Oppineita naisia: Viisinäytöksinen huvinäytelmä - 2

Hyvä neiti, ne herrasväet
on outoja mulle. -- Keit' ovat ne nimin niin vikkelin?
PHILAMINTE.
Tätä tuskaa!
BÉLISE.
Ne sanain on nimiä; niiden sopu
on tärkeä tietää, kuin kukin toistaan noutaa.
MARTINE.
Sovuss' elleivät elää voi, niin ne tapella joutaa.
PHILAMINTE (Béliselle).
Hyvä Jumala, eikö jo tuo sananvaihto lopu?
(Chrysalelle.)
No niin, miten on, hänet aiotko ajaa sa ulos?
CHRYSALE.
Heti kohta.
(Syrjään.)
Täss' ois tenänteosta huono tulos.
(Martinelie.)
Niin, lähde nyt, Martine, hänen vihaansa vältä.
PHILAMINTE.
Hoo! oletko sinä tuon epaton edessä arka?
Puhut, kuin ihan pyytäisit poisajo-lupaa hältä!
CHRYSALE (lujalla äänellä).
Mitä, minäkö? Pois, ulos!
(Hiljaa ja leppeästi.)
Hyvästi, lapsi parka.
Seitsemäs kohtaus.
Philaminte, Chrysale, Bélise.
CHRYSALE.
Kas niin, hän on mennyt. Sa tahtosi päähän pääsit.
Vaan en sua kiitä, että sa noin olit kireä.
Hän on kelpo tyttö, töissään viisas ja vireä,
ja pätö syynpä tähden sa pois hänet hääsit.
PHILAMINTE.
Siis tahtoisit, ett' yhä vielä hän talossa ois
ja korviamme tääll' alati kurikois;
että kielen ja mielen lait nurin vääntäis varsin
sekasotkuisin, pöyristyttävin puheenparsin
tuo songerrus raaka, miss' on vika vieressä vian,
katuvierten mi kaiken on kasannut loan ja lian.
BÉLISE.
Niin, kuunnella häntä, se todell' on kova työ.
Vaugelaan joka päivä hän moneksi murskaksi lyö,
ja vähimmät virheet typeriköllä tuolla
on pleonasmit ja kauheat kakofoniat.
CHRYSALE.
Nuo Vaugelas-läksynne ovatkin hälle liiat;
on kyllin, kun ei petä kykynsä kyökkipuolla.
Suon hälle ennemmin kehnon ma kieliaistin,
joka partikkeleihinne pahasti takertuu,
suon ennen, ett' on katusanoja täynnä suu,
kuin liemen jos liiaks suolais ja polttais paistin.
Korukielest' en kostu, vaan ateriasta mi maittaa.
Ei opeta Vaugelas, miten tulee se laittaa;
ja Balzac ja Malherbe, nuo sananvalajat vankat,
ehk' olisivat kyökissä olleet he aika ankat.
PHILAMINTE.
Mikä käsityskanta kauhistuttavan raaka!
Miss' ihmisarvo silloin, kun mielen vaaka
noin syvälle vaipuu, noin halut maassa mataa
eik' ylene rahtuakaan päin aatteen rataa?
Niin kallisko ruumis on siis, tuo möhkäle maata,
sen hyvä ett' asetetaan ihan kaiken yli,
ei hetkeäkään sitä aattelemasta laata?
CHRYSALE.
Mun ruumiini on oma itseni, sitä en hyli.
Maamöhkäle -- olkoon -- se möhkäle mulle on mielu.
BÉLISE.
Tosin meill' on ruumiskin niinkuin henki ja sielu,
vaan kaikilla valistuneill' on se mielipide,
että sielu on korkeampi kuin ruumiin side;
ja henkistä olentoamme on tieteen mehuin
siis ensi ja ylin velvollisuutemme ravita.
CHRYSALE.
Jos sillä tulette toimeen, niin laihoin rehuin
te ravitsette itsenne, jumal'avita!
Muut' ettekö todella huoltaa ja homsuta voi....
PHILAMINTE.
Uh, homsuta -- tuo sana minust' on epähieno,
sitä muut ei käytä kuin joku nurkkatieno.
BÉLISE.
Se on huonosti valittu, rumalta korvaan soi.
CHRYSALE.
Nyt sanon sen kerrankin, enää en jaksa säästää,
jo valloilleen mun on sappeni pakko päästää;
teit' ihmiset hulluiksi luulee, ja mieltäni kaivaa...
