saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin
kanssa vihtomassa.
Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja
isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään
pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun
kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma
ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa
jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan
salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti
verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.
Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä
olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä
askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin
räätikkälaatikkoa ja sianlihaa -- ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei
korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä
vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön... Pienen pirtin asukkaat
eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia
luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta
ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon
kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän
joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa,
mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin
kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja
Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä
hiljaisuudessa... Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut
pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan
uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon
teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen
poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime
joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla
nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö.
Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan
hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe
kuuluu... Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä
hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin
ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.
Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin
noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka
kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa
ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa
vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa
loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka
silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin
pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan.
-- Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan
henkeä! -- Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni
hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki"
ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään
ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.
Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus
kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien
ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä
niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On
juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat,
erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko
koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle
suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta
pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on
auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko
pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan.
Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan
puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä
vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki
yllä ja kengät jalassa.
Minä menen morsiameni luokse.
Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni
taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut
matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se
jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki.
Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani
sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta
käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun
harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle,
näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen
että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut
keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.
Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä
siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja
opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin,
pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän
sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne,
että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi
kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja
suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä
kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty
opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole
missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat
olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona
asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen
pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa
kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon
punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla
ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee
hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.
Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen
nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva
nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa
hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus:
kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui
äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin
iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama
tyttö... Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan
pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin
ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka
laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä
aavistuksellinen kuin silloin.
On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin
porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka.
Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin
puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän
siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun
oksat nyökkäävät minulle.
Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin
puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa
hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma
on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja
niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole
pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden
jälkeen.
Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen,
vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät
enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun
heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein
aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön
punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin
koettelemuksemme hetki.


Aamusta iltaan
(1917)

Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että
nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä"
s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen
nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei
se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen
kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen
on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen
turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä
vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja
kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan
painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja
järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja
mitä se on.
Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta
ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä
yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se
tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää
sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien
ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä,
niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä
luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen
syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana
ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan
ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken
tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni -- taas
niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni
suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.
Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni
ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska -- yhteiskunnan ja muiden
samanarvoisten seikkain aiheuttama -- on hetkeksi helpottanut ja minun
on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa,
minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden
arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä,
ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa
kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle
asialleen. -- Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden
joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä
raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt
joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa -- ja jos sinä
sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista
kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka
huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina
sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.
Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä
ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset,
ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa
noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä
niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin
osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne
kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen
päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä
-- jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt
jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä
aineettomin aamukatsein.
Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva -- kuten se tällä
hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa -- sen pintaan
osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun.
Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän
aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella _Loti_ ja pieni _Rarahu_
-- olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan
nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla
valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä.
Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa
-- maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa
pitkin... Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja,
niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei
ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet... Polynesian aamu oli sama
kuin tämä aamu.
Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen
huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei
vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni
ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa
asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni
silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja
niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja
ohimoille nostetut kädet.
Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin
aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun
maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä
tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella
aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää
itse omaksi selityksekseen.
Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän,
illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.
Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari,
josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua
keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat
tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä
valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus
jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en
ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.
Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa
keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta
suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi
maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja
pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy
samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään,
mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja
hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain
käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin
oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan
yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä
kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii...
"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen
yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo
miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö,
ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa,
että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi,
että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken
omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa
sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan
rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat
siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä
isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan
selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.
Suutari on työväen miehiä -- totisesti hän on jalkineentekijä, en
voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä
vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja
ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet
halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten
miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin
mennä naimisiin.
Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin
aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon
muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen
huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun
pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten
maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko
rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon
talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu
tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.
Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun
pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää
kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin
on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha
tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät
ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta,
ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden
vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman
kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen
surkeihin osiin, jotka ovat -- "tietoisia".
Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin
hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta
kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa
varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi
jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden,
että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.
Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen
yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka
tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat -- kaikki ne etenevät
minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä
elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna,
ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma
tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa.
Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa
parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina
se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja
käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe
mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat
jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto
auttaisi.
Päivä riutuu illaksi.
* * * * *
Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta,
jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin
keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen
pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän
puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu
musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön
karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.
Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan
ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja,
jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme,
asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se
tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme
saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen
väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden
väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen
niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen
markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on
vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on
tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla
ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme
europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina
löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta
kuin eleganttia.
Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun
tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin
joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän
aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis
naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne
alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa -- kun se
siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani -- siinä ei
ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan
piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita.
Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet
taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni
osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen
sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi
vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden
ystävieni kanssa.
Tulee _Ave Maria_. Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos
karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet
esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät
kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla
kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja
sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle,
kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen
yhteinen sunnuntai...
Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut
jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät
kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä
vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot,
joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle
hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana _Ave
Mariasta_, minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne
asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä