Rajalahden torppa: Kertomus viimeisestä Suomen sodasta - 2

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli
majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta
hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan
voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän
aseineen vaunujen väliin.
Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat,
jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka
riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti
salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen
seuraa.
Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen
takaansa karhea ääni:
"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"
Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä
käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin
ruuvipenkissä.
Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni
saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä,
jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.
Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan
vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti
piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin
päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa
nähdessään johtajansa vangittuna.
"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule
Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi
hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut
henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."
"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä
pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."
Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto
oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan
eteläiseen päähän.
Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden
kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä
laukkaa.
Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla?
Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.
Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori
talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan
purppuranpunaiset.
Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän,
mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli
uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.
Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:
"Vihollinen... tuolla kaukana... tu... lee... pian... Suuri...
joukko... Kiiruhtakaa. Poltta... polttakaa..."
Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli
vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan
loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.
"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen
kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan
toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan?
Kenties muonavaroja?"
"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei
kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."
"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän
partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta
tuntuu..."
"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan
päässä oleva vartija.
Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen
päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee.
Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä
Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että
he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan
täyttä laukkaa alas.
"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth.
"Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat
tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."
Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle.
Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka
silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin,
yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.
Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli
pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin
Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli
näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa
tulen.
Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä
monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että
se paloi kuin taula.
Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset
lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset
koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.
Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia
uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.
Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan
osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.
Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden.
Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa
rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa
hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.
Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus
lisääntyi lisääntymistään.
Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä
ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle
pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi
maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin
minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja
rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.
Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille.
Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain
siellä täällä.
Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen,
että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi
rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain
tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof
vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki
taistelussa saadut vangit.
"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen.
"Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan
häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin
meidän."
"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy
kyllä."


5.

Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan
Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen
länteen päin.
Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole
kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja.
Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla
olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian
tulevan niitä tervehtimään.
Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on
Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden
itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on
milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin
hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.
Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi
henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa
ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.
"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän
vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota
vihollisen on mahdoton keksiä."
Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi
siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon,
joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan
saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.
"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle
lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."
"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja
kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.
Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko
oli kieltänyt kauniin tyttärensä.
Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui
Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään
Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi
hänen arkatuntoista mieltään.
Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt
mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä
painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan
huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen
varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies
uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan
saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti
Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien
kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut
saada Ilmaa puolisokseen.
Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö
Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse
ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo
sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään
sanoi hän ainoastaan:
"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että
tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."
Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta:
"Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en
minä silti lupaa."
Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että
he yhdessä menisivät sotajoukkoon.
Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin
rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi.
Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen
heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan
erikoisesti kunnosti itseään.
He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he
erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä
pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä
venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka
luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.
Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen
ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain
mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat
neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa
päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.
Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua.
Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz
antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.
Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen
katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun
Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy
antamasta tytärtään vertaiselleen."
Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä
joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki
Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä
ylivoimaisen venäläisen joukon.
Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella
reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä,
mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.
Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa
ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta
monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.
Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään
erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa
vastaan.
Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä
luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi
peräytymään.
Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian
pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko
äkkiä olevansa saarroksissa.
Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion.
Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki
kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä
Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.
Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.
He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten
joukko oli heidän edessään.
Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä
tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin
tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin
ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät
kulkunsa etelään päin.
Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin
joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen
mahdollisimman kauaksi Alavudelta.
Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle.
Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari
tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he
läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.
Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä
oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa
olevien ystäviemme tuttavuutta.
Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja
lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:
"Jospa olisi kotona, niin..."
Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset
hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina
laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.
Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että
ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan,
kun he tunsivat vihollisten oppaan -- Niiloksi.
He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta.
Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:
"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."
"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi
aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa.
Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."
"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te
olette siis kilpakosijat."
Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän
vastasi:
"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh",
jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on
antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."
"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.
"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy
mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi,
mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän
olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin
kauheaa."
"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.
Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset
onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.
Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti
kuiskasi hän Onnin korvaan:
"Ihmisiä on lähistössä."
Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:
"Nukkujia on kaksi."
"Mitäs on tehtävä?"
"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.
Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat
miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan
parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen
verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä
sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli
kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet
kätkössä.
Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi
pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen
olutpullo.
"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi
Onni.
"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme
heidät."
Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä
hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä
pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja
hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.
Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti
kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka
huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän
pajunettinsa hänen rintaansa.
Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.
Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun,
samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.
Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat
porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut
Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.
"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee
tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana
täältä!"
Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa
ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset
eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden
sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.