PHILAMINTE.
Mikä puuska nyt...?
CHRYSALE.
Minä sisarelleni puhun.
Sua muiden kielessä vähinkin virhe vaivaa,
mut ei oma hupsuttelus, jok' on huutona huhun.
Mua kiusaa tuo iankaikkinen kirjaroju;
paitsi paksu Plutarkos, kauluspainoni, lieteen
jok' ainoa joutaa, etteivät tiellä loju.
Saat herroille tohtoreille sa heittää tieteen,
ja myös ole hyvä ja toimita katolta pian
tuo pitkä kiikari pois, tuo ihmisten pelko,
ja muu kama kaikki, mi täällä on saanut sijan.
Suo kuun olla oloillansa ja ota selko
vähän siitä, kuink' oma talo tääll' elää mahtaa,
missä kaikki järki lyö kymmentä kuperkeikkaa.
Ei sovi se naiselle, useista syistä, ett' ahtaa
hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa.
Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa
ja johtaa taloutta, valvoa palvelijoitaan
ja olla tarkka käytössä talon varain
on tieto ja taito se, joka on hälle parain.
Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti,
että silloin on naisella älyä tarpeeks asti,
kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa,
ett' erehtymältä ei sano housuiksi paitaa.
Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi,
opinahjo korkein heill' oli kodin liesi,
ja sormustin, rihma ja neula ne kirjat, joita
he tutki ja kartutti tytärten kapioita.
Nyt nykymuodin naisill' on iso ero,
kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero.
Joka tieteessä tepastavat he niin että hei,
ja siinä tää talo kaikista voiton vei.
Mitä ei syvint' ongelmaa se ratkaista tietäis?
Muu kaikk' on selvillä, paitsi mi olla sietäis.
Kuun kulku on tuttu, on laskettu linnunrata,
Mars, Venus, Saturnus ne täällä on hengentärkintä;
ja niissä kun haihattelette, niin hoitaa harkinta
sill' aikaa saa omin päinsä päivällispata.
Ja samaa palvelijat mitä herrasväki,
ei kukaan hoida tääll' enää tointaan, työtään,
nyt järkeä jännitetään vain talossa myötään,
sill' ettei edessä muu kuin käpälämäki!
Lorukirjan kimpussa paistini polttaa muudan,
runonteoss' on toinen, ei kuule, kun juomista huudan;
niin, kaikki käy ihan esikuvanne mukaan,
on palvelijoita, mut ei mua palvele kukaan.
Yks oikea ihminen tääll' edes ollut ois,
jota vielä ei villinnyt tuo ilkeä saasta,
vaan hän, ison metelin kanssa hän häätään pois,
kun, syntinen, ei ota vaaria Vaugelaasta.
Sen sanon ma, että en menoa moista kiitä;
näet sinulle, sisko hyvä, nyt puhun ma siitä.
Mua suututtaa tuo lauma latinasuiden,
ja herra Trissotin yli kaikkien muiden,
runorumpali tuo, tämän hourion alkuunsaaja,
tuo tolkuton hölynpölyn, hosuja tuulen,
jonka vailla pontta ja perää on laverrus laaja,
joka miekkonen on vähän löylynlyömä, ma luulen.
PHILAMINTE.
Yht' arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!
BÉLISE.
Ne aivohiukkaset ainett' on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää?
Tuo mies mun veljeni! -- Ei, ei vaikka mik' ois.
En tiedä, mit' aatella enää; ma pakenen pois.

Kahdeksas kohtaus.
Philaminte, Chrysale.
PHILAMINTE.
Jos vielä on jotain liitettävää, niin liitä.
CHRYSALE.
Niin mullako? Ei. Se on mennyt, ei enää siitä.
Vaan nyt ihan muusta. Ei, näemmä, houkuta liioin
Armande lastamme siteet avioliiton.
No niin, hän on koulittu korkein filosofioin, --
vain kiittäminen sua kasvatuksesta siit' on.
Mut nuorempi tyttäremme on toista maata, --
ja arvelen, että ei haitaksi olla saata,
jos miestä jo mietimme hälle...
PHILAMINTE.
On mietitty ammoin,
ja aikeeni saat tuta tuolla sa tuokiolla.
Tuo herra Trissotin, jota katselet kammoin,
joll' ei ole onni sun suosiossasi olla,
hän juur' on se mies, joka Henrietten on naiva.
