Panu - 01

  
  PANU
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  WSOY, Porvoo, 1921.
  
  »Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja
  hänen vaikutuksestaan maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen
  hämmentyi tarun sekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme
  pakanuuden aikana oli vallallansa.»
  E. Lönnrot.
  
  
  I.
  
  Kontojärven kirkko on siinä, missä koskirikas Kontojoki, etäisistä ja
  vuorisista ylimaista tullen, katkaisee korkean Kontoharjun, kuohahtaa
  rajuksi putoukseksi, leventää väylänsä ja avartuu pienoiseksi
  suvantojärveksi jatkaakseen siitä sitten matkaansa virtojen, salmien ja
  yhä laajenevien selkien kautta suuriin alavesiin. Kirkko on ahteen
  tapaisella töyräällä, tasaisella kentällä, jonka takana kohoaa korkea,
  suuria honkia kasvava vuoren selänne.
  Lähellä kirkkoa on pappila ja sen ympärillä pienoinen kirkonkylä
  taloineen ja peltoineen, mutta toisella puolen suvantojärven virran
  niemessä on kaikkia muita komeampi kuninkaan voudin kartano.
  Vaikkakin kirkon ympärillä ja voudin niemellä on peltoja ja
  luonnonniittyjä siellä täällä järven rannalla, ei seutu vielä
  kuitenkaan ole vakaantuneen viljelyksen hallussa. Metsä ulottuu
  useimmin paikoin rantaan saakka, ihan kirkon aidan takana on vielä
  kannokkoa ahoa, ja kaski on hakattu heti pappilan ulkohuoneiden taa.
  Talot ovat pieniä kuin uudistorpat. Synkkä, metsäinen sydänmaa leviää
  niin pitkälle kuin silmä kantaa. Harjulta kirkon takaa näkyy etelästä
  päin savuja kohoilevan, kesällä kaskista ja talvella tupien lakeisista,
  mutta pohjoisessa ja idässä ovat erämaat asumattomat, korkeiden vaarain
  väliset suot ja notkot kasvavat vain havumetsää, ja honkien rungot
  ruskottavat yksitotisesti aamun ja illan paisteessa. Etelästä päin tuo
  kyllä talvisin kaitainen rekitie kirkonkylään, mutta päättyy siihen, ja
  siitä jatkuu ainoastaan ujo suksen latu, joka korpimaille päin ujuen
  näyttää, että on ollut sinnekin joku kulkeva; mutta suurimman osan
  talvea on sekin ummessa, jolloin asuttu maailma näyttää Kontojärven
  ympärillä olevan lopussa.
  Kirkko, joka on rakennettu paksuista, silittämättömistä ristihongista
  ja luukuilla varustettu, on tällä paikalla toinen, mutta pappila on
  vasta ensimmäinen. Katolisen ajan lopulla oli pienoinen sydänmaan
  kappeli rakennettu sille sijalle, missä nyt seisoo uusi ja isompi
  luterilainen kirkko. Sen oli siihen omin käsin salvanut hurskas munkki,
  joka eteläisiltä ilmoilta tullen ja kalastajain kera suuria vesiä
  soudellen oli asettunut tähän asumaan. Kun hänen seuralaisensa, kaikki
  savolaisia erämaan kävijöitä, pysähtyivät lohirikkaan kosken alle
  kalastamaan, metsästämään ja kaskeamaankin, pysähtyi hänkin, ja kun he
  veistivät kalasaunojaan rannalle, veisteli hän vähän matkaa ylempänä
  kappelinsa seiniä.
  Maalle noustessaan olivat tulokkaat tavanneet havumajoja hiukan matkaa
  rannasta, tulensijoja ja jälkiä aikaisemmasta asutuksesta. Ja kun he
  tutkivat rantoja ja metsää tarkemmin, löysivät he järven ja virran
  niemestä tuuhean kuusikon, jonka keskellä oli karsituita puita ja
  puissa oksiin ripustettuja suurten kalojen luurankoja, metsäeläinten
  nahkoja ja pääkalloja. Kuusikon sisässä oli vielä puun ympärille
  rakennettu aittanen, jossa näkivät kivimaljassa hopearahoja kiiltävän.
  Mutta tuskin he olivat ehtineet kirveensä iskeä pakanallisen uhripaikan
  ikihonkiin, kun hyökkäsi miehiä metsästä ja toisia tuli koskea alas
  viilettäen. Siinä syntyi tappelu, ja verta jo vuoti. Mutta kun munkki
  kuuli kahakan, niin ruuhellaan suvannon poikki souti ja sai sovinnon
  aikaan. Valmistettuaan aterian järven rannalle tarjosi hän savolaisten
  puolesta karjalaisille ikirauhan niillä ehdoilla, että toinen ei toisen
  kalastusta häiritsisi ja että jos Karjalan miehet sallisivat rakentaa
  Neitsyt Maaria emoselle kappelin, jättäisivät Savon miehet rauhaan
  heidän haltijansa pyhätön.