6.

Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni
Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.
Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa,
nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä
riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet
olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä
osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä
mukanaan.
Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut
päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät
olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.
Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian
pitkä aika.
Mitä siis oli tehtävä?
Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti
irvistäen ja sanoi:
"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki
saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."
"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta
huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan
aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten
ilmoitettavana?"
"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän
viittasi rannalle.
"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat
mennä!"
"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi
punatukkainen levollisesti.
Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli
häntä valtavasti.
"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi
kappaleiksi!"
"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa
ehtoni."
Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten
salmelle:
"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte
minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."
"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen
Niiloa.
"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa
Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta
ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."
"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.
"No, saanko?"
"Olkoon menneeksi, kun vain ilmaiset ehdotuksesi."
"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne
erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte
lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on
kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin
veneitä."
Kapteeni Sergejevitsh löi kiivaasti otsaansa. Kirous oli vähällä päästä
hänen huuliltaan. Miksi hän ei itse ollut tällaista keksinyt! "Niin,
suomalainen on oikeassa", ajatteli hän itsekseen.
"No, kapteeni", kysyi punatukkainen, odotettuaan kotvasen aikaa
vastausta, "miltäs ehdotukseni tuntuu?"
Kapteeni Sergejevitsh ei vastannut mitään. Hän mutisi vain itsekseen ja
poistui kiiruusti.
Puolen tunnin kuluttua venäläiset olivat irroittamassa sillan
pohjoispuolella olevia palkkeja toisistaan. Tähän tarvittiin melkoisia
ponnistuksia. Monet putosivat veteen ja ainoastaan suurella vaivalla
voitiin heidät onkia ylös. Kolme vei virta mukanaan.
Vihdoin oli lautta kuitenkin puolittain valmis.
Hämärän tulo keskeytti lopuksi kaiken työn. Ja väki pääsi hyvin
tarpeelliseen lepoon, jatkaakseen lautan rakentamista päivän
koittaessa.
* * * * *
Keskiyö oli tullut. Hieno sumuharso teki pimeän sankemmaksi.
Pitkin rantapensaikkoa hiipi kaksi miestä palaneelle sillalle. Tultuaan
parin kyynärän päähän sillan paikasta he pysähtyivät.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Onni ja tuijotti läpi hämärän eteensä.
"Missä on silta?"
Jussi kohotti molemmat kädet silmilleen, mutta yhtä turhaa oli
tähystäminen.
"Olemmeko kulkeneet harhaan?"
"Mahdotonta, sillä minä tunnen tämän yhtä hyvin kuin Rajalahden
seudut."
"Mutta silta on poissa."
"Poissa. No niin, sodassahan ei saa mitään ihmetellä", vastasi Onni.
"Sen ovat hävittäneet joko ryssät tahi meidän partioretkeläisemme."
Harkittuaan vähän aikaa mitä olisi tehtävä, rupesivat ystävykset
etsimään venettä. Mutta mistään ei löytynyt. Vihdoin he päättivät uida
salmen yli.
Nopeasti he heittivät päältään venäläiset sotilaspuvut, mutta samalla
Onni viittasi sillalle:
"Mikäs musta esine tuolla on?"
"Mennään katsomaan", sanoi Jussi.
Ilosta huudahtivat molemmat huomattuaan sen lautaksi.
Mutta samassa kuului pyssynhanan napsaus. Ja heti sen jälkeen seurasi
laukaus, ja luoti lensi vinkuen heidän välitseen. Tulen välähtäessä
huomasivat Jussin terävät silmät punatukka Niilon.
"Taivaan tähden", huudahti hän, "nyt olemme joutuneet vihollisten
sekaan. Niilo ampui."
Yhdellä iskulla hän samalla katkaisi puukollaan köyden, tarttui
seipääseen, joka onneksi oli lähellä, ja pian he liukuivat lautalla
jokseenkin vuolaassa virrassa kohti toista rantaa.
Laukaus herätti jok'ikisen venäläisen. Muutamien minuuttien kuluttua he
olivat kaikki jalkeilla, ja kun laukaus kuului rannasta, hyökkäsivät he
kaikki sinne.
Siellä juoksi punatukkainen Niilo aivan kuin hullu edestakaisin ja
huusi:
"Ampukaa keskelle salmea. Ne lurjukset ovat ryöstäneet lautan."
Kuultuaan tämän kehoituksen heittäytyivät Jussi ja Onni pitkäkseen
lautalle.
Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian
vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.
Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi
rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen
vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin
olevansa aivan yksin.
Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille
huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.
"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että
sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana
varastetun lautan perästä."
"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi
punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla
toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."
Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi
sen vuoksi levollisempana:
"Luulen, että voimme aamulla alkaa hakata uutta lauttaa."
"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo.
"Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi
ja kantavampi lautta."
Käyskenneltyään hetkisen kiivaasti edestakaisin rannalla sanoi
kapteeni:
"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy
olla toisella rannalla."
"Sepä hyvä", ajatteli Niilo itsekseen käsiään hieroen. "Ah, Onni,
pääsitpä kyllä edelle, mutta suoraan oletkin loukkuun joutunut! Sinä
riennät luonnollisesti sotilastorpalle, mutta sielläpä otankin sinut
kiinni. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kaikki käy oivallisesti."
Päivän koitossa alettiin tehdä uutta lauttaa, ja ennen iltaa liukui jo
kapteeni Sergejevitsh joukkoineen samaa tietä, jota edellinen lauttakin
oli kulkenut.


