Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta - 3

Suomalaiset alukset ohjasivat heti kulkunsa saarien väliseen kapeaan
salmeen ja olivat pian niiden sisäpuolella.
Kolme aluksista (ensimäisessä olivat molemmat johtajat) kiiruhti
ampumaan suurta purjealusta edestä päin. Toiset viisi ajoivat suoraan
takaa.
Mitä lähemmäksi suomalaiset veneet tulivat, sitä suuremmaksi tuli
sekamelska aluksella. Veneiden miehistö saattoi selvästi nähdä, miten
väki aluksella juoksenteli peljästyneen lammaslauman lailla.
"Onko pikkukanuuna kunnossa?" kysyi Roth.
"On, vääpeli. Valmis käytettäväksi minä hetkenä hyvänsä."
"Hyvä, annammepa sitten heille lämpöisen tervehdyksen näyttääksemme,
että täysi tosi..."
Vääpeli ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, ennenkuin tuli välähti
purjealuksesta ja luoti sinkosi veteen ainoastaan parin kyynärän päähän
suomalaisten veneestä.
"Vai niin, te tahdotte aloittaa leikin", huudahti Roth, "Mutta minä
luulen, että tämä kanuuna lennättää hieman kauemmaksi." Ja hän komensi
ampumaan.
Samassa laukaistiin. Ruudinsavu hälveni heti, mutta vielä olivat
purjeet jäykkinä ja jännityksessä. Lisääntyvästä liikkeestä aluksen
kannella saattoi kuitenkin selvästi huomata, että luoti oli osunut,
mutta näytti siltä, kuin jotakin olisi laahustettu pois.
Toisistakin aluksista ammuttiin kiivaasti, mutta vähemmällä
menestyksellä.
Vihdoin Roth käski jälleen ladata pikkukanuunan. Kun tämä oli tehty,
tähtäsi vääpeli itse ja laukaisi myöskin.
Samalla kuului purjealuksesta rytisevä ääni suomalaisten veneisiin.
Aluksen suurmasto oli pitkänään kannella. Raikas hurraahuuto kajahti
suomalaisten veneistä. Ilo häiriytyi kuitenkin heti, kun uljaat
partioretkeläiset huomasivat, miten vesille laskettiin vene, joka oli
täynnä soutajia ja miten se sitten ohjasi kulkunsa suoraan rantaa
kohti.
"Nopeasti perästä", huusi Roth, "maihin viedään varmaan nyt joku
merkkihenkilö, koska he soutavat henkensä edestä."
Sekä airoin että purjein kiitivät suomalaisten veneet purjealusta
kohti, joka nyt oli kääntänyt kokkansa maata kohti ja koetti päästä
turviin kahdella jäljelle jääneellä pienellä etupurjeella.
Se ei kuitenkaan onnistunut, jonka vuoksi päällikkö rupesi luovaamaan
käydäkseen vihamiehiään vastaan. Hän antoi myöskin kerran laukaista
ainoan pikku kanuunansa, joka hänellä oli, mutta luoti lensi yli
veneiden eikä sen vuoksi tehnyt mitään vahinkoa.
Jätettyään seitsemän venettä vartioimaan purjealusta kiiruhti Roth
kahdeksannella ajamaan takaa pientä venettä, joka tosin oli melko
lailla edellä, mutta jonka hän yhtäkaikki oli vähällä saavuttaa. Onni
venäläisille oli myöskin, että ranta ei ollut kaukana ja että se oli
niin matala, että syvempikulkuinen suomalaisten vene ei uskaltanut
tulla sen perästä.
Mutta siitä huolimatta ei pakeneva vene ollut vielä välttänyt vaaraa.
Sen ollessa ainoastaan muutamain sylien päässä rannasta mursi hyvin
osunut pikkukanuunan luoti sen takaosan ja singahutti perämiehen ja
kaksi muuta sotilasta veteen.
Suomalaisten vene läheni kauhistavalla nopeudella. Kuolema ja vankeus
uhkasi miehistöä. Onnettomuuden lisäksi vajosi venäläisten vene niin
nopeasti, että miehistö ainoastaan töin tuskin ehti pelastua joutumasta
pyörteeseen.