  Eikä näitä ehtoja rikottukaan munkin eläessä eikä pitkään aikaan hänen
  kuolemansa jälkeenkään. Kummallakin heimolla oli vakinaiset asuntonsa
  loitolla yhteisestä kalastuspaikasta. Savolaiset palasivat talveksi
  suveen päin, jossa heillä oli talonsa ja tavaransa, ja karjalaiset
  poistuivat pohjoista kohti, jossa heillä korpien, soiden ja monien
  koskien takana kuului olevan asuntopaikkansa.
  Munkki yksin jäi erakkona saunaansa lähelle kappelia asumaan ja
  yhteistä aarretta vartioimaan.
  Paljon oli erakko vanhus nähnyt riitaa ja taistelua kristittyjen ja
  pakanain välillä. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut mukana Hämeen
  pakanallisia uhrilehtoja maahan kaatamassa ja miekalla pakottamassa
  kansaa oikean uskon kuuliaisuuteen. Mutta vähäisen oli hän siitä nähnyt
  menestyksen: oli nähnyt kastamattomien kastetuita sukulaisiaan
  kiduttavan, juoksuttavan heitä kuoliaaksi uhripuitten ympärillä ja
  sitten metsiin pakenevan. Nyt tahtoi hän voittaa hyvyydellä ja ottaa
  Herransa haltuun ainoastaan ne, jotka mielisuosiolla siihen taipuvat.
  Eikä kulunutkaan kauan, ennenkuin hän näki taimia niihin hedelmiin,
  joiden hän toivoi tuleentuneina kirkon helmaan putoavan.
  Kevään tullen saapuivat taas molemmat heimot eri haaroiltaan. Ja
  kalastettuaan kukin apajoillaan kantoivat kristityt rannalla seisovan
  Pyhän Henrikin kuvan eteen osuuden saaliistaan, samalla kun pakanat
  veivät Vellamon antimista upeimman uhrikarsikkoon ja sen pyhän puun
  oksaan ripustivat. Kun pyhä savu suitsusi erakon kappelista, jossa hän
  polvillaan luki messujaan pyhän neitsyen kuvan ääressä, tuprusi
  uhripadan alta savupilvi pyhän lehdon helmasta, jossa tietäjä lepytteli
  haltijoita yhä paremman kalaonnen antamiseen. Ja kun kalaonni sattui
  huono karjalaisille, niin saattoi tapahtua, että he tulivat munkin luo
  ja hänen pyhimyksiinsä turvautuivat ja kantoivat niille antimiaan. Kun
  sopi, niin tulivat he vielä hänen messuaankin kuuntelemaan ja antoivat
  hänen kesäöinä nuotion ääressä kertoa itselleen tarinoita pyhistä
  miehistä ja Ristin-Kiesuksesta ja Pyhästä Mataleenasta, joita tarinoita
  jo seuraavana kesänä runoina lauloivat tyyniä salmia soudellessaan.
  Heimot veljeytyivät, antoivatpa toisilleen tyttäriäänkin avioksi,--
  munkki välitti kaupat ja vahvisti ne omilla pyhillä menoillaan. Hyvässä
  sovussa he siis palvelivat kukin jumaliaan saman veden vieremillä ja
  kalastelivat toisiaan kadehtimatta, ja oli viljaa vedessä molemmille.
  Mutta sitten kuoli Kontojärven erakko, ja hänen kyntämänsä vainio alkoi
  rikkaruohoa työntää. Sopu etelän ja pohjan miesten välillä huononi ja
  hävisi lopulta tyynni, kun savolaiset asettuivat vakinaisesti asumaan
  Kontojärven ympärille ja toivat toisia tullessaan. He sanoivat maita
  omikseen, alkoivat kaataa laajalti kaskia ja anastivat itselleen
  kalapaikoista parhaat. Syntyi sotia, joita käytiin vaihtelevalla
  onnella, ja milloin oli mikin heimo Kontosuvannon haltija. Vähitellen
  kaikkoutuivat kuitenkin karjalaiset pois, kun saaliskin vedestä väheni
  sitä mukaa kuin savolaisten luku lisääntyi. Yhä harvemmin he enää
  kalaan tulivat. Mutta kun tulivat, tulivat he toisina aikoina ja
  toisille asioille kuin ennen: tulivat talvella ja toivat nahkoja
  kaupaksi, saaden suolaa ja piitä ja aseita palkkioksi. Sillä tavoin
  syntyi, sitä mukaa kuin asutus Kontojärven ympärillä vakaantui, sen
  rannalla markkinapaikka, jonne aikain kuluessa etäisten Vienain ja
  Venäjän miehetkin oppivat poroineen ajamaan.