Vait! Vastaanpanosi tässä on turha vaiva.
Minä paremmin tiedän kuin sinä, mi mies hän on.
Olen päättänyt sen, ja se päätös on horjumaton.
Henriettelle vaan tätä vielä et virkkaa saa.
Sen itse tahdon ma hänelle ilmoittaa.
Syyt vaatii, ettei sitä tiedä hän liian varhain,
ja siis vait olla, sen neuvon, on sulle parhain.

Yhdeksäs kohtaus.
Ariste, Chrysale.
ARISTE.
No veikko, ma näin, että rouvasi lähti ulos.
Olit juuri puhelemassa kai?
CHRYSALE.
Niin olin.
ARISTE.
No saadaanko Henriette? Mik' oli tulos?
Hän suostuiko? Onko jo asia oikeilla tolin?
CHRYSALE.
Ei vielä aivan.
ARISTE.
Hän kieltää?
CHRYSALE.
Ei, ei kiellä.
ARISTE.
Siis epäröi?
CHRYSALE.
Ei lainkaan, se ei ole tiellä.
ARISTE.
Mikä sitten?
CHRYSALE.
Kas, hänellä vävy on tarjona toinen.
ARISTE.
Vävy toinen tarjona?
CHRYSALE.
Niin.
ARISTE.
No ja minkämoinen?
CHRYSALE.
Herra Trissotin.
ARISTE.
Herra Trissotin? Mitä, tuo...!
CHRYSALE.
Niin, jolta runo ja latina juoksee kuin joki.
ARISTE.
Ja suostuit?
CHRYSALE.
En suinkaan, sit' älä, Herra, suo!
ARISTE.
Mitä sanoit?
CHRYSALE.
En mitään; ja se oli viisainta toki;
näes, siitä kun velvoitukset ei seuraa mitkään.
ARISTE.
Se on verraton syy se, sun pitihän pitää varas!
Clitandrea tokko sa hälle ees esittelitkään?
CHRYSALE.
Niin, kas kun hän puheeksi otti tuon toisen vävyn,
niin arvelin, ett' oli vartoa keino paras.
ARISTE.
Olet ovela, täytyy mun sanoa, toden totta!
Sa oletko kadottanut ihan kaiken hävyn?
Miten voi mies olla noin vaimonsa orja, jotta
vain vavisten katsoo kuin mitä valtiastaan,
ei hiiskahdakaan hänen oikkupäitänsä vastaan?
CHRYSALE.
Hyvä jumala, kyllähän sun, veli, kelpaa haastaa!
Et tiedä, kuinka ne metelit mieltäni raastaa.
Ma tahdon elää levossa, rakastan rauhaa,
ja vaimoni, hän on hirmuinen, kun hän pauhaa.
Hän kyll' on kantavinaan filosoofin nimeä,
mut kiukkunsa silti on kieleltä yhtä kimeä;
suurhyveet nuo, kuink' ovatkin ylemmät maata,
hänen sappeaan hidun vertaa ei hillitä saata.
Hänen oikkujaan jos hiukankin koitat estää,
on koht' ukonilma valmis, mi viikon kestää.
Kun nuotin hän nostaa, niin käy ihan läpi se luiden;
hän kimpuss' on kuin lohikäärme, mi puuskuu tulta;
ja vielä huipuksi pirullisuuksien muiden
sano sitten vaan simasuin: sydänkäpy ja kulta!
ARISTE.
Oh, naurettavaa. Ei vaimosi valtikois,
jos moinen nahjus-raukka et itse ois.
Sun on oma heikkoutes hänen valtansa pohja,
oma antamas aivan on hänellä hallitusohja,
oma syys se, että rouva on herrana täällä
ja heiluu tohvelineen sun nenäsi päällä.
Sua kaikki julki jo nauraa, sit' etkö nää?
Ole kerrankin mies, joll' on vähän selkärankaa,
kera jonk' ei vetää vaimo saa vastahankaa,
joka sanoa tohtii: ma täss' olen talon pää!
Oman lapses noinko vain uhriksi saatat myöntää,
mihin nuo muut vimmapäät hänet mielii työntää,
ja suot perijäkses tuommoisen narrin tulla
vain vaivaisella latinan lavertelulla,
tuon kirjakoin, jota vaimosi huutaa ja hokee
filosoofina, nerojen nerona kaikkialla,
runoniekkana, vailla vertaa auringon alla,
ja jolla ei hajua siitä mit' olla kokee?