Kaikeksi onneksi ulottui vesi haaksirikkoontuneille ainoastaan
kainaloihin asti; ja pian he pääsivätkin maihin ja katosivat heti
läheiseen viidakkoon.
Miehistön joukossa oli mies, jolle kaikki osoittivat mitä syvintä
kunnioitusta. Hän oli kookas ja ryhdikäs, ja hänellä oli ankarat
soturin piirteet.
Kun hänen mukanaan olevat upseerit toivottivat hänelle onnea vaarasta
pelastumisen johdosta, vastasi hän:
"Niin, hyvät herrat, myönnän kernaasti, etten koko edellisenä
soturiaikanani ole koskaan ollut pahemmassa pinteessä kuin tänään.
Olisi kyllä saattanut tapahtua, että venäläisen armeijan päällikkö
kenraali Rajevskin jälkeen ei olisi koskaan saanut ryhtyä tehtäväänsä."
Kun Roth ja Spof palasivat purjealukselle, olivat toiset veneet sen jo
anastaneet.
Täällä saivat rohkeat partioretkeläiset tietää, millainen saalis oli
ollut vähällä joutua heidän käsiinsä. Sanotaan, että molemmat siitä
päivästä lähtien tulivat sulkeutuneemmiksi ja harvapuheisemmiksi.
Aavistivatkohan he kenties muutosta siinä voittoradassa, jota he niin
onnellisesti olivat kulkeneet.
Tultuaan "Varassaarelle" huomasivat he jonkun matkan päässä rannasta
vajoavan veneen ja siinä kaksi miestä, jotka kiihkeästi viittoillen
pyysivät apua.
Roth käski heti rientämään heille avuksi. Jonkun sylen päässä
katosi vene aaltoihin. Kumpaakaan miestä ei näkynyt muutamaan
silmänräpäykseen, mutta vihdoin he ilmestyivät jälleen vedenpinnalle ja
uivat nopein vedoin venettä kohti, jolloin heidät heti vedettiin ylös.
Luotuaan heihin silmäyksen huudahti Roth ylen hämmästyneenä:
"Mitä näen, Onni ja Jussi, oman komppaniani miehiä!"
* * * * *
Niilon edelläkerrotun käynnin jälkeen vanhan Yrjön luona oli tämä
tullut yhä kärtyisemmäksi poikansa tyttärelle. Siitä, että Ilma tästä
kärsi, ei vanha soturi paljoa välittänyt. Hän pysyi vain lujasti
päähänpistossaan, että tytön piti välttämättä tulla Pekkalan Eerikin
vaimoksi.
Eräänä aamuna hän sanoi tytölle:
"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen
kotiin vieraita mukanani."
"Keitä sitten, isä?" uskalsi nuori tyttö kysyä.
"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois
puujalallaan niin hyvin kuin taisi.
"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma
itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa
Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää,
onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti puoliääneen.
Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet
niin raskailta kuin nyt.
Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä
oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen
eukko astui sisään.
"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen
niin onneton, niin onneton!"
"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä
et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on
taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä
saada?"
"En, isoisä ei sitä salli", sanoi Ilma vielä surullisempana.
"Mitäs joutavia! Pian Onni ja Jussi tulevat kotiin kunniamitalit
rinnassaan."
"Se ei ole totta, Vappu!" huudahti Ilma, ja hänen kauniit silmänsä
loistivat ihastuksesta. "Sanokaa, Vappu muori, puhutteko totta vai
ettekö?" huudahti hän ja tarttui vanhuksen käsiin.
"Puhun, Ilma, puhun täyttä totta. Ruoveden kirkonkylän Antti, joka
haavoittui pahoin Lapualla ja lähetettiin kotiin, näki omin silmin,
miten kenraali omakätisesti ripusti Onnin ja Jussin rintaan mitalit,
kirkkaat kuin hopearahat. Mutta miksi noin innostut?"
Ilman ilo hävisi kuitenkin pian eukon kosketellessa toista aihetta.