7.

Rothin ja Spofin partioretket maitse ja vesitse ilmaisivat selvästi,
mitä kunnollisesti johdettu rahvas voi aikaansaada.
Kului tuskin päivääkään, jona molemmat partioretkeläiset eivät olisi
tehneet jotakin urotyötä.
Niinpä he olivat tehneet yöllisen hyökkäyksen Tamperetta vastaan ja
olivat vähällä saada tämän kaupungin valtaansa. Ainoastaan suurilla
ponnistuksilla sai siellä oleva päällikkö ylivoimallaan pakoitetuksi
rohkeat partioretkeläiset peräytymään.
Tämä vaikutti kuitenkin niin paljon, että kenraali Rajevskin silmät
aukenivat vaaralle, jonka tämä kourallinen sankareita uhkasi hänelle
tuottaa.
Mutta mitä tekikään ruotsalais-suomalaisen joukon ylipäällikkö,
Klingspor? Ei suorastaan mitään. Sen sijaan että olisi vahvistanut
Rothin ja Spofin osastoja antamalla heille uusia voimia ja aseita, ei
hän edes kuunnellut niitä ääniä, jotka sitä varten kohotettiin. Ei
Adlercreutzin taivuttamiskykykään voinut temmata unteluudestaan tätä
miestä, jolla oli "kaksi leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas."
Vaikea on vapautua siitä synkästä ajatuksesta, että tähän liittyi
petturuuttakin.
Pari päivää partioretkeläisten onnistumattoman hyökkäyksen jälkeen
Tamperetta vastaan olivat Roth ja Spof kahdeksalla veneellä noin puolen
peninkulman päässä "Varassaaresta."
Tuuli oli elpynyt, ja veneet purjehtivat kysymyksenalaista saarta
kohti. Ennen sinne saapumistaan oli heidän kuljettava useiden lähempänä
maata olevien pikku saarien ohi.
Näiden saarien välinen kulkuväylä on ahdas ja purjehtimiselle
vaarallinen, etenkin myrskyssä.
Äkkiä huusi tähystäjä siinä veneessä, missä Roth ja Spof olivat: "Purje
saarien sisäpuolella!"
Tähystäjä viittasi heti näkemäänsä esineeseen. Se oli jokseenkin suuri
purjealus, ja täysin purjein se koetti päästä pohjoista kohti. Vesi
kuohui vaahtona keulan ympärillä, ja sen kallellaan olevasta asennosta
saattoi päättää, että päällikkö teki kaiken mahdollisen joutuakseen
sekä että se ei ollut lastissa.
Viimeksimainitun seikan johdosta ehdotti Spof, että sitä ei
seurattaisi.
"Sen ahdistamisesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä", sanoi hän.
"Saalis tulee kuitenkin niin pieni."
"Kukaan ei voi tietää, mitä sillä on kätkössä laiteittensa sisällä",
vastasi Roth. "Sitäpaitsi on kai aluskin jonkin arvoinen."
Neuvottelun tulokseksi tuli, että takaa-ajo päätettiin aloittaa.