Se on ämmämäistä, sen vielä ma toistan, veli,
ja nauraa sietää mokoma narrinpeli.
CHRYSALE.
Niin, oikeass' olet, ma nään menetelleeni väärin
ja lupaan, että en täst'edes ole niin heikko.
ARISTE.
Hyv' on, tee niin!
CHRYSALE.
Se on vihoviimeistä, veikko,
kun mies on vaimonsa vallassa siinä määrin.
ARISTE.
Niin on.
CHRYSALE.
Olin sävyisä liian, hän ties sitä käyttää.
ARISTE.
Se on totta.
CHRYSALE.
Siin' oli kiitos mun kilttiyteni.
ARISTE.
Niin, niin.
CHRYSALE.
Vaan nytpä mä hänelle tahdon näyttää,
minun tyttäreni ett' on minun tyttäreni
ja hänet ett' itse ma naitan, en muita kysy.
ARISTE.
Se on järkipäätös. Se mieleeni. Siinä pysy.
CHRYSALE.
Sa, jok' olet tuttu, mene Clitandren luo
ja heti, jos tapaat, hänet mun tyköni tuo.
ARISTE.
Minä riennän.
CHRYSALE.
Jo riittämään tät' on ollut iestä,
ja näytänpä, lempo soi, minuss' etteikö miestä.


KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.
Philaminte, Armande, Bélise, Trissotin, Lépine.
PHILAMINTE.
Tähän siis runoaterialle nyt asettukaamme,
sana sanalta jotta oikein nauttia saamme.
ARMANDE.
Palan halusta nähdä ne.
BÉLISE.
Ja minä pakahdun.
PHILAMINTE (Trissotinille).
Minä teidän kynänne tenholle kumarrun.
ARMANDE.
Sen suloudelle ei vertaa, se kaikki voittaa.
BÉLISE.
Mun korvilleni se herkkuja kukkuroittaa.
PHILAMINTE.
Tämä mieltemme nääntyvä nälkä jo rientäkää.
ARMANDE.
Ah, pian!
BÉLISE.
Niin, riemuntuoja te, rientäkää.
PHILAMINTE.
Jo emmekö ihailla saa epigrammianne?
TRISSOTIN (Philamintelle).
Oh, äskensyntynyt lapsonen on se vaan.
Tuli teidän portaillanne se maailmaan,
siks silt' ette hennone kieltää suosiotanne.
PHILAMINTE.
Se lapsi jo isänsä vuoksi on mulle armas.
TRISSOTIN.
Tuo hyväksyntänne sille on äidinparmas.
BÉLISE.
Miten sielukasta!

Toinen kohtaus.
Henriette, Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Lépine.
PHILAMINTE (Henriettelle, joka tahtoo vetäytyä takaisin).
No no, mihin pakenet noin?
HENRIETTE.
Tämän seuran hauskuutta ehkä mä estää voin.
PHILAMINTE.
Tule tänne lähemmäs vain ja korvas teroita
nyt ihmeitä ihailemaan, mitä nero luo.
HENRIETTE.
Minä niiden en ihanuuksia paljon eroita;
yli ymmärrykseni käy neron ihmeet nuo.
PHILAMINTE.
Jos kohta; sa minulta kuulla samalla tiellä
saat jotain tärkeää, jot' et tiedä vielä.
TRISSOTIN (Henriettelle).
Runotaidetta ette siis katsele suosiolla,
teill' on oma taiteenne vain: ihastuttava olla.
HENRIETTE.
Ei kumpaakaan; en halua nyt, en vasta...
BÉLISE.
Ah, kuulkaamme äskensyntynyttä jo lasta.
PHILAMINTE (Lépinelle).
Pian istuimia, missä ne viivästyy?
(Lépine kompastuu kumoon.)
Tuo tomppeli! Tarvis kuperkeikkoja ain' on,
vaikk' oppinut lait on kappalten tasapainon.
BÉLISE.
Etkö, hölmö, nää mi ol' lankeemuksesi syy,
sa etkö ymmärrä, että sun kumoon työnti
niin kutsutun painopisteesi laiminlyönti?
LÉPINE.
Maass' ollessa älysin kyll' että niin oli asia.
PHILAMINTE.
Mikä kuhnus!
