Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 1

OPIKSI JA HUVIKSI
Lukemisia Suomen perheille

Toimittanut
Yrjö Koskinen

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.

Imprimatnr: _L. Heimbürger_.

SISÄLLYS:
Talvi-satama luoteisessa Jäämeressä
Pumpuli
Viipurin pamaus
Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa


TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.
Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa
Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja
jälkeisiin luoteis-retkiin.

Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa
maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin
ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku
omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja
vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä
suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän
yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan
löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että
Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen
avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto
saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,
nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan
myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys
pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja
Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta
tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian
oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin
löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan
siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.

1. Luoteis-retket ennen v. 1819.
Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja
Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen
vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi
vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden
kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.
Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja
Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,
taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä
pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.
1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha
Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli
Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen
hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna
1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,
mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.
Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,
missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli
kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se
seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan
löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien
valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä
tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,
ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian
kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut
Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin
Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten
ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät
nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,
Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat
tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee
Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä
matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä
puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,
mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.
Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat
kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.
Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää
kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä
käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt
satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti
komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen
nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati
päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta
rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat
kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa
tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja
viheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin
tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja
rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän
keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä
häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta
oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan
umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä
kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat
Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli
ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin
eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini
Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman
loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä
Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,
oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja
mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä
mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita
ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä
Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse
laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin
vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli
alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet
elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä
heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen
talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot
taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää
hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion
kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin
ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja
toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä
puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan
kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov
löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka
eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.
Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella
matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi
sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä
itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi
vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue
kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa
tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti
Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun
kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut
kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja
kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja
vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka
Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin
40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein
moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin
välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan
vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin
valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää
liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa
kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi
tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä
vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät
hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen
pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei
purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria
vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän
ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.
Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että
Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja
Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä
laveampi kertomus.

2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.
Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana
luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.
Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,
jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on
Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse
menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen
käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja
kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään
_keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),
ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön
idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa
yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun
pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa
tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus
tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa
ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet
ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;
milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle
jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät
hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,
kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden
törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,
taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.
Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin
jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa
paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat
kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,
eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa
saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat
ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle
päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin
jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat
rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein
kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät
kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai
kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla
porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta
kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki
merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien
loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus
on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan
seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että
syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross
näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet
puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön
joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan
levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät
ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä
ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;
silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä
täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan
käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne
suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta
päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina
kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei
ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa
lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla
saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se
väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa
viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin
täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi
musertaa lähestyneen laivan.
Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin
erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.
Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,
joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja
kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö
oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen
nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin
näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen
päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät
malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän
kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan
peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja
pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina
herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.
Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui
vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima
tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden
väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista
jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman
määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli
sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi
löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään
siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta
jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut
muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät
aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi
kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän
perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen
pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja
Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin
oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli
ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti
kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet
ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.
Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja
paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja
jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten
vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät
_Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat
Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo
saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]
ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen
Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen
palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa
ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen
Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas
länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.
Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,
joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin
Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa
jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan
hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut
jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan
tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita
talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli
keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin
vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman
edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.
Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee
erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet
anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli
hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin
päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä
hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan
suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan
pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät
suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu
karttumistansa.
Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli
avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui
seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella
välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden
leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta
ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.
Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja
irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää
varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita
lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.
Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä
yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen
päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin
työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta
ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,
kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei
ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden
kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä
lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat
määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla
tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän
pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä
vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi
"_Talvi-satama_" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli
kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,
hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.
Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet
turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara
etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,
missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat
seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen
hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta
mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen
talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli
odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --
ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at
kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus
päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada
huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,
näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään
(20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat
keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja
seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se
iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,
alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään
pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri
lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon
kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin
kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli
astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.
Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin
savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta
torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.
Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,
ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.
Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in
säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin
miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka
tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja
viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä
nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko
oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,
koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin
sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin
paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen
ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä
sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla
olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka
paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän
tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin
merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään
etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,
ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.
Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka
vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän
tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven
mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,
olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.
Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.
Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä
kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä
jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi
kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,
asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui
liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin
tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.
Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä
ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n
kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt
oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin
halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän
aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin
näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää
iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat
mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa
järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen
näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta
ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,
vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi
herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani
velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". --
Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein
mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin
siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.
Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella
ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen
hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja
jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska
tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja
minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille
tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus
tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja
miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,
näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun
laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia
alkuperäisiä kappaleita.
Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli
viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;"
(Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi
toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.
Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta
sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki
numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä
sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin
täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli
toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi
mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda
rohkeimman miehen päälle.
Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini
Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin
700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle
rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin
kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin
sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää
lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.
Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja
metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun
loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että
ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin
nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.
Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n
palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu
kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko
talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen
lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään
illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä
kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun
näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua
siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa