Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa - 6

perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan. Se
on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että
valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja että
Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan
Ruotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,
niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet
Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille
saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,
eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka
olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.
Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin
vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin
Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,
missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta
paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan ollut
kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään
päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen
laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan
piirikuntaan.
Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän
puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden
väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan
vesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,
kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.
Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä
voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,
muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat
väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän
keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja
valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin
käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä
vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä tämä
Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä vastaan
alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään ollut
joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä näitä
Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset edut
kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi
Pohjanmaalle.
Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.
Pyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla
merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.
Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,
jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella
seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen
käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,
kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis
meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi
innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,
vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin
oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.
-- "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, -- sen
minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut
perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! -- -- Yksi ajatus minua
lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta
koittavan näille Pohjanmaille."
Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.
Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti
hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.
-- "Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli," hän hellästi lausui; "sinunko
tähtesi tämä sota on syttynyt? -- ei vainen, se on ainoastaan
ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se
näiden taistelujen synty ja perustus on. -- Sinä ennustat perikatoamme,
ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole
tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet
mitä pelastettavissa oli. -- Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, --
sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä."
-- "Minä ennustan," vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, -- "minä
tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä takaa
ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,
Pohjanpiltti. -- Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.
Katsos, Ruotsin laivasto lähenee."
Ja niinpä lähenivät Harald'in haahdet Mikkelin saariston kohdalta.
Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin
alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,
näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli
laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan
nä'yiltä.
Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella
yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen
ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi
Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.
Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret
nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta
ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto
vietti juhlaa; -- mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo
olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.
Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen
jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;
ensimäinen nuoli lähti sirkuen Harald'in haahta kohden ja ritari itse
putosi hermottomana partaan yli mereen.
Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara
taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin hahden
valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella
onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin
laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun
haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa
perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi
kallistua Suomen miesten eduksi.
Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? -- -- -- Se
on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee
lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa
eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä
kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat -- Kurjen ukon
muotoa.
Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se
saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se
kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.
Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin
laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,
välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen
vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.
Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät
vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa
taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,
tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.
Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.
Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli marskin,
Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi
sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä
vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän
voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa
tehdä suuren risti-retken Inkeriin.
Tämän rauha-sanoman tuoja oli -- nuori Kurki Laukon herra, joka
päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta
Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan
seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten
perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten
kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista
rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Harald'in
että Lyylin, Pohjan neiden, -- toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen
suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli
Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa
veljessä häntä kauhistutti.
Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.
Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan ja
paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka
ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja
pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät
tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat
Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille
muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren
pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä
olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä
vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat sekä
kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat
kadottaneet toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,
johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin
virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin
nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa
seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.
Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista
lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin
ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan
vesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi
monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta
kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät
puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. -- --
Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se
oli Pohjanpiltti. -- Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti
Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,
missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan
törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,
joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi
vihollistensa haaksia.


Kuudennen-toista sata-luvun alku.

Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa
olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne
sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä
suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköping'in
valtiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin
Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän
jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki
Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka
Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat
saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti
Pouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut
sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän
muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa
sukuansa vastaan? -- Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu
oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei
ollut näiden muistojen vika. -- -- --
Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.
Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion "herrojen"
yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, -- ja
tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu
Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, --
toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli
avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli ollut
vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana.
Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä
molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu
Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien
kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti
Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi
ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,
ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana
aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi
jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. --
Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.