"Isäkö? Niin hän on ulkona ja sanoi tulevansa vieraan kanssa
päivälliselle."
"Kenen?" kysyi Vappu ja näytti kovin hämmästyneeltä.
"En tiedä", vastasi nuori tyttö ja käänsi äkkiä pois päänsä,
Mutta juuri tämä nopea liike herätti vanhassa eukossa epäluuloja.
"Kevennä minulle sydämesi", sanoi hän. "Kenties voin auttaa sinua."
"Sitä ette voi, Vappu muori, mutta kerronhan kuitenkin. Isoisä tuo
mukanaan erään kosijani."
"Kuka se mahtaa olla?"
"Pekkalan Eerikki", vastasi Ilma ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Pekkalan Eerikki", toisti vanhus, ja hänen hyvänsävyiset kasvonsa
synkkenivät. "Vai niin, se kitupiikki. Mutta muista minun sanojani,
tyttö: jos tulet hänen vaimokseen, niin et saa välttämättömintäkään
mitä tarvitset, kun olette olleet kuukauden tahi pari naimisissa. Mutta
tuollahan Yrjö ja Eerikki tulevat. Pidä siis vaan puoliasi, tyttö, ja
koeta mitä Onnin mitalikin saattaa vaa'assa painaa."
Näin sanoen Vappu läksi.

8.

Yksinkertainen ateria viinoineen oli nautittu, jonka jälkeen Ilma toi
esille piiput ja vaahtoavan oluen ja läheni ovea mennäkseen ulos.
"Mihin, lapseni?" kysyi vanha Yrjö ja loi poikansa tyttäreen vakavan
katseen.
"Menen kastelemaan kukkapenkkejäni", sanoi nuori tyttö, ja hieno puna
nousi hänen poskilleen.
"Niillähän ei ole mitään kiirettä. Istuppa nyt tarinoimaan hetkeksi.
Älä siihen", jatkoi ukko ja viittasi Eerikin vieressä olevaan tuoliin.
"En", vastasi Ilma niin päättävästi, että ukko oli vähällä tulla
hämilleen. Ja muitta mutkitta hän istuutui puusohvaan mahdollisimman
kauaksi vihatusta kosijasta.
Yskiskeltyään hetkisen voimatta heti aluksi koota ajatuksiaan sanoi
hän:
"Ilma, sinä tiedät, miten pyhässä sanassa sanotaan, että miehen ei ole
hyvä yksinänsä olla. Sen vuoksi on Pekkalan Eerikki nyt..."
"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän
huomasi koko aseman hullunkuriseksi.
"Hän tahtoo sinut vaimokseen."
"Minut!"
"Niin, juuri sinut!"
"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset
hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta
minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."
Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin
ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui
lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen.
Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.
"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla
äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan
Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua
vihkituolin eteen."
"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti.
"Mutta ei minun kanssani."
Nyt kimposi Pekkalan Eerikkikin paikoiltaan.
"Mi... mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on
vikana?"
"On montakin vikaa", vastasi Ilma vakavasti, "mutta ennen kaikkea olet
ahne ja ilkeä alustalaisillesi. Joku sanoi minulle, että pian kidutat
minut nälällä kuoliaaksi, jos saat minut vaimoksesi."
Polttava puna lensi Pekkalan Eerikin kasvoille. Hän yski hetkisen eikä
tiennyt mitä sanoa.
Saatuaan nähdä, miten kosija joutui tappiolle, saapui Yrjö-ukko avuksi
apujoukkoineen.
"Ne ovat vain pahoja puheita", sanoi hän.
"Sitä ne eivät ole", vastasi nuori tyttö. "Koko pitäjä siitä puhuu ja
tietää sen."
"Mutta olkoon miten hyvänsä", vastasi Yrjö Kinnunen. "Pekkalan Eerikki
sinun on otettava mieheksesi."
"Sinä olet siis myynyt minut kuin kauppatavaran. Mutta tiedä, että
siitä ei tule mitään."
"Mutta Onnille, tuollaiselle kirkonrotalle, sinä olet myynyt itsesi",
sanoi nyt kosija vuorostaan kiivaasti.
"Niin, minä olen myynyt itseni hänelle ja hän minulle", vastasi nuori
tyttö, "Ja jos hän olisi täällä, niin olisipa hän yhtä komea kuin
isoisäkin, sillä hänelläkin on mitali!"
Tytön viimeisiä sanoja lausuessa ponnahti Yrjö Kinnunen muutamia
askeleita taaksepäin.
"Mitali! Onnilla mitali! Hah -- haa, nyt on minun vuoroni nauraa."
Ja Pekkalan Eerikkikin nauroi.
"Se on totta", vastasi Ilma. "Jussikin sai mitalin samalla kertaa."
Sen jälkeen Ilma kertoi mitä Vappu oli puhunut. Hänen lopetettuaan
lausui Yrjö Kinnunen miettiväisenä:
"Niin, niin, Lapualla oli kauhea taistelu, ja porilaiset
kunnostautuivat kaikkein enin. Niin, niin, voi olla mahdollista. Hm!"
Nähtyään ukon mielialan muutoksen sanoi Pekkalan Eerikki:
"Sitten kai minulla ei ole enää syytä avata teidän oveanne, isä Yrjö."
Yrjö oli pahemmassa kuin pulassa. Vihdoin hän keksi hyvän ajatuksen.
"Kuule nyt", sanoi hän rikkaalle kosijalle, "ensiksikään ei ole aivan
varma, että Antti on oikeassa, ja toiseksikaan", nyt hän kuiskasi
kosijan korvaan, "ei ole varma, että Onni enää tulee kotiin sodasta."
"Voitte olla oikeassa, Yrjö-vaari", sanoi kosija, ja hänessä heräsi
uusi toivo.
"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan
loppuun. Vai miten?"
"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena.
"Minä suostun siihen."
Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi
ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:
"Herra Jumala! Herra Jumala! Venäläisiä, venäläisiä!"
* * * * *
Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi
jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan
kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan.
Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät
mitenkään tahtoneet kadottaa.
Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan
läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut
rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton
saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi
vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn
ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.
Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin
saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä
sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta
kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:
"Mitäs siinä niin surkean näköisenä kuljet. Mikä sinulle on tullut?"
Onnin kohottaessa päätään seisoi vääpeli Roth hänen edessään.
"En... en... ajattele juuri mitään", änkytti nuori sotilas ja
punastui korviaan myöten.
"Etpä vaan! Totta totisesti punastuit kuin nuori tyttö", keskeytti Roth
hilpeästi. "No, no, sellaista kai ajattelitkin?"
Onnin koettaessa puolustautua keskeytti vääpeli hänet lausuen:
"No no, jättäkäämme se asia. Tuleppa nyt kertomaan minulle
seikkailuistanne."
Onnin lopetettua kertomuksensa hykersi vääpeli käsiään pelkästä
tyytyväisyydestä ja huudahti:
"Voisinpa minä antaa mitaleja, niin olis teillä kummallakin vielä
toinen rinnassanne. Mutta kuka on se punatukkainen, josta puhuit?"
"Muuan Rajalahden talonpoika."
"Tiedätkö, miksi hän on antautunut viholliselle?"
"Luulen tietäväni sen", vastasi Onni viivytellen. Ja sitten hän kertoi
koko jutun Niilon onnistumattomasta kosimisesta.
"Onko hän myöskin kierosilmä?" kysyi vääpeli.
"On."
"Siinäpä se. Heti tultuani tänne näin tuollaisen otuksen piilevän
rantapensaissa. Annoin hänen olla alallaan, koska luulin, että hän
pelkäsi minun pistävän kiväärin hänen käteensä ja pakoittavan tulemaan
mukaani. Tuo konna on vakoillut olinpaikkaani ja ilmiantanut sen
vihollisille. No no, toivonpa saavani hänet vielä kerran käsiini. Mutta
kuuleppa, Onni, asiasta toiseen. Olen kuullut kerrottavan, että Yrjö
Kinnusen pojantytär rakastaa sinua. Onko asia niin?"