TRISSOTIN.
Onni se, ettei hän ole lasia.
ARMANDE.
Oo, älyä pelkkää!
BÉLISE.
Ei koskaan se kuiviin vuoda.
(Kaikki istuutuvat.)
PHILAMINTE.
Pian rientäkää jo herkkunne meille tuomaan.
TRISSOTIN.
Kun noin ma kaivattavan runon ruokaa huomaan,
vähän silloin on kahdeksan säettä pöytään tuoda,
ja siis lie suotu mun lisäksi epigrammin --
tai madrigaaliks sen sanoisin oikeammin --
etutarjokkeena täss' eräs sonetti liittää,
jota muuan ruhtinatar on suvainnut kiittää.
Se on Attikan suolalla maustettua ruokaa,
ja toivon, että te ehkä pidätte siitä.
ARMANDE.
Oo, epäilemättä.
PHILAMINTE.
Pian se kuulla suokaa.
BÉLISE (keskeyttäen Trissotinin, aina kun tämä yrittää lukea).
Mun käy sulo väristys pitkin jo selkäpiitä.
Ma runoja rakastan yli kaiken muun,
ja semminkin, kun ne tehty on sievin riimein.
PHILAMINTE.
Jos puhumme yhä, ei hän saa vuoroa suun.
TRISSOTIN.
So...
BÉLISE.
Hys, Henriette!
ARMANDE.
Suokaa jo alkaa viimein!
TRISSOTIN.
Sonetti prinsessa Uranialle hänen kuumeestaan.
Jos valvois valppautenne, majaa
noin suurellista ei se sois,
ei omaan linnahanne vois
vihaaja pahin vieraaks ajaa.
BÉLISE.
Miten ihana alku!
ARMANDE.
Mi sointu ja sujuvuus!
PHILAMINTE.
Häll' yksin on tuo runon leikkivä mestaruus.
ARMANDE.
"Jos valvois valppautenne" -- mi ihana vertaus!
BÉLISE.
"Pahin vihaaja vieraaks" -- mi jännittävämpää ois!
PHILAMINTE.
Ja entäs: "ei majaa sois" ja: "ei ajaa vois",
miten tehoisasti se vaikuttaa, se kertaus!
BÉLISE.
Ah, kuulkaamme lisää.
TRISSOTIN.
Jos valvois valppautenne, majaa
noin suurellista ei se sois,
ei omaan linnahanne vois
vihaaja pahin vieraaks ajaa.
ARMANDE.
Jos valvois valppautenne!
BÉLISE.
Pahin vihaaja vieraaks!
PHILAMINTE.
Ei majaa sois -- ei ajaa vois!
TRISSOTIN.
Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
kodista korkeasta pois,
se kiittämätön, ettei tois
elonne ihanan jo rajaa.
BÉLISE.
Seis, hengähtää mun suokaa, pidättäkää.
ARMANDE.
Ah, antakaa jo hiukan ihailu-aikaa.
PHILAMINTE.
Nuo säkeet, ne on täynnä salaista taikaa,
mi sisimmän sielumme huumaa ja päihdyttää.
ARMANDE.
Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
kodista korkeasta pois.
Koti korkea -- ah, miten sorjalta sointuu tuo!
Ja kuinka elävän kuvan se eteen luo!
PHILAMINTE.
Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
Tuo "sit' on se vajaa", ah, en sanoa voi,
se käänne on minusta jotain niin verratonta.
ARMANDE.
Se "sit' on se vajaa" myös minut haltioi.
BÉLISE.
Olen yhtä mieltä; se ylen on osattu hyvin.
ARMANDE.
Sen ollapa keksinyt!
BÉLISE.
Draamoja vastaa se monta.
PHILAMINTE.
Mut käsittänettehän vain, mi sen kärki on syvin?
ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh, ooh!
PHILAMINTE.
Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
Jos kuume näät muka mielisi puolustauta --
tipotiehes vaan, ei siinä tinkinät auta!
Se häätäkää -- sit' on se vajaa --
sit' on se vajaa -- --
Tuo "sit' on se vajaa" enemmän sanoo kuin luulis.
En tiedä, liekö niin muista, vaan minust' on kuin
miljoonain sanain kuoron sen takaa kuulis.
BÉLISE.
Niin suuri sisällys, muodoin niin supistetuin!
PHILAMINTE.