  Mutta vaikka karjalaiset olivat siirtyneetkin pois vanhoilta
  kalasaunoiltaan, jäi heidän haltijansa kuitenkin vanhalle paikalleen
  asumaan. Ei yksikään kauppamatkoillaan kulkeva karjalainen sen ohitse
  astunut pistäytymättä sen puiden siimekseen ja heittämättä rahoistaan
  osaa kiviseen maljaan, joka oli pyhän puun juurelle asetettu jumalan
  uhria vastaanottamaan. Siitä tuli aikaa myöten rikas haltija, sillä sen
  antama kauppaonni oli suuri, suurempi usein yhtenä päivänä kuin oli
  ollut ennen kalaonni kokonaisena kesänä, niin ettei enää taaskaan ollut
  nurkumista kenelläkään. Eikä uskaltanut kukaan jumalan aarretta
  anastaa, sillä taru kulki sellainen kontojärveläisten kesken, että
  syttyy sota ja puhkee vaino ja viha liekehtimään, jos äyrinenkään katoo
  Karjalan jumalan vanhasta aarteesta.
  Mutta muuttuivat aikain kuluessa uskot ja hallitukset. Luterilaisuus
  hävitti pyhimysten kuvat, ja uhripuut hakattiin maahan. Revittiin
  myöskin erakon vanha kappeli ja sijalle rakennettiin rukoushuone, jonne
  piispa kerran pari vuodessa lähetti papin jumalanpalvelusta pitämään.
  Vuosittain lähetti myöskin kuningas voutinsa veroa kantamaan, ja
  uhripyhätöstä katosi jumalan aarre. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin
  syttyi sota. Venäläisten karatessa rajan yli Suomeen olivat karjalaiset
  heille oppaina ja asetovereina, ja kun entiset kalastustoverit ja
  kauppaystävät tapasivat toisensa metsissä, vinkuivat vihaiset nuolet,
  eikä kukaan muistanut enää sitä rauhaa olleenkaan, jonka entisinä
  aikoina elänyt erakko oli kahden heimon välille rakentanut.
  Vuosia oli autiona Kontojärven poroksi poltetun kirkon ja kirkonkylän
  paikka. Itsekseen kohisi koski, loiski laine ja humisi metsä, ja
  asumattomat korvet erottivat pitkiksi ajoiksi toisistaan savolaiset ja
  karjalaiset.
  Mutta taas vetivät yhteiset edut ja tarpeet heitä toisiinsa. Taas
  rakennettiin tuvat ja saunat ja kirkko, entistään suurempi. Joukoittain
  tuli savolaisia isiensä asuinpaikoille, ja heitä seurasi pappi ja vouti
  vakinaisina asujina, ottaakseen toinen Jumalalle, mikä oli oleva
  Jumalan, ja toinen kuninkaalle, mikä oli oleva kuninkaan. Karjalaiset
  laskettiin veronalaisiksi ja kastettiin, mikä heistä kastetuiksi
  saatiin, ja nyt kuuluivat riitaveljet samaan kihlakuntaan ja samaan
  pitäjään.
  Mutta suuri ei ollut karjalaisista sato valtakunnalle, ja vielä
  pienempi se oli kirkolle. Metsissään he elivät omaa elämäänsä ja
  palvelivat omia jumaliaan. Harvoin heitä nähtiin kirkon seutuvilla
  muulloin kuin suurilla talvimarkkinoilla, jonne tulivat kuin tuiskuna
  ylimaistaan hiihtäen ja katosivat taas kuin pyrypilvi kauppapäiväin
  päätyttyä.
  Heillä oli siellä suuri kylä useiden päivien hiihtomatkan päässä
  Kontojärven kirkolta lähellä Maanselän lähdevesiä ja vieraan
  valtakunnan rajaa. Talvella kulki tie sinne soita pitkin, läpi
  laidattomien korpien, poikki hiekkaisten harjujen ja yli huimaavien
  vaarojen; kesällä koskia sauvoen ja suuria soikulaisia selkiä
  soudellen. Mutta harva oli se vieras, joka heidän maassaan oli käynyt.