"Kyllähän se niin on", vastasi Onni.
"Rakastatko sinäkin häntä?"
"Kyllähän minä."
Samassa kavahti vääpeli Roth pystyyn ja ojensi Onnille kätensä
huudahtaen:
"No hitto vieköön, ota hänet silloin myöskin vaimoksesi. Sinähän olet
oiva poika niin kauniille tytölle!"
"Mutta... mutta..." änkytti Onni nolona, "vanha Yrjö ei siihen
suostu!"
"Miksi ei?"
"Siksi että minä olen köyhä."
"Se vanha kettu. Mutta kyllä minä opetan hänet suostumaan."
Ja näin sanoen läksi reipas vääpeli onkaloon päin.
Toisena päivänä juuri ennen lähtöä meni Onni jälleen läntiselle
rannalle luoden kaipaavia katseita hauskaa pikku torppaa kohti.
Seisoessaan siinä syvissä ajatuksissaan huomasi hän äkkiä pienen
aluksen lähenevän saarta. Se liiti nopeasti juuri kohti sitä paikkaa,
missä Onni seisoi.
Suuri oli Onnin hämmästys, kun hän veneen tultua lähemmäksi huomasi
soutajan naiseksi. Voimakkain vedoin hän souti kohti rantaa. Vihdoin
hän tunsi siinä istujan Vappu-muoriksi.
"Jotakin on varmaan tapahtunut, koska eukko noin rientää", ajatteli
Onni itsekseen. "Mutta mitä?"
Pian kolahti veneen kokka rantaan, ja yhdellä hyppäyksellä oli
Vappu-muori maalla.
"Mitä näen, Onni", huudahti hän iloisena. "No, olipa hyvä, että sinut
tapasin. Minulla on sinulle oikein tärkeää ilmoitettavaa. Mutta
katsoppa miten mitali sinua kaunistaa. On varmaa, että Yrjönkin suu on
hyvällä paikalla, jahka saa sinut nähdä."
"Luuletteko niin, Vappu-muori?" kysyi Onni, ja hänen entinen
hilpeytensä alkoi palata.
"Luulen kylläkin, mutta nyt minulla on pieni uutinen sinulle
kerrottavana."
Samassa tuli eukon ilme niin vakavaksi, että Onni peljästyen huudahti:
"Mitä sitten on tapahtunut, Vappu, koska olette niin ylen juhlallisen
näköinen?"
"Niin, Yrjö tahtoo heti naittaa Ilman Pekkalan Eerikille."
"Pekkalan Eerikille", huudahti Yrjö hämmästyneenä, "milloin on ollut
puhetta siitä?"
"Heti lähdettyäsi sotaan." Ja Vappu kuvasi tarkoin käyntinsä Rajalahden
torpassa vakuuttaen, että Ilmaan ei pysty Yrjö Kinnusen enemmän kuin
Pekkalan Eerikinkään rukoukset. "Siksi ei sinun tarvitse ollenkaan
peljätä", sanoi hän lopuksi, "että tuo kitupiikki veisi hänet sinulta."
Eukon viimeisissä sanoissa oli sellainen äänenpaino, että se sai Onnin
levottomaksi. Hän kysyi sen vuoksi:
"Miksi puhutte niin, Vappu-muori? Onko mitään muuta tapahtunut?"
"No, poikaseni, älähän peljästy, ei kai se ole niin vaarallista. No
niin, kuulehan sitten. Poikettuani sotilastorpasta metsäpolulle näin
väkijoukon, joka piiloutui pensaihin. Huomasin selvästi, että se oli
sotaväkeä, mutta en voinut ensiksi huomata, olivatko ne venäläisiä
vaiko suomalaisia. Pian kuitenkin tunsin heidät vihollisiksi.
Kätkeydyin niin hyvin kuin voin ja huomasin nyt punatukka Niilon noin
kahdenkymmenen sotilaan etunenässä kulkevan Yrjö Kinnusen kotia kohti.
Minä..."