Vaan silloin, kun kirjoititte te sanat nuo,
te tiesittekö, min saivat ne voiman ja väen?
Te aavistitteko itse, mit' ilmi ne tuo,
niiss' että piilee sellainen neron säen?
TRISSOTIN.
Hm, hm!
ARMANDE.
Myös "kiittämätön" on ihastuttava,
tuo kuume, tuo salakavala, tunnoton tuttava,
joka turmaa tuo, kenen luona se pitää majaa.
PHILAMINTE.
Niin, alkusäkeet kaikki on sievän sievät,
nyt lopun kuulemme, vieläkö voiton vievät.
ARMANDE.
Ah, vielä toistamiseen tuo: "sit' on se vajaa".
TRISSOTIN.
Se häätäkää -- sit' on se vajaa...
PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Sit' on se vajaa!
TRISSOTIN.
Kodista korkeasta pois...
PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Koti korkea!
TRISSOTIN.
Se kiittämätön, ettei tois...
PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Se kiittämätön kuume!
TRISSOTIN.
Elonne ihanan jo rajaa.
PHILAMINTE.
Ooh, elonne ihanan!
ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!
TRISSOTIN.
Se teit' ei kunnioita, vaan
vereenne koskee korkeaan...
PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!
TRISSOTIN.
Öin, päivin tuottaa tuiman vaivan.
Miks sallia noin valtaa sen?
Se kurja kylpyaltaasen
jo hukuttakaa armott' aivan!
PHILAMINTE.
Se käy yli kaiken.
BÉLISE.
Se huumaa.
ARMANDE.
Mun ihastus surmaa.
PHILAMINTE.
Kuin jumalten juoma se kuulijan mielen hurmaa.
ARMANDE.
Miks sallia noin valtaa sen? --
BÉLISE.
Se kurja kylpyaltaasen --
PHILAMINTE.
Jo hukuttakaa armott' aivan.
Niin, sinne se kurja -- vain alas altaaseen!
ARMANDE.
Uus, ihana kuva jok' askelell' eteen aukee.
BÉLISE.
Joka paikassa siin' ihastukseen sielusi raukee.
PHILAMINTE.
Vain näkee helmiä tiellensä heitetyitä.
ARMANDE.
Vain astuu polkuja ruusuilla peitetyitä.
TRISSOTIN.
Teist' on siis sonetti...?
PHILAMINTE.
Uutta, suurenmoista.
Sellaisen sepittäjää, sit' ei ole toista.
BÉLISE (Henriettelle).
Mitä? Moista kuulet ja olet kuin kuva puinen!
Tuo käytökses, Henriette, on omituinen.
HENRIETTE.
Omituisuutensa on joka ihmisellä,
ja mitenkä lentää, kun ei siipiä kellä?
TRISSOTIN.
Teit' ehk' on, neiti, mun lukuni häirinnyt.
HENRIETTE.
Ei, ei, en kuuntele.
PHILAMINTE.
Ah, epigrammi nyt.
TRISSOTIN.
Epigrammi kullatuista vaunuista, jotka eräälle
ystävättärelleen omisti hänen ihailijansa.
PHILAMINTE.
Jo nimiss' on aina jotain niin erikoista.
ARMANDE.
Ja sisällys sitten -- toinen hienompi toista!
TRISSOTIN.
Ei helpot ne kantaa, Amorin hellät huolet
PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!
TRISSOTIN.
Mun omaisuuttani on ne jo vieneet puolet;
ja vaunut sorjat kun näät sä nää,
joit' ihmeenä katsova kaikki kansa
kuin kultavuorta on konsanansa, --
jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää --
PHILAMINTE.
Ah, Lais! Niin oppinut tyyli, niin korkea-neroinen!
BÉLISE.
Inkognito ihana, verraton, miljoonan veroinen!
TRISSOTIN.
Ja vaunut sorjat kun näät sä nää,
joit' ihmeenä katsova kaikki kansa
kuin kultavuorta on konsanansa, --
jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää, --
niit' ällös kutsuko kullatuiksi,
vaan -- tuhansikseni tullatuiksi.
ARMANDE.
Oo, loppua moista, sit' ei ois osannut luulla!
PHILAMINTE.
Niin kultaista sukkeluutta ei kellään muulla.
BÉLISE.
Niit' ällös kutsuko kullatuiksi,
vaan tuhansikseni tullatuiksi.
Mikä soinnutus: tulli... tullatuiksi, kulta... kullatuiksi!