  Kirkonkylän asukkaiden ja muiden Savon miesten asiat olivat aina
  etelään päin, eivätkä oravan nahkain ja muiden turkisten ostajatkaan
  menneet Kontojärveä pohjoisemmaksi. Ainoastaan metsäin kävijät
  joutuivat joskus karjalaisten kyliin milloin eksyksissään, milloin
  ilveksiä, susia, karhuja tai hirviä vainotessaan. Ei sanottu olevan
  hyvä niille taipalille lähteä; kolme oli vaaraa voitettavana: tulinen
  koski tulisessa joessa, jonka tulikivellä istui tulinen kokko, tulinen
  kuoppa keskellä kaitaisinta kannasta kahden pohjattoman suon välissä;
  pilviin ulottuva rauta-aita, jonka veräjätä kipeniä haukkuva susi-ilves
  yöt ja päivät vartioi. Mutta ne, jotka olivat käyneet, ne kertoivat,
  että perillä asui siellä suuri sukukunta ison järven rannikoilla ja
  sitä ympäröivien korkeiden vaarojen rinteillä. Sukukuntaa johtamassa
  kuului olevan vanha tietäjäsuku, jonka valta kulki isästä poikaan. Hän
  oli käräjäin istuja ja ratkaisi vanhimpain miesten kanssa kaikki
  yhteiset asiat, riita-asiat ja muut. Hän oli ylimmäinen pappi, joka
  uhrasi jumalille, rukoili niitä muidenkin edestä, hankki niiltä avun
  ihmisille ja hoiti uhrilehtoa. Uhrilehto oli tuuhean uhrivaaran
  korkeimmalla kukkulalla, suuren selän pitkässä niemessä, josta ei
  saanut puuta kaataa, jossa ei saanut metsällistä ampua ja jonka
  rannalla kalastaminen oli kielletty. Vielä kertoivat metsämiehet
  kuulleensa kummia runotarinoita suurista sankareista, joista
  pitopaikoissa illasta aamuun laulettiin ja joita kansa hartaasti
  kuunteli. Lapsensa toivat he joskus kirkolle kastettaviksi, mutta
  kotiin tultua pesi tietäjä kastetun päästä pyhän veden ja kastoi
  uudelleen uhrivuoren huipulla olevassa oman jumalansa lähteessä ja
  antoi lapselle uuden nimen.
  Tiesihän kuninkaan vouti kaikesta tästä, ja tiesi pappikin. Mutta
  molemmat antoivat heidän olla aloillaan, sillä niin oli neuvo
  kuninkaalta, ettei heidän kanssaan olisi riitaa rakennettava, jos
  nimeksikään veronsa suorittavat ja näönkään vuoksi Ruotsin uskon
  omistavat.
  Vaikka savolaiskansa piti itseään noita metsäläisiä parempana ja oli
  ylenkatsovinaan noita, jotka heidän esi-isänsä olivat tieltään
  karkoittaneet, niinkuin tulee karkoittaa pakanoita ja epäjumalain
  palvelijoita, oli heidän joukossaan kuitenkin niitä kalastajia ja
  metsämiehiä, jotka heiltä saamallaan opilla ja taikatiedolla
  pyyntionneaan kartuttelivat. Saattoi tapahtua sekin, että kun salomaan
  suuri tietäjä markkina- ja veronmaksuaikana saapui kirkolle, kutsuttiin
  häntä salaa suurimpiinkin taloihin sairastavaa lehmää parantamaan,
  lukemaan lukuja karhun kuolemaksi, usein ihmistenkin kipuja
  lieventämään. Runsaat antimet hiihtoahkiossaan palasi tietäjä
  kotikyläänsä kertomaan, että jos lienee Savon rikkaus ollutkin
  suurempi, ei sen tieto kuitenkaan ole Karjalan tietoa. Eivätkä salomaan
  tietäjät suotta mahtiaan kehahdelleet. Moni heistä oli suksensa
  voudinkin saunan seinämälle pystyttänyt ja yön pitkän hänen emäntänsä,
  välistä hänen itsensäkin kipuja loihtinut. Kulkipa kuiskeita siitäkin,
  että nykyisen voudin puoliso, joka aina valtakunnan pääkaupungista
  saakka oli turhaan hakenut apua sisällisiin vaivoihinsa, oli
  lämmityttänyt kylynsä ukkosen nuolen kaatamilla haloilla ja tietäjän
  käsissä tuskistaan parantunut. Ja se oli tapahtunut aivan äsken, vuotta
  ennen kuin kuoli Kontojärven vanha pappi ja hänen sijaansa tuli tämä
  nykyinen, Martinus Olai eli Martti Olavinpoika nimeltään, jolloin
  salomaiden tietäjänä oli Korpivaaran kuuluisa Panu.
  
  
  II.