"Niilon", keskeytti Onni jyrisevällä äänellä. "Niin, tuo konna on
tullut salmen poikki ja viholliset hänen mukanaan!"
"Niin, Onni, se on totinen tosi. Nähtyäni tuon heittiön vihollisten
joukossa aavistin hänellä olevan konnanjuonia. Päätin sen vuoksi
ilmoittaa vääpelille vaarasta ja nyt olenkin kohdannut sinut. Oli onni,
sillä..."
"Kiitos, kiitos, Vappu-muori!" huudahti Onni ja tarttui eukon molempiin
käsiin. "Jos onnistun pääsemään kaikista koetuksista, jotka ovat
edessäni, on teillä oleva leipää ja lepoa kuolinpäiväänne asti."
"En tee sitä oman voittoni vuoksi", vastasi kelpo eukko, "vaan siksi
että pidän sinusta ja Ilmasta ja vihaan pahuutta. Mutta nyt kiiruhda
sinne mahdollisimman nopeasti!"
Näin sanoen Vappu-eukko riensi jälleen veneeseen, viittasi
ystävällisesti jäähyväisiksi ja sousi kaikin voimin mantereelle.
Onni taasen kiiruhti mahdollisimman nopeasti vääpeli Rothin luo ja
selvitti muutamin sanoin mitä eukko oli kertonut ja lausui pelkäävänsä,
että punatukka Niilo pääsisi ennen heitä.
"Ole rauhassa, poikani", vastasi vääpeli levollisena, "ennen meitä hän
ei pääse."
Hetkisen kuluttua oli suurin osa Rothin joukosta matkalla mantereelle.


9.

Pekkalan Eerikin huuto: "Herra Jumala, venäläisiä, venäläisiä", oli
kovin kauhistuttanut Yrjö Kinnusta ja Ilmaa, mutta ainoastaan
hetkiseksi.
"Ah, se ei varmaankaan ole niin vaarallista", vastasi vanha soturi
hieman toinnuttuaan, "missä niitä on?"
"Tuolla, tuolla", huusi Pekkalan Eerikki ja viittasi pieneen
puutarhatilkkuun. "Kas vaan, tuolla ne tulevat."
Yrjö Kinnunen oli sillä välin mennyt ikkunan ääreen.
"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan
vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"
"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä
hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te
yksin."
"_Minä yksin_", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa.
"Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja
Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma,
ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa
isosta arkustani."
Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään
hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.
"Kas tässä", sanoi Yrjö ja ojensi Eerikille pyssyn.
Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt
hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.
"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä
et tahdo..."
"Rikas Pekkalan Eerikki on raukkamainen pelkuri", sanoi Ilma
ivallisesti.
"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas
talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.
"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys
torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin
karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt
näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."
"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta
tapella hänen täytyy."
Pekkalan Eerikki oli vetäytynyt nurkkaan niin pitkälle kuin taisi.
"Kas niin, ota pyssy nyt!" huusi Yrjö ja kävi kauhistuneen miehen
kimppuun.
Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en
ole koskaan opetellut ampumaan!"
"Se ei ole ollenkaan vaikeata. Minä näytän. Opit muutamissa
minuuteissa."
"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja
teki käsillään torjuvia liikkeitä.
"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen,
"mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa
vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."
Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa.
Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.
Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli
hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti
tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.
Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä"
pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän
oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän
oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle
onnistunutkin.
Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi
hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois
hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen
eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman
korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.
Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli
viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi
hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.
Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan
kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.
He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli
sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin
lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.
Kiväärinperät saivat sitten tehdä palvelustaan, mutta sekään ei
auttanut.
Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi
kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi
Niilolle kertomaan näkemiänsä.
"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi
punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua
tulosta, huusi hän suuttuneena:
"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se
vaikuttaa."
Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa
tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon
ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan.
Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten
luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä
yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan
ruumiin kaatuvan lattiaan.
Rikas Pekkalan Eerikki oli mennyt paljaasta kauhusta tainnoksiin.
"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta
auttamaan.
"Mutta jos hän kuolee, isä", huudahti nuori tyttö säälien.
