Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta - 4

että eukko olisi nähnyt väärin", vastasi Roth.
Onni arveli vääpelin olevan oikeassa. Valittuaan sen vuoksi reippaimmat
talonpojista ja sotilaista hän kiiruhti sotilastorpalle.
Ainoa, joka pysyi hänen tasallaan, oli Jussi. Vihdoin hänkin pysähtyi
ja huudahti:
"Mutta tuhat tulimaista, jos tällä tavalla kiiruhdat, niin väsymme pian
emmekä voi taistella niin reippaasti kuin tarvitaan."
"Olet oikeassa", lausui Onni ja rupesi kulkemaan hiljempaa. Heidän
odotettuaan jäljessä tulevaa joukkoa kävi marssi tavallisessa tahdissa.
Sateen liottama maa hidastutti marssia, mutta vihdoin alkoi kuitenkin
sotilastorpan turvekatto häämöittää kaukaa puiden välistä.
"Nyt olemme vihdoinkin perillä", puhisi Jussi ja katseli pyssyään.
Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisiä sanoja, kun kuului laukaus
torpasta päin.
"Mitäs sanoin", huudahti Onni säpsähtäen. "Vappu-muori ei ole nähnyt
peikkoja selvällä päivällä. Tuo viheliäinen on jo ehtinyt sinne! Nyt ei
enää ole vitkastelemista."
Ja yli kivien ja kantojen hyökkäsi pieni suomalainen joukko
pikamarssissa.
Uudistunut laukausten vaihto oli herättänyt Pekkalan Eerikin
tajuihinsa. Samalla häntä rupesi myöskin hävettämään ja hän hypähti
pystyyn ja huudahti:
"Minä olen viheliäinen raukka, kun en voi edes auttaa teitä
puolustautuessanne..."
Enempää hän ei ehtinyt. Venäläisten luoti lävisti samassa hänen
sydämensä ja sammutti silmänräpäyksessä hänen elämänsä, Nyt vuosi
tuvassa ensi kerran veri tässä taistelussa.
"Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", kuiskasi nuori tyttö,
kumartui nuorta miestä kohti ja levitti liinan hänen kasvoilleen.
Tämä hänen osanottavaisuutensa sai myöskin palkintonsa, sillä juuri
hänen kumartuessaan Pekkalan Eerikin yli suhahti toisen luoti aivan
hänen ylitsensä, niin että hänestä olisi aivan varmaan tullut toinen
uhri, jos hän olisi seisonut suorana.
Samassa huudahti Yrjö Kinnunen väsyneellä äänellä:
"Minä olen haavoittunut."
Ilma kirkaisi ja hyökkäsi esiin, niin että juuri paraiksi ehti ottamaan
ukon käsivarsilleen.
Melkein samassa silmänräpäyksessä näkyivät Niilon vastenmieliset kasvot
ikkunassa.
"Ah, nyt hän on minun", huusi hän riemuiten itsekseen ja hyppäsi
ketterästi tupaan, kiskaisi Ilman luokseen, niin että Yrjö-vanhus, joka
menetti tukensa, kaatui valittaen lattialle.
Turhaan nuori tyttö pyysi ja rukoili. Punatukkainen oli taipumaton.
Silmänräpäyksessä oli ovi avattu.
"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen
sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."
Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun
näytelmä yhtäkkiä muuttui.
Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten
kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.
Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin
hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.
Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän
veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko
hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:
"Koska en voi häntä saada omakseni, niin ei häntä tuokaan saa!"
Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään
puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja
katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä.
Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle
tarkoitetun kuoliniskun.
Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli
Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat
taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja
pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.
Niilon kasvot olivat melkein mustanpunaiset Onnin tullessa esille.
"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen
palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."
Vastarintaa tekevät venäläiset sotamiehet surmattiin, toiset
vangittiin.
Kun vääpeli Roth puolen tunnin kuluttua ehti paikalle, osoitti Onni
sidottua, raivoissaan sihisevää punatukkaista.
"Kas tuossa lepää isänmaanpetturi", sanoi hän. "Hänet tavattiin aivan
teossa."
"Tiedät kyllä minkä palkan hän saa", sanoi Roth ja meni Niilon eteen.
"Valmistaudu kuolemaan. Saat puoli tuntia armonaikaa."
Punatukkainen vastasi ainoastaan kauheasti kiroten, menipä hänen
rohkeutensa niinkin pitkälle, että hän sylki vääpeliä kasvoihin.
Tämä ei kuitenkaan siitä välittänyt, vaan poistui täysin rauhallisena.
Ilma oli kannettu tupaan, jonne Yrjö-vanhus, joka oli saanut luodin
vasempaan olkapäähänsä, myöskin pian saapui.
"Miten ihmeessä ovat asiat?" kysyi vanhus.
Hiukka seisoi hänen vierellään ja kertoi taistelun lopusta.
"Onni on siis meidät kaikki pelastanut", sanoi Yrjö Kinnunen hiljaa,
nähtävällä ponnistuksella.
"On."
Vanhan soturin kasvoille nousi polttava puna.
"Missä hän sitten on?" kysyi hän muutamia minuutteja epäröityään.
"Hän saapuu, kun vain punatukka Niilo on saanut ansaitun
rangaistuksensa."
Tämän tiedon saatuaan Yrjö hengähti helpommin.
Kun Rothin määräämä aika oli tullut, ripustettiin Niilo vannomisistaan
ja vastalauseistaan huolimatta lähimpään puuhun. Hänen kuolemansa
varoitti kaikkia käymästä hänen jälkiään.
Tämän jälkeen Onni kiiruhti tupaan. Rinnallaan hän kantoi kunniamerkkiä
Lapuan taistelusta. Saatuaan sen nähdä käänsi Yrjö pois päänsä
hetkiseksi.
Mutta katkeruus, joka vieläkin asui hänen sielussaan, hävisi pian ja
nähdessään Ilman toipuvan pyörryksistä ja rientävän Onnin rinnalle,
liitti ukko heidän kätensä siunaten yhteen.
Onni otti sittemmin osaa kaikkiin taisteluihin, ja rauhanteon jälkeen
hän tuli kotiin korpraalina, kaksi kunniamerkkiä rinnassaan.
Nuorten häät vietettiin kaikella sillä upeudella, minkä Yrjö Kinnunen
voi hankkia, eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä, että oli antanut
tyttärensä miehelle, jota ennen niin halveksivasti oli nimittänyt
kirkonrotaksi.
Kun Kamenski sittemmin lähetti eversti Sabanejeffin Näsijärvelle,
täytyi urhoollisen Rothin ja hänen toverinsa Spofin väistää ylivoimaa.
Jos heitä olisi ajoissa autettu, ei Rajevskin taitavalle
jälkeläisellekään olisi onnistunut jo niin suureen ahdinkoon joutuneen
venäläisen sotavoiman pelastaminen.