  
  Talvinen aamuhämärä peitti vielä maan, ja tähdet tuikkivat, ja
  revontulet loimottivat kirkkaalla pakkastaivaalla. Kuun viimeinen
  neljännes vaelteli kuin eksyksissään ja kylmästä kutistuneena
  rannatonta ulappaansa. Keskiyön aikana se oli noussut metsänrannan
  takaa kykenemättä voittamaan sitä valoa, joka liekehti takaisilta
  taivahilta.
  Heikko päivänkoitto alkoi jo kalventaa taivaankantta, tähtien tuike
  kävi uneliaammaksi, revontulten loimo heikkeni heikkenemistään kuin
  sammuva kokkovalkea ja painui yhä pienemmäksi.
  Mutta metsässä vallitsi vielä yön pimeys. Huurteisten, kuuran ja lumen
  painosta luokistuneiden lehtipuiden alla hyppelivät vielä jänikset
  ruokapaikasta toiseen, linnut nukkuivat nietoksien sisässä, eikä
  oravakaan ollut vielä yöpuultaan liikkeelle lähtenyt.
  Mutta aamu alkoi valkenemistaan valjeta. Pölähti lumi ahon laidassa, ja
  lenti huriseva teiri korkeimman urpukoivun latvaan; pölähti lumi
  samalla lailla toisen ja kolmannen kerran, ja kohta oli ruokainen puun
  latva mustanaan kuhertelevia, pörröisiä lintuja.
  Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman
  keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi
  metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan
  lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan
  kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa
  asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä
  kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi
  havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin
  säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä
  nukkuvien päälle.
  Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä,
  pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja
  kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon
  liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli
  alkanut tunkea kuusienkin alle.
  Hän oli tanakkatekoinen ja samalla kookas mies, puettuna punaisella
  reunustettuun poronnahkaturkkiin ja poronnahkasaappaihin. Turkin alta
  näkyi hänen liikkuessaan vaalea, koreilla veroilla päärmetty
  sarkakauhtana, rinnassa välkkyi suuri hopeasolki ja vyöllä pitkä
  kirjaeltu tuppi. Hetken aikaa ilmaa tähysteltyään kääntyi hän taas
  lämmittelemään. Silmät kiiluivat terävästi tulta vasten, mutta oli
  katse samalla arka ja vilkkuva, niinkuin olisi se aina tottunut
  ympäristöään varomaan. Mutta yht'äkkiä ilme hänen kasvoissaan muuttui,
  hän hymähti veitikkamaisesti, tarttui räiskyvään halkoon ja heilauttaen
  sitä päänsä päällä niin, että kipinät sinkoilivat ympärille kuin
  vesipisarat myllynrattaassa, huusi hän iloisesti:
   --Ylös miehet, karvaturvat,
   ylös untelot urohot,
   nouskaatte makoamasta,
  - viikon unta ottamasta.
  Nukkuvat urahtelivat, oikoivat jäseniään, pyyhkivät huurteisia
  partojaan ja nousivat vähitellen istumaan.
  --Hei, hai! haukotteli heistä polvilleen kohoten muudan pitkäjäseninen
  mies.--Mitäpäs ajelet, seppä, eihän ole vielä Päivätärkään päätään
  nostanut, ja vielähän tuolla Kuuttarenkin silmä kiiluu.--Ja silmät
  soikeina haukotteli hän vielä toisenkin kerran niin, että metsä vastaan
  kiljahti.
  --Ylös, Kuisma, pata tulelle, sinun on vuorosi!
  --Tee, Jouko, minun puolestani, pyyteli hän vieressään istuvaa nuorta
  miestä, melkein poikaa vielä,--minä sinut sitten kymmenkertaisesti
  palkitsen,--ja haukotellen, kädet niskan takana, heittäytyi Kuisma
  havuiselle vuoteelleen.
  --Joukon on hankittava pataan pantavaa, virkkoi hänen isänsä, tuo ennen
  muita makuulta noussut mies.
  --Jäihän vielä metson puolikas ja kokonainen teiri eilisestä, neuvoi
  Kuisma.
  --Ei pyystä kahden jakoa.
  --Ka, pane sitten se karhun lapa.
  --Se tarvitaan markkinoilla ja paluumatkalla... Tuoll' on, Jouko, puu
  täynnä teiriä, ota jousesi ja käy pudottamassa muudan. Kuuluivat
  nousevan harjun selälle koivuun, missä eilen illalla tullessamme
  istuivat.
  Jouko otti jousen päänsä pohjista ja tarkasteli nuolia viinessään, joka
  oli tehty hienosta läpikuultavasta luusta ja eläimen kuvilla kirjaeltu.