"Mitä joutavia. -- Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle
nyt lepää tuossa ja..."
"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni... Toistapa olisi jos
Onni olisi täällä..."
Samassa lensi luoti ikkunan yläosasta ja tunkeutui vastakkaiseen
seinään.
"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni,
Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan
ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."
Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä,
näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan
tarkkuutta.
Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta
itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.
Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo
käski keskeyttämään ampumisen.
Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän
yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.
"Tule tänne, Ilma, niin saat nähdä, ketä meidän on kiittäminen tästä
pienestä seikkailusta."
"Niilo", huudahti nuori tyttö, "voiko se olla mahdollista."
"Onpa kylläkin", vastasi Yrjö. "Olen nähnyt, miten tuo lurjus on koko
ajan puutarhan takaa piilosta jaellut käskyjään. Juuri hän on tuonut
venäläiset tänne, mutta kyllä minä..."
Yrjö ei puhunut loppuun, vaan nosti kiväärin silmälleen.
Ilma syöksähti kuitenkin väliin ja huudahti:
"Isoisä", sanoi hän moittivalla äänellä, "ei ole sotilastavan mukaista
aseettoman miehen surmaaminen."
"Hän piiloittaa kyllä vaatteissaan aseita", väitti ukko. "Mutta
tahdonpa kuulla, mitä hänellä on sanomista."
Tultuaan niin likelle, että Yrjö saattoi kuulla hänen äänensä, sanoi
Niilo:
"Etkö ammu, jos tulen keskustelemaan kanssasi."
"En, sinä et ansaitse laukausta kunniallisen miehen kivääristä",
vastasi vanha Yrjö.
Punatukkainen ei ollut kuulevinaan näitä ivallisia sanoja, Tultuaan
lähemmäksi hän sanoi:
"Tiedät kenties, mitä varten olen tänne tullut?"
"En tiedä enkä myöskään siitä välitä", vastasi Yrjö Kinnunen jyrkästi.
Hieman nolostuneena vastasi punatukkainen:
"Minulla on sama asia kuin viimekin kerralla."
"Silloin saat myös saman vastauksen."
"Mutta ajattele tarkoin, Yrjö-vaari. Jos pysyt edelleen kiellossasi,
niin ei tuvastasi ole illalla puupalaakaan jäljellä."
"Jumala ohjaa meidän kohtaloitamme. Ilman hänen tahtoaan ei
varpunenkaan putoa maahan. Me olemme hänen turvissaan."
Olisi luullut tällaisen hurskaan luottamuksen vaikuttavan Niiloon,
mutta turhaan.
"Nyt puhut tyhmyyksiä, ukko", vastasi punatukkainen, ja jääkylmä
hymyily väreili hänen suupielissään. "Sinä olet tullut lapseksi
uudelleen, eikä muutoin voi ollakaan, koska olet jo haudan partaalla."
"Juuri sen vuoksi en sinua pelkää, petturi!" karjui Yrjö Kinnunen ja
ojensi pyssynsä punatukkaista kohti. "Kuule minun sanani: niin kauan
kuin on vanhurskas Jumala, joka meidät tuomitsee tekojemme mukaan, niin
totta hän myöskin sinut tuomitsee, viheliäinen konna!"
"Vai niin, sinä et siis tahdo suostua ehdotukseeni!" sanoi Niilo
kylmästi, vastaamatta Yrjön sanoihin.
"En, vaikka sinulla olisi kaiken maailman rikkaudet, sillä sinä olet
isänmaankavaltaja."
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"On."
"No, hyvä. Silloin saat syyttää itseäsi, härkäpää!"
Näin sanoen Niilo vetäytyi takaisin, ja muutamien minuuttien kuluttua
alettiin sotilastorppaa jälleen ampua, mutta entistä ankarammin.


10.

Heti noustuaan maihin pyysi Onni vääpeliltä, että saisi kiiruhtaa
edeltäpäin venäläisten uhkaamalle paikalle.
"Niin, mutta ota mukaasi vähintään viisitoista miestä sille varalle,