Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 3

elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää
jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää
ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in
retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää.
Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava
tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita
summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto
paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja
hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut
ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan
tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin,
kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita
annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti
matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona
etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias
Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane.
Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään
sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille
käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet
synkeään epätoivoon.
Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin
tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä
v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria
ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia
etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini
Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin
(koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti
olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen
seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella
rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he
laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen)
peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut
Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös
pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n
matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin
löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.
Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin
Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in
komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen,
nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari
vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja
MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle.
Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure,
Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen
talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes
Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja
Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä
kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille
neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma
edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi
salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen
Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka,
johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä
ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta
jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että
hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla
pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän
kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan
lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen
lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260°
idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja
hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle
tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää
kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka
kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä
Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui
Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli
vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle
kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei
vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa.
Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki
isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä
pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin
tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa
kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä
kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka
jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies
kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät
tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen
puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken
olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus
kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa,
kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". -- Asia oli MacClure'lle
yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850
olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti
heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin
ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He
olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän;
siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n
kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko
miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän
oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin
terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt,
toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää
laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven
1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti
Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä
Armon-lahden jäissä.
Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka
kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta
kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti,
_Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja
vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt
tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet
niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella,
ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi
tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä
löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan,
että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä
arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden
pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös
levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja
pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa
Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt
levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi
jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta,
ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä
oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia
(+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.)
Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on
lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja
selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta
meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On
arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen
mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä
ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää
laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä
Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.
Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta
alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden.
Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta
vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä
laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä
etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu
häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata
retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan
Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta
pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei
ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että
Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on
salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi
joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta
sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa
Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin
40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa,
vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut
Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa
olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä.
Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina
mannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta
Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae
osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin
tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana
vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin
tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että
puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin
pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot
sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja
naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei
löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai
hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee
Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä,
että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille
paikoille heittivät henkensä.
Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady
Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti
v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi
MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella
edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa.
Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen
tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857.
Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa
päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin
ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o.
kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä
vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle
Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin
Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä
Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja
otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille
tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen
oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala,
mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten
löytö-matkain tarkoitusta.
Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli
kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat
mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848
saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin
200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät
reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in
seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata
vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli
myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi
vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, -- kuinka
vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, -- ja kuinka ankaraa
pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin
paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa
miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää,
naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota,
sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella
päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl.
peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30°
kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten
vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli
semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa
1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi,
että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen
jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta
ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia,
ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille
ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun
seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei
koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat
kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu
sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta,
vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin
piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen
valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus,
mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin
paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat
ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in
tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä
tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei
vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".
MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta
kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri
haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.
Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka
kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli
tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella,
että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa,
joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi
uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen,
mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot
olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei
ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta
kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta
löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan
luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset
jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli
re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä
kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei
mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö
tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat
kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut
Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin,
niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen
reunan ympäri. Ne kuuluvat näin:
"Toukok. 28 p. 1847. -- H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa
jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat
olleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28",
länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle
77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.
Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.
Asiat hyvin.
Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina
Toukok. 24 p. 1847.
Gm. Gore, luutnantti.
Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".
"Huhtik. 25 p. 1848. -- H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin
Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä
hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105
henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä
maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana
Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä
retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.
(Sinetti) F. R. M. Crozier,
Kapteini ja vanhin upsieri.
(Sinetti) Jaakko Fitzjames,
Kapteini Erebus laivassa.
Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".
Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock
sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon
siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus
ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet
kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä
välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle,
päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet
mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut,
muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129
miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa
toveriensa loppua.
Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että
ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen.
Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä
pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin
laivastossa muilla vesillä.


PUMPULI.

Pumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissa
_Gossypium_-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon
(Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium
herbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka
muutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa
lumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee
koko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen
hyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia
kaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa
maailmassa: -- Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein
yli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja
Espanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä
Yhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän
asti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta,
Georgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista,
ja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.
Näissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella,
kun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka
kutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli
on kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian
tultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen
sirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä
tulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että
niiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten
eli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan;
-- nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n
tuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi
pidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas
alkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia
yhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää
valmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta
kasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka
aukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat
siemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että
pumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta
kuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina
poudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin
taitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois,
mutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät
ole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa
on kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä
että ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin
puhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka
koneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen
leiviskää.
Jos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se
pitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin
päin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli
muodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250
tuumaa.
Eri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaan
_pitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli_. Tämä eroitus
ei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta.
Pitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi:
sea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta
vähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa,
Brasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa
Floridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt
arvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta
senlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan
hienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän
kuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista
kuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons
courte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli)
käytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.
Suomenkielinen nimitys _Pumpuli_ on syntyperäänsä saksalaisesta
sanasta _Baum-wolle_, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla.
Englantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja
vielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä:
Al koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja
kutomisen Eurooppaan.
Viime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman
teollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on
sen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti
pumpulin historiaan.
Pumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista
aioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu,
"villa kasvoi puissa", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin
vaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen
harjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka
valmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.)
tiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä
gossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin
vaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli
Gossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa
kasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää
harjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä.
Arriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista,
joita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille.
Intian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio
pumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla
saakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.
Toinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä
saarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin
löysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas
edistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez
lähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja
ja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on,
muumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka
hyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme.
Tiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa
viljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin
rannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.
Euroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja
valmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman
III:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian
aukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin,
ja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian
varsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja
kankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa
jonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka
uskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta
tavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat
Venetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin.
Mutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin
kynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja
Lankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin.
Vähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun
koneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei
käynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun
vihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi
elin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet.
Sitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta
Itä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista,
Espanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman
pumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat
syrjälle.
Vaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen
viljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa
Floridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä
elin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja
kudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin
v. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei
ainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641.
V. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa
Suomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin
vitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet: _jenny ja
muuli-jenny_, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi
pumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen
ensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in