PHILAMINTE.
Jo ennen kuin sain ilon teihin ma tutustua,
te teoksillanne ihastutitte mua;
niin runo kuin proosa mestarin käsialaa.
TRISSOTIN.
Jos laatikoistanne toisitte, mitä se salaa,
niin meill' ois vuoro ihailla.
PHILAMINTE.
Runoelmaa
ei mull' ole yhtään; mut ehkäpä piakkoin
näin tuttavuksin teille ma näyttää voin
kuus lukua akatemiamme suunnitelmaa.
Vain alkuluonnos vasta on arka ja vajaa
tuo Platon valtio; perille asti ajaa
sen aatteen tahdon ma, pohtia perinjuurin;
mull' onkin jo paperilla se piirtein suurin.
Mun sydämessäni näät syvän harmin nostaa
tuo heikommuus muka henkemme lahjoihin nähden,
ja koko naissuvun puolesta tahdon ma kostaa
sen alennuksen, miss' olemme miesten tähden,
vaill' lupaa muuta kuin mitättömyyksissä hääriä,
tie tukossa kohti korkeita hengen määriä.
ARMANDE.
Sukupuoltamme kohtaan se loukkaus liian on syvä,
tuo väite, ettei muka järkemme muuhun hyvä
kuin valikoijaksi hameen ja vaipan muodin,
kuin tutkijaksi turkis- ja pitsipuodin.
BÉLISE.
Me emme tahdo tuot' iestä enää sietää,
me kohottaudumme vapaiksi. Kuolkoon orjuus!
TRISSOTIN.
Mun arvonantoni naisille kaikki tietää.
Kuten ansaitsee sen muotonne voittoisa sorjuus,
niin tunnustan myös henkenne herkemmän neron.
PHILAMINTE.
Me naiset teemmekin teidän suhteenne eron;
mut eräille kopeilijoille me tahdomme näyttää,
suurviisaille, jotk' yli olkansa katsoo meihin,
että naisetkin voi tieteen aseita käyttää
ja yhtyä, kuin hekin, seuroihin oppineihin
ja työskellä, ett' esikuva on meistä heillä;
me yhdistämme, mi muutoin on eri teillä,
syvän sisällyksen ja kielen keveän sulon,
lait luonnon me tutkistelemme tuhansin kokein,
joka oppisuunnalle suomme me vapaan tulon,
mut mitään emme omaksu mielin sokein.
TRISSOTIN.
Mua parhaiten miellyttää peripatetismi.
PHILAMINTE.
Mua aatteellisuutensa vuoksi taas platonismi.
ARMANDE.
Minust' ansaitsee Epikuros ylimmän maineen.
BÉLISE.
Minä myös hyvin kallistun puolelle atoomi-kannan,
mut tyhjä tila ei vaill' ole vaikeuttansa;
minä omaksun mieluummin tuon ohuen aineen.
TRISSOTIN.
Descartesin magneetti-opille arvon ma annan.
ARMANDE.
Hänen pyörteensä -- ooh!
PHILAMINTE.
Ja suistuvat maailmansa!
ARMANDE.
Kun avattu seuramme ois jo, ett' alkumerkin
sen työstä antaa sais joku keksintö loistava!
TRISSOTIN.
Siit' odotan suurta; nyt naisäly vaistoin herkin
pian luonnon arvoituksilt' on hunnun poistava.
PHILAMINTE.
Voin kehua, seikan ett' yhden jo selville tutkin:
näin selvästi ihmiset kuussa ma kaukoputkin.
BÉLISE.
Minä ihmisiä en luule nähneeni vielä,
mut kirkontornit jo näin ihan selvään siellä.
ARMANDE.
Kaikk' ohjelmanamme on, fysiikka, grammatiikka,
historia, moraali, runous, politiikka...
PHILAMINTE.
Kovin viehättää mua moraali. Kuinka saikaan
se suurten henkien suosinnan muinaisaikaan!
Vaan stoalaisill' on siin' ylin ihanne. Moista
kuin heidän viisaansa, ei ole ketään toista.
ARMANDE.
Ja kielessä uudistusta me teemme monta,
lait ankarammat aiomme sille säätää;
täynn' inhoa syvää, vihaa sammumatonta
me viimeisimpään saakka tahdomme häätää
pois siitä nuo lukemattomat sana-loiset,
sekä verbit että nominit kaikenmoiset;
ja oppinut seuramme alkava istuntonsa
on julistamalla kuolemantuomionsa
lokasanoille noille, joista meidän on mieli
nyt puhdistaa niin proosa kuin runokieli.