  --Ne nuolet tappaa, ne ovat sen miehen terästämät ja hiomat, että
  tappavat, virkkoi Kuisma.
  --Hullu omia töitään kiittää, sanoi muudan miehistä.
  --Vaikk' olet, Tiera, itsekin kehunut, mitä olet pajassani teettänyt.
  --Vähän taitaisi rautasi tehota, jos ei muu tehoisi.
  --Mikä muu se sitten paremmin tehoisi?
  --Luetathan itsekin nuolesi Panulla.
  --Osaisin ne minäkin lukea, mutta kun minulla ei ole niitä mujuja ...
  sillä on lemmolla niin mainiot mujut, joihin kastelee ... sanoisit,
  Panu, kerran, miten mujusi laitat.
  --Liian olet vanha tietäjän oppiin, vastasi Panu.
  --Aina ne muutkin mujuja keittäisi, mutta ei ole sanoin suolaajata,
  puuttui puheeseen Ilpo, vanha, harmaapartainen, tihrusilmäinen äijä.
  Sanoissa ja taioissa se on se, joka tehoo.
  --On se vähän miehen kädessä ja silmässäkin, intti yhä Kuisma.
  Miehet katsahtivat Panuun, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta.
  --Silmä teroo taiasta, ja käsivarsi vakaantuu, virkkoi hän ja lisäsi:--
  Ja on siinä vähän muutakin voimaa.
  --Jota ei joka mies tiedä eikä opi tietämään, jolla ei ole niitä
  lahjoja, säesti Ilpo ojentavasti.
  Jouko oli sillä välin järjestänyt nuolensa, kiinnittänyt jousensa
  jänteen ja haettuaan suksensa käsiinsä, sujahutti hän sanaakaan
  sanomatta metsän peittoon.
  Toinen toisensa perästä olivat miehet kohoilleet pystyyn ja asettuneet
  nuotion ääreen mikä mitenkin päin jäseniään lämmittelemään. Ne olivat
  kaikki tuuheapartaisia, useimmat rotevia miehiä, puettuina samalla
  tavalla kuin se, joka oli heidät herättänyt ja jota kaikki näkyivät
  johtajanaan kunnioittavan--se vain eroa, että muiden kauhtanat eivät
  olleet punaisella reunustetut.
  Kuisma otti padan kuusen oksasta, ahtoi sen lunta täyteen ja ripusti
  puuvipuun nuotiotulen päälle.
  --Joko lienee päivä missä asti tulossa? kysyi joku miehistä.
  --Ei ole kaukana enää, johan tuolla aholla lumi sinertelee, arveli
  toinen.
  --Eiköhän olisi paras heittäytyä suksilleen ja lähteä heti paikalla
  painaltamaan?
  --Vielä sinne ehditään, ei ole enää kuin aamurupeaman hiihto, ja
  vastahan on tänään aattopäivä.
  --Tulleeko paljon ostajia markkinoille?
  --Nahkain ostajia luulen tulevan, arveli Panu,--niin ainakin vouti
  päätteli syksyllä tavatessani. Mutta tulipa heitä tai ei, kun ei ole
  mitä myydä ... tuoss' ovat koko heimon vuosinahkat.
  --Onhan niitä siinäkin ... mutta yhähän vähenee vilja metsistä. Minne
  lieneekään Tapio karjansa ajanut?
  Joka kerta, kun siitä tuli puhe, ja useinhan tuli puhe metsänriistan
  vähenemisestä, otti vanha Ilpo siihen syytä selittääkseen.
  --Tietäähän sen, minne se ne ajaa: mennessään vie, kuljettaa edellään
  näiltä mailta poistuessaan eikä käy kuin välistä vanhoilla sijoillaan,
  mutta ei ota silloinkaan parasta väkeään kerallaan. Ja syy kyllä
  tiedetään.
  Ja ikäänkuin odottaen Panulta vahvistusta puheelleen, jatkoi hän, tuon
  tuostakin häntä silmäten:
  --Syy kyllä tiedetään. Ei lepytellä enää Tapiota, ei uhrata ukon iloksi
  eikä miellytellä Mielikkiä yhtä ahkerasti kuin ennen ... ei tehdä
  taikoja metsään mennessä, ei tärkeitä menoja noudateta, vaan
  huolettomasti ja varautumatta röyhkeästi metsään mennään ... ei osaa
  haltija pelätä, tekee mitä tahtoo, antaa minkä antaa ... on niitäkin,
  jotka pyhillä vuorilla pyydystelevät ... kummako, jos vanhus vihastuu
  ja muuttaa muille maailmoille asumaan. Siin' on syy viljan vähyyteen--
  vai mitä arvelet, Panu?
