Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa - 2

vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä
mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin
tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen
suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että
yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha
tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.
Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.


Vitjakka.

Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin
Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,
mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että
Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö
näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina
ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se
ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin,
missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla.
Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä
kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin
käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan
viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille.
Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa
kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa
uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä
enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke
haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti
Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
-- "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa
takaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".
Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi
päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,
Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine
Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa
vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että
kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli
syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut
vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta
kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi
yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä
nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:
"Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys
maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille
asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehem'issä syntyi, se tosin
todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan
seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi
otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään
käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat
mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin
luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden
toivoja.
Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?
-- "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, -- "hirven
emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi
hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva
kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen
jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli
tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja
lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:
-- "Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista
ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on
varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".
-- "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen.
"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,
antaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne
syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös
olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen
tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on
pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"
Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,
kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua
ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut
äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä
huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut
epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä, _äiteä_ --
kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut
mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein
oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja
nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä
lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli
käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut
ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, --
vieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä
kädellä pyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen
kyynele-virtoihin?
Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". -- -- Sydämmen polttaviin
haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,
joka toi ruusut takaisin poskipäihin.
Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,
joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän
oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan
nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja
taipuvainen.
-- "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
-- "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän
tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- "Saammehan mennä
kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää
vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se
sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä
täällä pidä".
Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa
oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu
poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha
päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka
naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän
mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin
rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintö-oikeutensa nojassa.
Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen
herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin
kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka
unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä
silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi
lukea omaksi syykseen.
-- "Kaitse tyystin tytärtäsi!" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; "jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä".
Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset
pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas
hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.


Vuoden pisin yö.

Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla
juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat
vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,
tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman
karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen
Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta, joka
oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla Englannin
veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja
villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui omiin
ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka
uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.
Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata
leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin
semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat
Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.
-- "Mitäs te'et", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.
-- "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.
-- "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee Harald
ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä
ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa
Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle
vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa
Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Harald'in
läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin
marskin omaa sukua" -- --
-- "Minä en tunne ritari Harald'ia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui
neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen
toisen oma, -- Pohjan-piltin".
Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja
salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton
maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
-- "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan
synkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua
varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää
riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti
Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä".
-- "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen
sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,
että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut
hänen voimiansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli
tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva
mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä
ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen
seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin
toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä
seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi
tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut
meidän maan puhetta.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin
sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.
Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja
juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja
vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.
Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli
yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,
lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki
täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin
tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä
katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella
ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa
havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä
oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta
kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,
pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista
teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa
taistelemista.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä
tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja
laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain
juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt
ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua
katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi
oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset
ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla
lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen
ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause
selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa
nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;
-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin
hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille
olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat
oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan
Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan
Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon
tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan
etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että
riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,
ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja
Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä
jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.
Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä? --
Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja
luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.
-- "Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!" lausui
Lappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura
paluu-matkalla.
Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon
olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen
asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan
Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli
tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää
hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,
kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten
joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
-- "Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito", lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- "Se on oikein,
että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on
vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni". -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
-- "Se on totta", hän lausui ylevästi, "vitjain omistaja ansaitsee
kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä
Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan". -- Näin sanoessaan
neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain
juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen
mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,
lausuen:
-- "Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla".
Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhla-salista.
Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa oli, että
Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi
vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin oli hänen nuoruudessansa
ollut Suomen miehillä tavallista, että kosija maksoi morsiamen
sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ellei nähnyt soveliaammaksi
ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltansa morsiamen
sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin
halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko kauppa olisi rikkunut.
Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että myötäjäiset, olivat
morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle, ja että jälkimäisen
piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen huomenlahja
maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi ja lupasi
semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli
morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt
kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä
taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten
viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita
kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella
yötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta
vasten.
-- "Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan
pihalla hevosten toimissa.
-- "Ritari, eikä meikäläisiä!" vastasi toinen, "puhutpa toisia!
Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet".
-- "Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin
kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen
yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun
nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?"
-- "Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä karkaavan
päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yö-untamme.
Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien
kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit
uudestakastettuna oluella".
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat
ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.
Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan, kuin
ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa
laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni;
tämä Laukko olkoon", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina
käyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa
säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt
siihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli nyt
luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas
avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin
tietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara
kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin
lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän
koko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin
veron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot
astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle
muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten
häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, jotka
läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja
sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, -- kaikilla oli jotakin
juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen
kuluneen elämänsä kerrasta.
Soihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui
perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi
ruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs
vielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja
sekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen
eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se oli
hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet
surma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto
antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.
-- "Olenko koskaan vaimoja pelännyt?" hän jupisteli, vihaisesti
kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka
yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi
hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli
selvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään
hän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa
ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta
luultavasti Totkikin yhtä läisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä
outo ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.
Tuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu
kädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa
häntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän
kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi
yltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin
hävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei
päässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt
muka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,
hyökkäsi silmättömästi portaita alas. -- Ainoa isku olisi epäilemättä
lopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen olisi
paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin. Ikäänkuin
kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi rautaisella
kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä yhä
syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin
tasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun
Kurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa
ajoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi
viisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän
käytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän siis
astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen
askeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä
kuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,
kuinka
"Kurjen ukko rauta-kenkä
Astuupi kivistä vuorta,
Kivi-vuorta vangottaapi".
[Ks: Suomen kans. arvoit.]
Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat
tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet
hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.
Pimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä
eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi
kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja
lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi
näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo
syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat
jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin
Laukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka
tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin
tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? -- ja mihinkä pakoon?
-- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä
palon loisteessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,
kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka
"vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille
rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.


Lyylin matka.

Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
Muista, kun kirmasit ennenkin piennä
Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.
Sinnehän minäkin, iioa lyöden,
Kiidähdän talvista tannerta myöden;
Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,
Siipensä kohotti tienoille tähtein.
Tuolla on tulena taattoni talo,
Takaani loistaa sen ruskea palo;
Edestä viittaa Pohjasen tähti. -- -- --
Voi sitä, voi! joka isältä lähti,
Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,
Pakonsa öisehen pimeään peitti.
Isä, oi isäni! -- -- Isäkös lietkään?
Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?
Surmasit äitini lempeän, jalon,