Pankkiherroja - 8

  ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet,
  äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä
  vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
  Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se
  jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä,
  että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon
  kärsimään.
  Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.
  
  
  18.
  
  Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän
  soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta
  kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin
  Pohjois-Esplanadia astelemaan.
  Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä.
  Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen,
  hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin
  tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä
  vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt
  eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen
  kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä
  uskossa koko omaisuutensa?
  Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän,
  tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi
  miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk'ei hän sentään niinkään pahaksi
  panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin
  vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen
  jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.
  Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen
  yhtiökokoukseen.
  Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen
  ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet
  oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon
  yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt
  nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä
  tarvitsivat niitä?
  Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa
  miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään
  kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?
  Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa
  pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän
  hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa
  jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä
  epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen
  alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli
  kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.
  Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan
  vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet
  jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen
  kamppailuun.
  Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä.
  Tällä kertaa oli pääasia, ett'eivät hänen vihollisensa päässeet
  ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen
  yhteiskunnalliselle hautakummulleen.
  Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin,
  Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle
  kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.
  --Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.
  --Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut
  vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.
  Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen
  kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen
  suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata
  omaa sisällistä liikutustaan pidättää.
  Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika
  rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan
  jobinviesteineni.
  Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.
  --Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme
  johonkin.
  --Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.
  --Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä
  asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.
  --Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti
  hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!
  --Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.
  Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone
  oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.
  --Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.
  Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen
  hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen
  tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.
  He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen
  ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle
  astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin
  lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän
  suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa.
  Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.
  --Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.
  --Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas
  jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.
  --Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja
  tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.
  Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja
  lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen
  omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä
  hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut
  ystävässään.
  Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.
  Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä
  sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta
  myöhempään.
  --Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana
  ikäviä uutisia.
  --Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä
  nopeasti!
  --Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.
  --No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin...?
  --Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä
  erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.
  --Jumalan kiitos! Vainko se!
  Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi
  huvitettuna ystäväänsä.
  --Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on
  erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä
  on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.
  Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.
  --Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.
  --Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.
  --Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.
  Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan
  rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä
  vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y.
  'Kuvan' osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo
  tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen
  velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan
  ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi
  häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta
  kuulumaan.
  Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui.
  Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät
  jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon
  väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka
  ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden
  aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä
  korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä
  vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä,
  joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin,
  jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin
  olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli
  äyräittensä...
  --On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti.
  Menenkö ja otan selvän siitä?
  Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.
  --Mutta...? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä. _Onhan_ siellä
  tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani...
  --Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.
  Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään
  tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut
  jonkun uuden maailman-ennätyksen.
  Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen
  suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo
  sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului
  korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle
  ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös
  heidän huoneensa ovi.
  --Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.
  Se olikin vain tarjoilija.
  --Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä,
  herrat eivät ole kuulleet ehkä...
  Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin
  oli tullutkin.
  Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo
  salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi
  kouristuksentapaisestl sitä.
  --Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi
  tyrmistyneenä. Valoa!
  Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.
  --Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.
  Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?
  Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä,
  ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.
  --Lue! sanoi hän lyhyesti.
  Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea
  kasvoiltaan.
  Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen
  paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että
  jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli
  tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä
  pimenivät.
  Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa
  pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu
  syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen
  kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida,
  mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.
  Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.
  
  
  19.
  