PHILAMINTE.
Vaan akatemiamme ylevin määränpää,
jalo yritys, hanke mun mieleni haltioiva,
työ, jonka maine ei ikinä unhoon jää,
kautt' aikain josta on kilvaten kiitos soiva,
on tappaa nuo tavut tahratut, nuo mätähaavat,
sanan jotka parhaankin saastutetuksi saavat,
nuo kaikkien narrien ainaiset leikkikalut,
pilaseppäin rivojen mieluisat aiheet ja alut,
joist' inhoja sukkeluuksiansa he sorvaa
ja loukkaa kunniallisen naisen korvaa.
TRISSOTIN.
Se teille on todella tehtävä suuri täyttää.
BÉLISE.
Kun on sääntömme valmiit, ne tahdomme teille näyttää.
TRISSOTIN.
Ne on viisaat ja valistuneet, ma jo ennalta takaan.
ARMANDE.
Myös arvostelussa me sanomme sanan vakaan;
niin runon kuin proosan kohtalo meillä on vaa'assa,
meill' ystävinemme on yksin, mi makua maassa,
me vedämme esiin jokaisen virheet ja viat,
ja itse me olemme vain tosikirjailijat.

Kolmas kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Henriette, Trissotin, Lépine.
LÉPINE (Trissotinille).
Eräs mies, joka teitä tahtoisi puhutella;
puku musta, ja puhuu äänellä pehmoisella.
(Kaikki nousevat.)
TRISSOTIN.
Kai ystäväni, tuo kuuluisa oppinut, jolla
niin harras halu on päästä seuraanne jaloon.
PHILAMINTE.
Hänet tänne te opastakaa kuin omaan taloon.
(Trissotin poistuu.)

Neljäs kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.
PHILAMINTE (Armandelle ja Béliselle).
Nyt osoittakaamme, ett' osaamme henkevät olla.
(Henriettelle, joka aikoo poistua.)
Mihin kiire? Kuulithan äsken -- eikö se riitä --
ett' olet sa tarpeen!
HENRIETTE.
Mit' asiaa tääll' olis mulla?
PHILAMINTE.
Käy takaisin vain, pian pääset selville siitä.

Viides kohtaus.
Trissotin, Vadius, Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.
TRISSOTIN (esittäen).
Hän on tässä nyt, hän, joka tuttavuuteenne tulla
niin toivoi kovin; ja huoleti sanoa tohdin:
ei ole ken tahansa, jonka ma tykönne johdin.
Häll' istuin on joukossa henkisen valioväen.
PHILAMINTE.
Hänen esittäjässään siitä jo takeen ma näen.
TRISSOTIN.
Kaikk' antiikin mestarit tuntee hän perinjuurin,
koko Ranskanmaassa on kreikan taitaja suurin.
PHILAMINTE (Béliselle).
Voi taivas, kreikan! Kreikkaa, ah, sisko hyvä!
BÉLISE.
Ah, kreikkaa, Armande!
ARMANDE.
Kreikkaa! Mi oppi syvä!
PHILAMINTE.
Rakas herra, kreikkaa! En ihastustani peitä,
tuon kreikan tähden mun täytyy syleillä teitä.
(Vadius syleilee myöskin Béliseä ja Armandea.)
HENRIETTE (väistäen, kun Vadius tahtoo syleillä häntäkin).
Ei, anteeks suokaa, minä en ymmärrä kreikkaa.
(Kaikki istuutuvat.)
PHILAMINTE.
Nuo Kreikan viisaat on jotain niin jumalaista!
VADIUS.
En häirinne vain? Kai jotakin merkkiseikkaa
te tutkitte juuri. Ehk' on kovin tunkeilevaista
se into, mi tervehtimään minut teitä toi!
PHILAMINTE.
Kera kreikan vain mielivieraana tulla voi.
TRISSOTIN.
Hän kaikkivaltiaasti myös kynää käyttää
ja vois, jos tahtois, jotain kaunista näyttää.
VADIUS.
Se vika on runoilijoilla, ett' eivät rauhaa
suo seuralleen, suunvuoroa muille heitä, --
joka tilassa, kutsuilla, käynneillä tekeleitä