  --Niin on, kuin Ilpo puhuu. Paha on, kun ei omia jumalia palvella,
  mutta pahempi vielä, kun vieraita suositellaan. Ei tahdo Tapio niistä,
  jotka muukalaisilta apua anovat. Ristin-Kiesus on tunkenut Tapion
  metsiin, häntä siellä monet jo avukseen huutavat, mutta jos ei häntä jo
  ajoissa rajalta käännytetä, niin ei ole kohta jalan neljän hyppivätä,
  ei pahaista jäniksen poikaa Tapion vainiolla, joka...
  Miehet kuuntelivat hyväksyvällä hartaudella esimiehensä puhetta, kun
  Kuisma teki nopean varottavan liikkeen kädellään.
  --Mitä nyt?
  --Olehan vaiti ja anna tänne jousi!
  Jousi kulki kädestä käteen, Kuisma tarttui siihen jäsentä
  liikauttamatta ja jännitti sen; kuului heikko helähdys ja jänis, joka
  korvat pystyssä oli kuukkinut metsästä melkein tulen ääreen, kellähti
  rääkäisten hangelle.
  --Suotta tässä Tapiota soimailette, sanoi Kuisma, jänistään jaloista
  riiputtaen.
  --Lieneekö nuo enää Tapion jäniksiä, jotka tällä puolen Rajavaaran
  koikkivat.
  --Kenenkäs sitten?
  --Ristin-Kiesuksen parasta karjaa on jänis, ristiturpa, ja toinen
  harakka, silkkiselkä!--nauroi Panu yleisen hilpeyden vallitessa. Nyt
  sinut hukka perii, kun papin karjaan koskit!
  --Pataan papin keitto!--ja Kuisma valmistautui jo nylkemään jänistä.
  --Maltahan, mies, huusi Panu, ilkamoinen ilme kasvoissaan.
  --Mikä hätänä?
  --Annatko minulle riistasi, niin vien papille uhriksi, että leppyy?
  --Mutta jos ei lepykään jäniksestä?
  --Niin ammutaan hänelle sitten harakka.
  --Et niin vähällä Ristin-Kiesusta lepytä ... katso, ettei vaadi itseäsi
  sinua, salojen parasta miestä uhriksensa, niinkuin kerran kuului oman
  poikansa vaatineen, kun mielensä vihoittivat.
  --Mutta olipa se sillä kertaa poroon tyytynyt, joka oli sarvistaan
  pensaaseen takertunut.
  --Kuuluu olevan ankara mies tämä nykyinen pappi. Uhanneen kuului jo
  heti tultuaan Karjalan vanhan tiedon hävittää, ajaa tiehensä tiedon ja
  tietomiehet ja pakottaa kaikki omaan uskoonsa, hävittää uhrilehdot ja
  hakata maahan pyhät karsikot.
  --Vai hakata maahan pyhät karsikot! matki Panu. Sitten lisäsi hän
  totisemmin:--Ovatko miehet niin mitättömiä, etteivät torju turjalaista
  luotaan, jos semmoisin tuumin tulisi?
  --Torjuvatpa tietenkin.
  --Olen monesti sanonut, ettei vieraista valloista hätää, niin kauan
  kuin miehet miehuutensa pitävät ja tietänevät tehtävänsä.
  --Aiotko käydä puheillaan?
  --Senpähän nähnen.
  --Loihdi suohon suuta myöten, niittyhyn nivuslihoista tai nosta suuri
  tuuli ja lennätä niin pitkälle, kuin länttä riittää, lasketteli Kuisma.
  --Kuisma se keinot tietäisi, naurahtelivat miehet.
  --Minkäs teet?
  --Ei ole pakko siitä puhua eikä tarviskaan, vastasi Panu kuivasti.
  --Eikä ole muiden asia sitä Panulta kysellä, lisäsi Ilpo, Panun
  ainainen säestelijä. Kyllä kaikki hyvin käy, kun häntä tottelemme.
  --Sen tietää, että häntä tottelemme, vahvistivat miehet.
  --Ei minua totella tarvitse, kun vain otatte vaaria vanhoista menoista,
  uhraatte aikananne haltijoille, teette temput täsmälleen, niinkuin olen
  tekemään neuvonut--silloin metsola aarreaittansa avaa ja Ahtola
  antimiaan jakaa. Minäkin parastani koetan, teen minkä taidan tietoni
  avulla enkä kateista huoli, vaikka tiedänkin monen minua kadehtivan ja
  vihan kierontamin silmin katselevan.
  --Eivät sinua muut kadehdi eikä vihaa kuin Reidan suku, alkoi Ilpo.
  Koko muu Karjala on puolellasi. Mitä ne muutamat huonokuntoiset monia
  vastaan. Huonosti olisivatkin asiat, jos et olisi melaan tarttunut.
  Mitä taisi Reita? Lovehen lankeili, menneitä muisteli ja tulevia tutki,
  mutta heimon tänäiset asiat menivät menojaan. Ei kukaan oikeutta
  jakanut, ei pidetty yhteisiä uhreja, ei yhteisiä karhunajoja, siellä
  sikisi sudet ja karhut, ei saatu hintoja nahoista, kun kukin omin päin
  markkinoille kulki, eikä kauppaan kyetty. Tuhosit toimettoman tietäjän,
  ja siitä olkoon sinulle kiitos.
  --Nyt on toisin kaikki. Nyt on voutikin ystävämme ja puoltaa meitä.
  --Mitenhän saitkaan sen puoleesi lumotuksi, karilaan? kysyi Kuisma.
  --Olkoon minun puolestani vallassa kuka tahansa, virkkoi Panu
  kysymykseen vastaamatta. Kernaasti olisi saanut Reitakin olla, jos
  olisi ollut hänessä miestä siihen. Mutta olisitte häntä vielä vähän
  aikaa seuranneet, mennyttä olisi pian ollut oma tieto ja uusi sijassa.
  Se lapsianne salli kirkolla kastaa, antoi akkojen vaeltaa rippiin ja
  messuun ja semmoiseen saastaiseen menoon eikä ollut miestä estämään
  omaa vaimoaankaan Ristin-Kiesusta kumartamasta. Salaa lie tehnyt sen
  vaimo, ja salaa tekivät sen monet muut, mutta siinä sen miehen näki,
  näki heikon ja nahjuksen. Pian olisi käynyt meille niinkuin on käynyt
  monelle heimolle Inkerissä ja Aunuksessa. Vähät minä vallasta välitän,
  parempi olisi ollakseni, jos saisin elää niinkuin mieleni tekisi:
  metsääni kulkea, kalaani pyytää, kaskeani viljellä ja vain omaa
  tavaraani kaupita. Niissä nyt aikani kuluu: ole kaikkien neuvonantaja,
  kaiken maailman pahan parantaja, loihdi, taio, lääkitse ... ei yön
  lepoa, ei päivän rauhaa.
  --Turhaan aina puhelet ja puolustelet,--ei kukaan sinua soimaa, sanoi
  Ilpo.
  --Kun ei oltaisi niin köyhiä, kun ei eläminen olisi niin raskasta kuin
  usein on kovina talvina ja huonoina riistavuosina, virkkoi miesten
  joukosta munan, joka tähän saakka oli äänetönnä istunut. Ristityt
  rikastuvat, heitä onni seuraa, mutta meitä pakenee. Täydet ovat heidän
  aittansa, minulla ei tietoa, miten talven yli päästä. Lieneekö syy
  jumalissa vai miehissä?
  --On se miehissäkin, Patvaseni, miehissä se on, huono olet metsän
  kävijä.
  --En jaksa, vanha mies, nuorten perässä hiihtää, kun karhu pohkeeni
  puraisi; edestäni ottavat, eivätkä meidän jumalat käske voimallisten
  huonoja auttamaan, niinkuin kuuluu käskevän Ristin jumala.
  --Ei huolehdita, vielä siihenkin keinot keksitään. Uskon parempien
  aikain koittavan. Yhteisiin toimiin rupeamme, ja'amme saaliit miehiä
  myöten. Vouti on puolellamme ja on uhannut auttaa, kun tarvitaan. Hän
  on mahtavampi kuin pappi, hänellä on maat ja metsät, ja hän tekee, mitä
  tahtoo. Vielä kuulette, jahka odotatte ja luotatte minuun.
  --Ka, luotamme sinuun, luotamme!
  Hanki karahti miesten takana, jotka kehään kerääntyneinä olivat nuotion
  ympärillä istuneet, ja Jouko hyppäsi suksiltaan heittäen kannannaisen
  teiriä isänsä eteen.
  --Viisi teirtä! huudahti Kuisma. Kas oivaa jousimiestä!
  Kaikki kummastelemaan, milloin hän ne oli ehtinyt ampua, ja Jouko
  kertoi, että hän kerran puun juurelle hiivittyään oli ne yksien
  jalkainsa sijoilta kolkannut toisen toisensa perästä.
  --Eivätkö lentäneet pois?
  --Eivät liikahtaneetkaan.
  --Kolkkasitko kaikki?
  --Yhden jätin.
  --Niin oli jätettäväkin.
  Sitä ei muistanut kukaan itselleen tapahtuneen, että olisi niin monta