  --Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla
  äänellä. Jatka!
  --Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja
  se on totta siis?
  --Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä
  kammottavalla äänenpainollaan.
  --Ei kaikki, mutta tämä ... onko _tämä totta_? kysyi Antti raskaasti
  lisälehteä kädessään osoittaen. _Onko_ hän syypää?
  --Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja
  täsmällisesti.
  Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.
  Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen
  henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen
  rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen
  aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota
  hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen
  vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana?
  Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan
  ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden
  tunnetta koko yhteiskuntaan.
  --Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin
  ampunut itseni kuin elävältä antautunut.
  --Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet
  on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin
  häntä itseään säälin minä hänen perhettään.
  --Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.
  Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon
  onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo
  kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen
  asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen
  teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei
  voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut
  läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!...
  Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.
  --Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.
  Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he
  istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.
  Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä
  ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu
  ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.
  --Viinaa ja olutta! käski Antti.
  --Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa ... te tiedätte, minun
  merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.
  --Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta
  samantekevä!
  Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.
  --Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden
  ainoan kerran!
  He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman
  painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että
  hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne
  näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.
  Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.
  --Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!
  Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.
  --Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet,
  jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan...
  Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua... Tuo mies kiitti
  vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse
  ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!...
  He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta
  tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin
  mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka
  epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat
  vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli
  heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet
  omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa,
  mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken
  tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa
  salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt
  tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin
  ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon
  voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin
  hirvittävän kolauksen kestämään.
  Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen
  koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä
  ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.
  --Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä
  kerran kiitos hyvästä toveruudesta.
  Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
  Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala
  aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin
  riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.
  --Ethän...? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio...?
  Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa
  paljastettu.
  --Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä
  sen täytyy tapahtua.
  --Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin
  sinä pelastit minut.
  --Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on
  vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt
  lukossa, umpilukossa.
  --Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta,
  ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.
  --Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan
  poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun
  pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut
  kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä
  suorana ja kilpi puhtaana ... sinne ... tyhjyyteen...
  --Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!
  --Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat
  järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä
  on minun rajani.
  Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.
  --Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen
  punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin
  harkitusti.
  --Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti
  voimattomasti.
  Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.
  --Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista
  tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta...
  --Pyydä sataa! virkahti Antti.
  --Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi,
  että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni.
  Lupaatko?
  --Lupaan, vastasi Antti.
  Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään
  tekemistä.
  --Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei
  minua ole enää olemassa.
  --Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.
  Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää
  ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen
  tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä
  olennostaan!
  Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies
  todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna
  olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja
  Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja
  ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi
  murhaavan aseen kohti ohimoaan.
  Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?
  Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa
  maan pinnalla toimittamista.
  Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi
  manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes
  jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos
  yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten
  ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä
  paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut
  sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen
  edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.
  Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta
  yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut
  tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus
  huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten
  katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei
  sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi...
  
  
  20.
  
  Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa
  silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen
  aamun valkenemista.
  Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä
  vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain
  sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja
  sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen
  huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa
  oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä
  pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten,
  jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen
  vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne
  olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä
  seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä
  erämaassa oli oikeastaan tekemistä.
  Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot
  kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen
  mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta
  ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin
  tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä.
  Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan
  käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi
  kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen
  ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.
  Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen
  tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät
  kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä.
  Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo
  täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa
  kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen
  toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan.
  Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet
  tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät
  virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti
  pistäytyi sinne.
  Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi
  kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä
  niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo
  suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren
  tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla,
  ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti
  eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko
  kaupungin kuohuksiin.
  Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo
  oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn
  sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen
  hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.
  Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.
  Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan
  perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti
  häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän
  se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia,
  mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun
  lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli
  auttamattomasti ohitse...
  Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi.
  Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.
  Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi,
  jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään
  vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä
  rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että
  hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä
  jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt
  palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa
  ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen,
  sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi
  kiinnittänyt kaikkien ajatukset.
  Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen.
  Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi
  surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä
  ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa
  suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.
  --Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä
  iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja
  tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa
  sinua?
  --Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään,
  ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.
  Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon
  esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.
  Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.
  --Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.
  --Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.
  --Kuinka suuri?
  --Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään
  uudistuksiin minun nimelläni.
  --Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.
  --En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja
  tuolia.
  --Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?
  --Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun,
  voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.
  Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean
  taistelun sydämessään.
  Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla
  Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi
  viidensadan markan seteliä ja sanoi:
  --Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.
  --Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?
  --Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.
  Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi
  pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella
  kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva
  Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön
  jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi
  ovikello.
  Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut
  konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.
  Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:
  --Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on
  tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!
  Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti
  huomannut siinä mitään ihmeellistä.
  Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty
  2,500 mkan kassavaillingista.
  Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin
  ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa
  itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi
  vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi
  epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän
  ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa
  lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä
  oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan
  pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat
  vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian
  silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.
  Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä