Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 4

ja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia
pumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin
520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi
markaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.
Siitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty
arvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550
miljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää
eli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä
tuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:
Yhdysvallat tuottavat 1385,000,000 naulaa.
Brasilia 78,000,000 "
Muut Etelä-Amerikan maat 22,000,000 "
Itä-Intia 1036,000,000 "
Kiina ja Siami 1755,000,000 "
Persia ja Turkestan 120,000,000 "
Egypti 69,375,000 "
Algeria 425,000 "
Sierra-Leone 100,000 "
Muu Afrika 70,000,000 "
Välimeren seudut Euroopassa 14,100,000 "
yhteensä 4550,000,000 naulaa.
On laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi
ympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella
pumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus
puolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan
Yhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme
siitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta
1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista,
mikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista
tuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on
kasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin
syy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa.
Se sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain
välillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat
ja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään
uusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian
rannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan
pumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut
viimeisen tukensa.
Nykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet
levinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka
isommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin
meidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa,
kului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan
pumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä
niinkutsuttua "Engelskan lankaa". Samaseen aikaan syntyi Tampereella
Suomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4
kappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo
noin 2,700,000 markkaa.
Jos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme,
että alkupuolella viime vuosisataa _rukkikin_ vielä oli Suomessa
tuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaan _värttänällä_ eli
_kehrävarrella_, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä.
Vanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin
halko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella
voimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia
kohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää
lapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se
takaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen.
Värttänän rinnalla oli _rukki_ jo suuri edistys-askel. Kuitenkin
on vasta _kehräys-kone_ tehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi
ja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.
Se kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin
jokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen
toimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen
ne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne
vähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu
käsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä
hahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli
monituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri
nopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis
kehrättäväksi.
Vasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen
kaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän
nimitti tyttärensä nimellä: _Jenny_. Tässä koneessa oli iso joukko
kehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja
valmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta
tällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa
lankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright,
parran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti
koko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape
pantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta
aliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari
kieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi
lappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa
se punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen
mainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän
rikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen
jenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen
kehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen: _muuli-jenny_ eli
sekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän
koneen rakennuksesta.
R, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä,
kulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat
pikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja
palaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle
hiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja
koko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka
kierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi,
samassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat
eteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen
kerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun
rattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin
pidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O
sovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin
muotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis
koko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme
tässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa.
Mutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja
molemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän
kehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin
silmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja
ruumiillista toimeentuloa.


VIIPURIN PAMAUS.

Ensimäinen Luku.
Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.
Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan
omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan
Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan
ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois
Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin
kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin
Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin
itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi.
Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä
tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta
Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin
Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien
rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi,
olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten
alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen
täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain
epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten
sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin
ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena
perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli
Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua
omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat
Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko
Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja
Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi
loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa
ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä
tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset
noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat
toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin
luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui,
kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut,
ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan"
siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen
valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.
Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon.
Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut
Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan
suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi
koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla
sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän
hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut
hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi
verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken.
Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa
Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta
valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian
mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata
jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja
salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli
yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen
silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott,
joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden
Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia
kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet
sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat
yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492,
jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta
samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka
Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas
Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin
kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen
Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen
lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta
lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto
solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria
vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti,
niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa
Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut
kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli
Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen
luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko
sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut.
Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan
viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat
juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto
jo siihen aikaan kauhistui.

Toinen Luku.
Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa
v. 1495.
Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet,
jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa,
Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa
pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän
kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika
loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla
Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan
koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat
kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt
omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin
haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän
hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska
Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan
kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen
raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen
enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli
Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt
Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun
sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana
vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin
paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli
sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin
vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli
rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi
ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä
vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi
Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan,
nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.
Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa
keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava
kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495
saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä
Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja
kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon
Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti
väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun
keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille
maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen
rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y
olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse
otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan
yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle
liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä
ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin
varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli
ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa
tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista
käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista
täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen
perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä
välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan
arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä
apua Ruotsin puolelta.
Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista
toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo
samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle.
Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas
Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti
voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili
Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä.
Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen,
ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat
nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita,
muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat
mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli
Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin
tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää,
Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella
oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet
pakoon, joutuivat surman omiksi.

Kolmas Luku.
Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen
rynnäkkö.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella
sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä
saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta
tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli
Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta
kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen,
nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta
yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja
luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli
ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi
vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo
v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä
Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen
kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja.
Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä
tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt
palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa
mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne
Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt
niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu
oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta
kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista.
Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi
lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset
paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut
juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa
kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta,
jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika
lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja
suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus
Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming
Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun
seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja
ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja
lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin
"vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä
johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan
suojelemiseksi.
Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet
levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.
"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"
kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät
kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri
vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat
kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli
piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut.
Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla
Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40
Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta
Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan
salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä
lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä,
retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat
Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100
aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä
kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi
vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut
Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen;
mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli
koski, joka kutsuttiin _Vatikiven_- eli vanhoissa kirjoissa
_Vatukiven_- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten
tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota
sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat
tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä
lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin
vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.
Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä,
niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta
ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli
aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät
viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista
veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja
Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi
Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja
talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto
pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui.
Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa
olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä,
kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo
Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että
hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven
onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli
ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400
Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti
pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas
sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä,
jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli,
että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä
joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä
varottu asia kävikin varsin pian toteen.
Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli
Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden
risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista
ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat
Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin
väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman
peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli
kiertänyt Suomenveden--pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450
ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.

Neljäs Luku.
Viipurin pelastus.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p.
kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti
rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen
kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin
Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja
monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa
tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta
tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa
Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja
auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat
aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat
kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta
vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät
aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900
miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan
päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta
nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten
tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä
valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan.
Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet
tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta
haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli
ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin
nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni
Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet
toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan
säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja
poloisen maakunnan, Suomen, edestä".
Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset
miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui
kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja
kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja
Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä,
jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä.
Riimikronika vain kertoo:
"He ampuivat kaksi tornia maahan;
Silloin muuri rupesi mullistumahan.
Kolmannen tornin ampuivat niin,
Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
Hän ne suuret reiät tukkia ties';
Ja Winholt rehellisesti
Oli valpas ja vihollisen esti". --
Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä.
Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu
kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja
luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle.
Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet
retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan
Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin
linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti
ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi
parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä
muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden
nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa
pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800
taloa ja kaataen monta Venäläistä.
Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin
piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin
toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä,
Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen
voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita
muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri
enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo,
että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa
soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista